Reader, why did I marry him?

Michelle de Kretserin kirjallisia muotoja koetteleva romaani alkaa fiktiona, jonka kirjoittamisen tekijä keskeyttää sivulla 22. ”At that point, the novel I was writing stalled.” Alun tarina ei ole tarina, jonka kirjoittamisen de Kretser kokee tarpeelliseksi. Romaani romaanimaisena, romaanin tyypillisine piirteineen, ei ole hänelle enää houkuttava muoto. ”I was discovering that I no longer wanted to write novels that read like novels. Instead of shapeliness and disguise, I wanted a form that allowed for formlessness and mess. It occurred to me that one way to find that form might be to tell the truth.” Totuutta kertoja tutkii Virginia Woolfin tuotannon tarkastelun suojissa. Mentaalisina apujoukkoina hänellä on mm. Derrida, Irigaray, Kristeva, Cixous, Foucault, Lacan, Nietzsche, Deleuze ja Guattari. Kerronta heiluu kirjallisuuden teorian ja käytäntöjen välillä. De Kretser kirjoittaa Woolfin Vuosista, jossa essee ja fiktio vuorottelevat ja sekoittuvat. Kertojan sanoin Vuodet liikkuu [b]...

Chloé S:n sanakirja on lajiketta, jonka lukemisesta nautin suuresti.  Lajiketta, jonka seurassa tekee mieli huutaa jee kasvavalla volyymilla. Heidi Väätänen (s. 1981) on Teatterikoulusta valmistunut dramaturgi ja kirjailija, joka lisäksi on opiskellut filosofiaa ja uskontotiedettä Helsingin yliopistossa. Edellä mainitut asiat tuntuvat / näkyvät / kulkevat hänen esikoisteoksessaan. Ei mitenkään suorasti, mutta väleissä. Tekstin liikkeessä. Kerronnan nautintoasteikkoa soittavassa otteessa. Niin ne tämän tyyppiset kirjat.  Laajasti lähestyen kokeelliset. Kirjat, jotka eivät perustu niinkään juoneen tai tarinaan, vaan ovat enempi silkkaa tekstuaalista juhlintaa. Väätänen ei tarvitse juonta pitääkseen lukijan mielenkiintoa yllä. Chloé S:n sanakirjassa kuvatut kohtaukset ja keskustelut itsesssään ottavat toiminnallisessa mielessä juonen funktion. Juonen kaltainen teosta eteenpäin vievä ja koossa pitävä voima syntyy tässä romaanissa henkilöhahmojen tekemisestä, puheista, oleskel...

Hämmentävän hyvä. Jos Laura Laakson uutuusromaania Pilvenpiirtäjä pitäisi kuvata kahdella sanalla käyttäisin siitä juuri ilmaisua hämmentävän hyvä. Jo Laakson esikoinen Mrs Milkyway vakuutti minut siitä, että Laakso ei todellakaan hyppele matalimman aidan yli. Nyt jälkiviisaana nämä molemmat teokset luettuani voin jo sanoa ääneen, että siinä missä Mrs Milkyway latasi tiskiin korostuneen kokeellisen kokonaisvaikutelman malttaa Laakso Pilvenpiirtäjissä jarruttaa sen verran, että lukijan on helpompi pysyä matkassa mukana. Jos Pilvenpiirtäjää käy tulkitsemaan saattaa hyvinkin päätyä jonkin tyyppiseen metsään, mutta olen valmis ottamaan sen riskin. Pilvenpiirtäjät liikkuu uusperheessä ja yksi sen keskeisiä teemoja on äidin ja pojan välinen suhde. Rakkaan lapsen tavoin pojalla on monia nimiä. Äiti on taiteilija siinä ahtaassa kolossa, johon perhe-elämä on hänet puristanut. Siinä samassa rupisessa loukossa, jota ovat asuttaneet äidit, joiden pojista on tullut kuuluisia ja haluttuj...

Alkuvuodesta lanseerasin kokeellisen kirjallisuuden (#kokkir) haasteen. Mulla oli unelma, että porukka innostuisi ylittämään rajojaan ja myös osa niistä lukijoista, joille kokeellinen kirjallisuus on vieraampi juttu altistaisi itsensä tutustumaan itselleen tyylillisesti oudompaan kirjallisuuteen. Saahan sitä unelmia olla. Mitä silmiini on osunut täällä blogeissa, instassa ja twitterissä ei haasteeni juurikaan ottanut tulta alleen. Tämä on sinänsä tietenkin täysin ymmärrettävää, sillä mieluustihan sitä jokainen lukee niitä tuttuja ja turvallisia kirjoja, kauden uutuuksia ja teoksia, joita lukevat kaikki muutkin. Jotta haasteeseen osallistuminen ei olisi jäänyt kiinni kokeellisen kirjallisuuden määrittelystä ja siihen liittyvästä problematiikasta oli lähestymistapa kokeellista kirjallisuutta kohtaan tässä haasteessa hyvin lempeä. Kokeellista kirjallisuutta olisi kaikki se kirjallisuus, jota lukija sellaisena pitää. Tätä kautta päästäisiin myös näkemään, kuka mitäkin kokeellisena pi...

Kun sain käsiini Maija Muinosen uutuusromaanin sexdeathbabies ensimmäinen ajatukseni oli, että Ideal of Sweden on laajentanut toimintaansa kirjojen kustantamiseen. Muinosen kirjan kansidesign muistuttaa nimittäin ihan harvinaisen paljon Ideal of Swedenin kännykkäkuoria. Vaan ei kansi kirjaa pahenna, eikä tämä sexdeathbabiesin kansi herätä minussa edes mitään huonoja viboja - mitä nyt vaan vei ajatukset ihan muualle kuin kirjoihin. Ja hetkinen. Nyt kun katson kirjan kansikuvaa tämän tekstin vasemmalla puolella näen ensimmäiseksi nännit ja vatsan sen sisäpuolelta kuvattuna. Paljon rasvaa. Hmm! Olen lukenut Muinoselta vuonna 2014 romaanin Mustat paperit . Se on kirjeromaani, joka on kerrottu oman kuolemansa tilanneen Ann Mielin näkökulmasta ja siinä Ann Miel pyrkiii määräämään, miten hänen poikansa Lucin elämän tulee mennä. Temaattisesti sexdeathbabies on suoraa jatkumoa Mustille papereille, sillä siinäkin on pääosassa kuolema. Tällä kertaa kuolemassa on rintasyöpää sairastava 35...

  "Teksti ei ole teksti, jollei se kätke ensi näkemältä, ensi alkuun, rakenteensa lakia ja pelisääntöjä. [...] Teksti on siten aina ja olemuksellisesti vaarassa kadota lopullisesti. Kukapa saisi siitä koskaan tietää?" (Jacques Derrida: Platonin apteekki) * Tämä on 36. osa BAR Finland -kirjoitussarjaa ja ensimmäinen, jossa osanottajille annetaan drinkki käteen heti ovella. Ennen kuin kulautamme juomat kurkkuumme sanomme kaikki yhdessä aperitiff ja tunnustelemme miten ylähampaat ottavat kosketusta alahuuleen. TÄSSÄ alla on tila, jossa kuuluisi esitellä Kari Aronpuro ja kertoa jotakin hänen saavutuksistaan. En sitä nyt kuitenkaan tee, sillä ne joille Aronpuro on tuttu eivät hänen esittelyään kaipaa ja ne taas, joille nimi Kari Aronpuro ei sano mitään voivat halutessaan käyttää hakukonetta. Aronpuron romaanin nimi laajenee mielessäni kuviksi, joita hallitsee filminpätkät Roberto Rossellinin elokuvasta Rooma - avoin kaupunki . En väitä, enkä ole väittämättä, et...

Jonotin kirjastosta Kätlin Kaldmaan romaania Islannissa ei ole perhosia useamman kuukauden. Tästä kirjasta oli tihkunut kehusanoja sieltä ja täältä ja tuolta, ja pitihän sitä päästä testaamaan mikä oma mielipiteeni Kaldmaan kirjasta olisi. Lukemistani innoitti myös se, että tällä romaanilla saisin kasaan yhden panoksen kovasti henkitoreissaan olevaan Rakas Viro -haasteeseeni. Olen aiemmin lukenut Kaldmaalta runokokoelman Rakkauden aakkoset , joka on tähän mennessä ainoa runokokoelma, josta en ole kirjottanut blogiini. Syy tähän on yksinkertainen: minulla ei ollut Rakkauden aakkosista mitään sanottavaa. Islannissa ei ole perhosia sekoittaa islantilaista saagaperinnettä ja kokeellista kirjallisuutta. Lähtökohta on kiinnostava, eikä toteutuskaan ole hassumpi. Koska oma saagojen tuntemukseni rajoittuu Njallin saagaan, jonka senkin luin parikymmentä vuotta sitten en kuitenkaan pysty arvioimaan, kuinka tiukasti Kaldmaan romaani on kiinni saagaperinteessä. Saagat kertovat usein miehi...

Gertrude Steinin tekstissä ei ole järjen häivää: Miksi pitäisi sen mikä on epätasainen, sen mikä on otettu takaisin, sen mikä on siedettävä miksi kaiken tämän pitäisi muistuttaa hajua, siellä on esine, se viheltää, se ei ole kapeampi, miksi ei ole velvollisuutta pysyä poissa ja kuitenkin rohkeutta, rohkeutta on kaikkialla ja paras pysyy jäädäkseen. Paitsi että, kuten tulet huomaamaan. Herkät napit (Tender Buttons, 1914) on suomentanut Markku Into ja on vaikea kuvitella häntä oivallisempaa Steinin tekstin suomeksi kääntäjää. Esipuheesta käy ilmi, että Into on tavoittanut Steinin tekstin hengen prikulleen todetessaan Steinista, että "hän on yhäti tuore appelsiini" ja lisätessään, että hänen "tohvelinsa ei ole tunkkainen." Olen leikkinyt Steinin kanssa aiemminkin, mutta siitä on jo vuosia. Tuolloin oli kyseessä hänen teoksensa Alice B. Toklasin elämäkerta   (The Autobiography of Alice B. Toklas, 1933), jonka Stein on kirjoittanut ikään kuin elämäkertana ...

Mariaana Jäntin Amorfiaana (1986) on pommi suomalaisen sukupolvirealismin lihassa. Se repii ja haastaa. Se mekkaloi, eikä suostu. Sen omintakeisuus tyrmää. Julkaisin pari viikkoa sitten kokeellisen kirjallisuuden haasteen (#kokkir) ja avaan sen omalta osaltani Amorfiaanalla siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä teos sopii tämän haasteen korkkaamiseen aivan täydellisesti. Samalla kutsun Mariaana Jäntin vieraaksi kirjalliseen baariini eli BAR Finlandiin, jotta saadaan kivaa säpinää baari-iltaan. Amorfiaanassa on talo, jossa on huoneita, joissa on tyyppejä, jotka tekevät erinäisiä asioita. Tämän tarkemmin Jäntin teoksen juonta ei voi kertoa ja samaan hengevetoon on aiheellista todeta, että olisi pöyhkeää väittää, että tiedän, mistä tässä romaanissa on kysymys. Luin Amorfiaanan ensimmäisen kerran ennen kuin olin tutustunut ns. ruumisteorioihin. Tämä seikka on mielenkiintoinen siksi, että ensitapaamiseni Jäntin romaanin kanssa oli ennen muuta hyvin ruumiillinen. Tämä ei tieten...

Nuorimies riisuu tuomarin pyynnöstä paitansa ja esittelee kyljessään olevaa arpea. Tämä ei ole fiktiota, vaan tapahtumapaikkana on Helsingin käräjäoikeus, jossa käsitellään pahoinpitelysyytettä. Syytetty ei tarkemmin muista, miten tapahtumat etenivät, koska hän oli nauttinut sekä alkoholia että muita päihteitä. Peruskeissi. Oikeudenkäynnin seuraaminen on kiehtovaa ja monella tapaa silmiä avaavaa. Jos kuitenkaan ei halua lähteä paikan päälle oikeustaloon voi lukea vaikkapa Aapo Junkolan - miten sen nyt sanoisin, sanoisin vaikka - hervottoman teoksen Lintujen aika  (1965). Itse olin sen parissa ensin että täh ja sen jälkeen että ahah ok ja lopuksi humahdin. Olen luullut tuntevani suomalaista kirjallisuutta suhteellisen hyvin, mutta Aapo Junkolan romaanista Lintujen aika kuulin ensimmäisen kerran, kun kirjailija Sinikka Vuola sitä jossakin somekanavassa suositteli. Päätin tarttua sivusta kirjaa ja ottaa selville, mistä tässä kirjassa on kysymys. Etukäteiskäsitykseni oli, ett...

Tässä blogitekstissä kerron, mistä on kyse Jaakko Yli-Juonikkaan teoksessa Jatkosota-extra . Tapojeni vastaisesti en kirjoittele niitä näitä hieman sinne tai tänne päin, vaan absoluuttisen vodkatotuuden tästä kirjasta. Kun kumminkin haluat tietää, että mitä mieltä olen Jatkosota-extrasta niin olkoon menneeksi. Kyseessä on paras vuonna 2017 lukemani kirja. Vai onko? Väistelinkö monimutkaisempaa argumentaatioa nostamalla Jatkosota-extran kepinnokkaan? Tiedä häntää ja tassua. Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy Yli-Juonikkaan romaanin iltapäivälehtityyppiseen ulkomuotoon. Alunperin ostinkin tämän romaanin sisustuselementiksi, mutta jostakin kumman syystä, joka on itsellenikin arvoitus, kävi niin, että tulin lukeneeksi tämän romaanin. Kuvittele tähän kohtaan jotain kuvia ja katso niitä. * Kirjassa puhutaan huomattavassa määrin perussuomalaisista, joista riittääkin huomattavassa määrin puhumista. Heillä kun silleenniinku tuo meno tiedät kyllä mitä tarkoitan Juot ja katsele...

Mikko Rimmisen Maailman luonnollisin asia jakoi minut kahtia. Minä 1: Rimminen on kielellisesti ihan hemmetin nerokas potenssiin monta kertaa Minä 2: Totta, mutta se ei ole mikään uusi asia. Se on tullut selväksi jo hänen aiemmista teoksistaan Minä 1: No joo, mutta tässä nyt ollaan ihan uusilla kierroksilla Minä 2: Ehkä niin, mutta rajansa kaikella Minä 1: Luit kirjan kuitenkin loppuun Minä 2: Luin, koska halusin kirjoittaa postauksen, jossa kutsun Rimmisen kirjoitusta lihavoiduksi  verbaalimasturbaatioksi  Minä 1: Kuulin kyllä, että mutisit lukiessasi Minä 2: Olet oikeassa. Tulihan sitä jokunen kerta todettua: Mikko Rimminen, please, ei enää. * Kirjailija Jamaica Kincaid on todennut, että on parempi epäonnistua pyrkiessään tekemään jotakin suurta kuin onnistua keskinkertaisen parissa. En nyt välttämättä kävisi väittämään, että Rimmisen teos on epäonnistunut, mutta lukijan kannalta se on aika hankala pala, mutta ainakaan se ei ole missään nimessä keskinkerta...

Jos kirjallisuus ei uudistu, sen kirjoittaminen voidaan lopettaa.   Kun totean kirjaa lukiessani parikymmentä kertaa ääneen: kirosana kuinka hyvä tämä on, niin se tarkoittaa suomeksi: kirosana kuinka hyvä tämä on. Uraanilampun kohdalla näin pääsi käymään. Uraanilamppu sopii luettavaksi erityisesti meille, joita kokeellinen kirjallisuus kiinnostaa ja joilla on pieni- tai isompimuotoinen sotaa ja sukupolvia käsittelevän realismin trauma. Ei minulla sinänsä mitään em. tyyppisiä kirjoja vastaan ole ja monet niistä ovat varsin kelpoa kirjallisuutta, mutta en jaksa aina sitä samaa samaa samaa samaa samaa samaa samaa samaa samaa samaa... Sanonko vielä kuinka monta kertaa lisää samaa vai sanoinko jo sen riittävän monesti? * Imagen haastattelusssa vuodelta 2015* Salmenniemi toteaa, että "sen sijaan, että julkaistaan tasalaatuista ja riskitöntä" pitäisi "sallia rohkeat kokeilut eikä pelätä epäonnistumisia. Vain näin voi syntyä jotain poikkeuksellista." Ur...

Jormauotismaisella äänellä lausuttuna: Tärähtää törähtäen tajuntaan totaalisen täysillä tujauttaen.  Meksikolainen Valeria Luiselli (synt. 1983) on uusin kirjailijalöytöni. Hän solahtaa kuin läpeensä liukas kala sille pinnanalaiselle hyllylle, jossa asuvat hänen sielukaverinsa.  Luisellin teokset Sideways ja Faces in the Crowd ovat pyörineet lukulistallani jo pidempään, mutta päädyin kuitenkin tutustumaan Luiselliin hänen uusimman teoksensa myötä. The Story of My Teeth (2015,  jäljempänä Hampaat) on kertomus Gustavo Sánchez Sánchezista, lempinimeltään Highway, joka on maailman paras huutokauppamies ja jolla oli neljä hammasta jo syntyessään. Kyllästyttyään portinvartijan hommiin tehtaalla, Highway kouluttautui huutokauppa-alalle saadakseen rahaa uusiin hampaisiin. Highway on mies, joka parin rommipaukun jälkeen osaa laulaa Janis Joplinia nuotilleen, ennustaa kiinalaisista onnenkekseistä ja laskea japaniksi kahdeksaan. Pystytkö samaan? Minä en. Kuten teoksen...