Johannes Lahtela: Yksinäisen miehen poika

”Näyttää siltä, että me isättömät pojat emme koskaan tule parantumaan sisäisistä haavoistamme. Isältä peritty angsti on elinikäinen vankila.”


Vuosia sitten luin Markku Lahtelan kirjan Sirkus. Mieleeni on jäänyt elävästi, että sitä lukiessani ajattelin, että ihmisen, jonka ajatus kulkee niin moneen suuntaan yhtäaikaisesti ja päällekkäin on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta elää itsensä kanssa. Markku Lahtela päätyikin itsemurhaan ollessaan 45-vuotias.

Johannes Lahtela on Markku Lahtelan poika ja hänen kirjaansa Yksinäisen miehen poika tartuin pitkälti juuri siksi, että minulla on niin vahva kuva Sirkuksesta. Lukemiseni lähtötilanne oli, että enemmän kuin Johanneksesta halusin tietää lisää Markusta.

Sain tietää, että Markku oli väkivaltainen alkoholisti, mutta myös leikkivä ja naurava isä. Hänen päänsä sisällä oli jatkuva helvetti ja hän pakeni itseään viinaan ja naisiin.

Johannes kuvaa, miten Markku tappoi itsensä. Miten Markku asetti haulikon piipun suuhunsa ja ampui. Miten ”Markun suusta välähti piipun liekki, ja haulit räjäyttivät kirjailijan pään kappaleiksi. Ne lävistivät Markun pään takaraivosta päätyen jonnekin kuistin kattoon. Verta, luun sirpaleita ja aivoja levisi kaikkialle.”

Miksi isän teko pitää kuvitella ja kuvata näin tarkasti ja miksi olen lainannut Johanneksen sanat edelle? Draamaako tässä haetaan ihan niin kuin sitä ei olisi jo muutenkin tarpeeksi ja liikaa.


Yksinäisen miehen poika on omaeläkerrallinen kuvaus Johanneksen elämästä, traumoista ja niiden siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Markku on niin suuri, että sekä Johanneksen onnistumiset että epäonnistumiset peilataan hänen isänsä kautta. Riittämättömyyden tunteet ovat jatkuvasti läsnä. Johannes pakenee hänkin vaihtuviin naissuhteisiin ja alkoholiin, ja toistaa näin isänsä tapoja elää.

Yksinäisen miehen poika on raaka tilitys Johanneksen pyrkimyksistä luoda elämänsä kaaokseen järjestystä. Lahtelan sukua riivaa itsemurha ongelmien ratkaisutapana ja sitäkin myös Johannes yrittää. Markku lähetettiin sotalapsena Ruotsiin ja tästä seurasi hänelle trauma, josta hän ei koskaan toipunut. Sota-aika jätti jälkeensä mielen rikkonaisuutta, joka siirtyy sukupolvelta toiselle.

Johannes on alkoholisti, joka opiskelee näyttelijäksi, raitistuu ja toimii myös ortodoksiseurakunnan pappina. Jälkimmäisestä tehtävästä hänet erotetaan hänen petettyään vaimonaan ja päädyttyään avioeroon.

Mikään ei riitä, mikään Johanneksen tekemä ei kohota häntä Markun kokoiseksi.


”Isä oli jotain, mitä minä en koskaan tulisi olemaan. Olin yhtä isäni kanssa vain yhdessä asiassa: perusteellisessa epäonnistumisessa.”


Johanneksen tarve tulla huomatuksi ja hänen pohdintansa ovat hyvin samaistuttavia minulle, joka olen koko ikäni kokenut ulkopuolisuutta, mutta ei nyt tehdä tästä numeroa, vaan annetaan Johanneksen jatkaa.


”Mistä helvetistä voi tulla sellainen kokemus, että kukaan ei ole pitänyt minusta, ettei kukaan muka ole halunnut kuulla tai nähdä minua? Tämä käsitys minulla oli jo pikkupoikana: olen liikaa, minussa on jokin vialla.”


Johannes siteeraa Eugene O’Neillin näytelmää Pitkän päivän matka yöhön. Kauhea ja niin tosi sitaatti, jonka allekirjoitan tussilla, joka ei lähde pesussa pois, vaikka Vanishia käyttäisi purkin jos toisenkin.


”Nimeni on: Olisi voinut olla. Myöskin nimeni on: ei enää. Liian myöhään.”

Yksinäisen miehen poika on tilityskertomus, jossa Johannes ei säästele itseään. Kaikki tunteet saavat tulla, räkäistä itkua on monesti.

Johannes on kirjoittanut elämäkerran Samuli Edelmannista. Kuuntelin sen pari vuotta sitten ja hämmästelin, miksi kirjan lopussa on niin paljon Johanneksen omaa tilitystä, kun kyseessä kuitenkin on kirja, jonka tarkoitus on olla kuvaus Samuli Edelmannin elämästä.

Yksinäisen miehen pojan luettuani ymmärrän, että Johanneksen itsekkyys ja suoranainen narsismi, jotka hän itsekin nimeää omiksi luonteenpiirteikseen, selittävät hänen loppupuheenvuoronsa Edelmannista kertovassa kirjassa.

Johannes myöntää kaiken, mitä hän on tehnyt väärin ja suomii itseään ankarasti. Huomatuksi tulemisen tarve on valtava, eikä huomiota saa koskaan tarpeeksi ja silloinkin kun sitä saa sen suoma lohtu osoittautuu hyvin lyhytaikaiseksi.

”Tykkäykset, sydänemojit ja paukkuserpentiinit ovat hivelleet sisintäni makeisen tavoin. Tunne on kestänyt yhtä pitkään kuin suklaapala suussa. Hyvänolon aalto on mennyt hetkessä ohi, ja sitten sitä onkin pitänyt saada jo lisää.”

Ei ole mielekästä kiistää, etteikö isä olisi ollut Johanneksen ongelmien perimmäinen syy. En silti voi olla ajattelematta, että isä on tarjonnut Johannekselle myös näppärän (teko)syyn, jolla oikeuttaa oma huono käytöksensä muita ihmisiä kohtaan. 

Teoksen loppupuolella, kun Johannes on ankarimmillaan itseään kohtaan, alan muistella lehtikuvaa hiihtäjä Mika Myllylästä, joka kuvassa hiihtää kirjaimellisesti suossa. Kärsivä Kristus ja hänen monet inkarnaationsa, joista yksi on Johannes Lahtela.

Johannes Lahtela: Yksinäisen miehen poika
237 sivua
Tammi (2024)