Michelle de Kretser: Theory & Practice

Michelle de Kretserin kirjallisia muotoja koetteleva romaani alkaa fiktiona, jonka kirjoittamisen tekijä keskeyttää sivulla 22. ”At that point, the novel I was writing stalled.”

Alun tarina ei ole tarina, jonka kirjoittamisen de Kretser kokee tarpeelliseksi. Romaani romaanimaisena, romaanin tyypillisine piirteineen, ei ole hänelle enää houkuttava muoto.

”I was discovering that I no longer wanted to write novels that read like novels. Instead of shapeliness and disguise, I wanted a form that allowed for formlessness and mess. It occurred to me that one way to find that form might be to tell the truth.”

Totuutta kertoja tutkii Virginia Woolfin tuotannon tarkastelun suojissa. Mentaalisina apujoukkoina hänellä on mm. Derrida, Irigaray, Kristeva, Cixous, Foucault, Lacan, Nietzsche, Deleuze ja Guattari. Kerronta heiluu kirjallisuuden teorian ja käytäntöjen välillä.




De Kretser kirjoittaa Woolfin Vuosista, jossa essee ja fiktio vuorottelevat ja sekoittuvat. Kertojan sanoin Vuodet liikkuu [b]etween tha ’granite’ of truth and the ’rainbow’ of character.”

Kirjallisuudentutkimuksen ja -analysoinnin sekaan de Kretser on kirjoittanut juonen, jossa kertoja ”taistelee” Kit-nimisestä miehestä toisen naisen, Olivian, kanssa. Kilpailu Kitin suosiosta saa aikaan epätoivoisiakin muotoja. Kertoja jättää jälkensä Kitin ruumiiseen Olivian nähtäväksi ja jälkimmäinen tekee samoin.


” I no longer cared what marks I left on Kit. Let Olivia see! Let her read the deconstruction of their relationship on his flesh!”

…

”Olivia and I were exchanging messages about possession and power. Kit was only the paper on which we were writing to each other.”

Kertojan kostosuunnitelmat Oliviaa kohtaan nousevat barokkimaisen liioiteltuin mittoihin.


*


Mitä de Kretserin teoksesta tuli ajatella? Ketä tämä kirja voisi kiinnostaa?


Kyseessä on vähintäänkin mielenkiintoinen muotohybridi, jonka ensisijaisiksi lukijoiksi näkisin kirjallisuuden tutkimuksesta kiinnostuneet, kokeellisemmasta kirjallisuudesta inspiroituvat sekä Woolfin tuotannon ystävät.

Woolf saa teoksessa Woolf-äidin (Woolfmother) aseman. ”She was our Bildungstheorie, showing us how to understand ourselves in relation to the world.” Woolf avaa kertojalle ovet laajempaan maailmaan. ”She was the one we turned to when our own mothers failed.”


Woolfia ei teoksessa kuitenkaan esitetä pelkästään hyvänä ja esimerkillisenä. ”The Woolfmother outed herself as a snob and a racist and antisemite, failing us because mothers are obliged to fail.”


*


Theory & Practice on paikoin erittäin innostavaa luettavaa, mutta on kosolti myös kohtia, joissa sen lajiyhdistely on vähän kömpelöä. De Kretser on lähtenyt tavoittelemaan muotoa, jonka toteuttaminen käytännössä osoittautuu haasteelliseksi.


Joka tapauksessa arvostan, ja nykyisinä aikoina entistä enemmän, että joku vielä kirjoittaa teoksia, joiden lukeminen ja ymmärtäminen on lukijalle haaste. Palapeli, jonka paloista osa puuttuu tai jotka eivät muotonsa (sic!) puolesta sovi peliin.

Theory & Practise antaa paljon silloinkin, kun lukijana jään hämmästelemään de Kretserin pyrkimyksiä.




Michelle de Kretser: Theory & Practice
183 sivua
Sort of Books (2025)