Taneli Viljanen: Glitterneste

”Mä sit tykkään Tanelin kirjoista ihan kauheesti”, sanoin ystävälleni. 

”En osaa kirjoittaa niistä. Riittääkö, että sanon vaan että tykkään?”

Nyt sanoin. Eikä tykkääminen ole mikään vaan. 

Minusta tuntuu, että kieltä, jolla voisin ilmaista, mitä tunnen Taneli Viljasen kirjoja - kuten nyt tätä Glitternestettä - lukiessani ei vielä ole. Tai jos onkin, se kieli ei ole minun saavutettavissani. 

Tilanne on samankaltainen kuin yrittäisi kertoa, miksi rakastaa jotain ihmistä. Voi nimetä erinäisiä tekijöitä, mutta rehellisin vastaus on, että rakastaa siksi, kun vaan rakastaa. Kun ei mitenkään kerta kaikkiaan voi olla rakastamatta.

Kun ei mitenkään kerta kaikkiaan voi olla tykkäämättä käämättä mättä tät tät tää.

Glitterneste on moneen suuntaan valtava ja valtava pitää tässä yhteydessä ymmärtää sen jokasuuntaisessa merkityksessä. Se herättää suunnattomasti suunnattomia (!) tunteita, ajatuksia, liikahduksia, värähdyksiä, liikeratoja, valumisia, haluamisia, laajenemisia ehkä saat tästä kiinni mitä tarkoitan ehkä et saa, mutta niin se on.

Sivuilla 103-109 on runoja, jotka saavat minut hämmennyksen valtaan. Mitä nämä ovat? Nämä eivät ole Viljasen poetiikkaa. Miksi nämä ovat niin outoja?

Vastaus löytyy sivulta 110, jossa Viljanen kertoo, että kyseessä ovat ”monovokalistiset käännökset” Sevewro Sarduyn teksteistä.

Kas vaan, minulle on näemmä muodostunut näkemys, miltä Viljasen tekstien lukeminen tuntuu päässä ja ruumiissa, ja edellä mainittujen sivujen runot eivät synnytä samoin kuin Viljasen muut tekstit. Tämä havainto ilahduttaa. Se synnyttää tunteen tunnistamisesta ja yhteydestä.


Ja kyllä, kyllähän minä aloin Glitternesteestä kirjoittaa, useamman kerran aloin kirjoittaa, mutta ei ne ole tekstejä julkaisua varten. 

Muistilappuja.

Puhelinmuistiinpanoja.

Keltaisia sinisiä vihreitä pinkkejä Post it -lappuja.

Jossain vaiheessa kirjoitin Glitternesteen tyhjille loppusivuille, että tämä kokoelma on kangasta, johon voi pukeutua. Jota lukiessa on jatkuva pukeutumisen ja riisumisen hetki. Ei niin, että ei olisi jo puettu tai riisuttu. Ei niin, että oltaisiin vasta alkamassa pukea ja riisua. Vaan: pukeutumisen ja riisumisen jatkuva jatkuminen, laskosten hyväily, silkin tuntuinen kangas, joka jatkuu huoneestani toiseen huoneeseen ja sieltä seuraavaan huoneeseen ja lopulta talostani ulos kaduille, jotka ovat Glitternesteen liukastamia.

Glitternestettä voisi siteerata melko lailla joka paikasta. Kun näin on, eikö olisi väärin valita joku tietty kohta ja ikään kuin nostaa se ylemmäksi / tärkeämmäksi kuin muut kohdat? Eikö niin ole, että sitaatin avulla lukijana haluaisit tietää, miten Viljanen tässä kokoelmassa kirjoittaa? Eikö niin ole, että edellisiä kysymyksiä ei voi ratkaista tekemättä väkivaltaa niistä toiselle?

Ja nyt kun olen jo näin pitkällä tämän tekstin kanssa en haluaisi luopua Glitternesteestä kirjoittamisesta. Ehkä kuitenkin jossakin voisi olla lause, jonka läsnäolo tässä tekstissä olisi se oleellisin.

No, jos nyt kumminkin kieleen liittyvä sitaatti

"eikä kieli ole luonnollista, kieli ei kuulu meille, emme ole kotonamme kielen talossa; mutta kieli voi olla lumoavaa, loitsunkaltaista, upottavan moninaista, ennakoimattoman intiimisti elämiimme kietoutuvaa"

Siinähän se tuli. Glittersnesteen luonne ja kiteytys. Lainaan edeltä. Viljasen teos on lumoava, loitsunkaltainen, upottavan moninainen, ennakoimattoman intiimisti elämääni kietoutuva.

Taneli Viljanen: Glitterneste
132 sivua
Poesia (2025)