Didier Eribon: Paluu Reimsiin ja Teatteri Metamorfoosi: Itseen kirjoitettu - henkilökohtainen kertomus Eribonin katveessa

Tämä ei ole kirja- eikä teatteriarvio. Tämä on pohdinta Eribonin romaanista ja sen pohjalta tehdystä teatteriesityksestä oman elämäni kautta.

Eribonin romaaniin pohjaavan teatteriesityksen, Itseen kirjoitetun, kantaesitys oli Tampereen työväen teatterissa helmikuussa 2026. Minä näin tämän esityksen Konepajan näyttämöllä Helsingissä syyskuussa 2026. Eribonin romaanin on suomentanut Timo Torikka ja hän on myös yhdessä näytelmän ohjaajan Davide Giovanzanan kanssa dramatisoinut sen näyttämölle.

Näyttämöteoksessa Timo Torikka esittää isän roolin, Sinikka Sokka äidin ja Miiko Toiviainen pojan eli Didier Eribonin.

Näin ensin Teatteri Metamorfoosin esityksen ja luin kirjan vasta sen jälkeen. Tällä järjestyksellä oli vaikutuksensa. Näistä vaikutuksista selkein on, että jos olisin lukenut kirjan ensin olisin ollut vahvasti pojan eli Eribonin puolella. Näytelmää katsoessa puolella olemisen asema komplisoituu. Ymmärrän vahvemmin äitiä ja niitä ristipaineita, joissa hän elää väkivaltaisen miehen puolisona. Torikka kaivaa onnistuneesti myös isästä osia, jotka tekevät isän pelkän vihaamisen mahdottomaksi. 

Näyttämöllä erityisesti hetki, jolloin äiti ja isä laulun jälkeen yhdessä kohdistavat katseensa poikaan pyytämällä sanattomasti tätä ymmärtämään heitä ja tulemaan takaisin osaksi perhettä on unohtumaton hetki, jonka kaltaista romaani ei pysty välittämään. Se on myös hetki, josta olisi voinut alkaa uusi yhteys, mutta jonka muodostuminen on - hyvästä tahdosta huolimatta - mahdotonta. 

Se on katse, jonka olisin toivonut äitini minuun kohdistavan.

Édouard Louis on sanonut, että Paluu Reimsiin muutti hänen elämänsä ja Lousia on helppo uskoa Eribonin teokseen tutustumisen jälkeen. Eribonin ja Louisin muutoksella on kaksi haaraa, joista toinen liittyy seksuaalisuuteen, toinen luokkaan. 

*

Henkilökohtainen kertomus sosiaalisen reproduktion toisintamista vastaan taistelusta

Alunperin Pierre Bourdieun käsite haljennut habitus (eläminen toistensa suhteen yhteensovittamattomissa kulttuureissa, esim. työväenluokkainen ja akateemnen kulttuuri) osoittaa paikkansa pitävyyden myös omalla kohdallani.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja kun totean näin, voit liittää toteamukseeni kaikki ne samat negatiiviset puolet, jotka pikkupaikkakuntalaiseen lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy jos on ihminen, jolle pikkupaikkakunnalla eläminen on rasite. Ihminen, joka niin varhaisessa iässä kuin se mahdollista on, alkaa haluta kaupunkiin, mieluiten suureen kaupunkiin. 

"Jäljet siitä, mitä olemme lapsina olleet, tavat, joilla meidät on sosiaalistettu, pysyvät meissä silloinkin, kun elämän olosuhteet aikuisiksi tultuamme muuttuvat." On lohdullista, että kotipaikkakunnalla asuessani en vielä tiennyt, että jäljet ovat ikuisia. Se olisi ollut musertava tieto nuorelle ihmiselle.

Kotiseutu ei hevin päästä otteestaan. Se muistuttaa, tulee esiin yllättävissä tilanteissa, se kuiskii ja väittää, että aikuinen minäni on vain rooli, jonka sisus tursuaa pienellä paikkakunnalla kasvaneen kipuja ja mitättömyyttä. Se täyttää kauhulla. Pelolla siitä, että joutuisi vajoamaan takaisin sen hirmuhampaisiin. 

Näkyvät siteet katkesivat vanhempieni kuoltua. Ei enää syytä käydä tuossa paikassa kuin korkeintaan hautausmaalla. Samalla välien korjaamisen mahdollisuus vanhempieni, erityisesti äitini kanssa kävi mahdottomaksi. Nyt, kun tuota mahdollisuutta ei ole, tuntuu, että se olisi voinut olla mahdollista, mutta samalla tiedän, että mahdollisuuden olemassaolo tekisi siitä mahdotonta.

Se, miten minut kasvatettiin, minkälaisten normien läpi puristettiin ja mihin taivaankannen korkeuksiin oli ripustettu piste, jossa äitini olisi voinut olla minuun tyytyväinen, se ei ole lakannut olemasta. Itsepintaisen sydämen sivuäänen tavoin tulen edelleen muistutetuksi, vaikka onkin päiviä, useampiakin, jopa viikkoja, jolloin tuo ääni on niin hiljainen, että en pane sitä merkille.

*

Eribon siteeraa James Baldwinia tämän kirjoittaessa vaikeasta suhteestaan isäänsä:

"Luulen, että yksi syy siihen, miksi ihmiset kiinnittyvät niin tiukasti vihaansa, on se, että he vaistoavat, että vihan kadottua he joutuvat kohtaamaan tuskan."

En sanoisi, että vihasin äitiäni. Se olisi vahvasti liioiteltua. Mutta yhtä lailla kuin Baldwin oli juuttunut isäänsä kohtaan tuntemaan vihaan, minä olin liimautunut vaatimaan tunnustetuksi ja hyväksytyksi tulemista äidiltäni. Tästä puutteesta tuli psyykeäni kannatteleva voima. Sen ulkopuolella ei ollut kuin Baldwiin mainitsemaa tuskaa.

Eribonin kirjan luettuani ymmärrän, että vaadin sellaista, johon äidilläni ei ollut resursseja. Hän menetti minut ensin kaupungille ja sen jälkeen yliopistolle. Yhteinen kielemme, siinä määrin kuin sitä oli koskaan ollut, katosi. Äiti pyysi minua kertomaan asioistani, mutta kiinnostuksen kohteeni sijoittuivat maailmaan, joka oli hänelle vieras. Äiti oli kuin Sinikka Sokka Didierin äitini, kun poika kertoo tekevänsä sosiologian väitöskirjaa, jolloin äiti kysyy: mitä se taas olikaan se sosiologia?

Eribonin tavoin koin, että liikkuessani uusissa piireissäni, minun oli salattava vanhempani, joiden koulutuksen puutetta ja työväenluokkaisia ammatteja häpesin. Samaan aikaan olin työväenluokan puolella ja Eribonin tavoin suhteeni työväen luokkaan oli (on) idealistinen. Häpeän aihe tämäkin.

*

"Kiinnostus taiteeseen tai kirjallisuuteen on aina osa itsensä määrittelemistä arvottavasti erottautumalla, tietoisesti tai ei."

Touché tämäkin. Mielelläni kerron pitäväni taiteesta, joka ei ole helpoimmasta päästä, mutta joskus en ole aivan rehellinen. On myös paljon hyvin kokeellista kirjallisuutta ja elokuvaa, joihin kärsivällisyyteni ei riitä, vaikka minusta olisikin hienoa voida sanoa esimerkiksi, että olen nähnyt elokuvissa László Krasznahorkain samannimiseen romaaniin perustuvan elokuvan Saatanatango, ohjaus Béla Tarr, kesto 432 minuuttia.

Omien mieltymystensä ilmaiseminen on itsensä ja identiteettinsä luomista. Ei ole mukavaa tunnustaa, että teos ylittää ymmärtämisen rajani. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että identiteettini lamautuu ja kokee kolhuja, jos en yllä taiteen vastaanottoon sillä tasolla, jonka olen itselleni asettanut. Pelkona on tulla näyttäydytyksi keskinkertaisena ellei suorastaan tyhmänä. Etsin taas lohtua Eribonilta, joka siteeraa Sartrea:

"Tärkeää ei se ole, mitä muut tekevät meistä, vaan se, mitä me itse teemme siitä, mitä he ovat tehneet meille."

*

Didierin työväenluokkaiset vanhemmat päätyivät vanhemmalla iällään äänestämään äärioikeistoa. Kyseessä on myös Suomessa tuttu ilmiö, mutta äidilleni niin ei ehtinyt hänen elinaikanaan käydä. Hänen pelastuksensa lienee ollut se, että hän ei seurannut kovin tarkkaan poliittista keskustelua, joten hän ei myöskään tullut panneeksi merkille, että vasemmisto oli lakannut puhumasta hänelle tutuilla termeillä. Kovaääniselle persujen suomi suomalaisille -politiikalle hän oli immuuni ja uskon tämän johtuneen hänen sukutaustastaan. 

Ranskan ja Suomen poliittisia olosuhteita ei voi suoraan rinnastaa toisiinsa, mutta yhteisiä kehityskulkuja on näkyvissä. Niin Ranskassa kuin Suomessakin vastakkainasettelu työläisten ja porvariston/rikkaiden välillä on persujen myötä muuttunut vastakkainasetteluksi (kanta)suomalaisten ja muukalaisten/muualta tulleiden välillä.

*

Eribonin romaanin ja sen pohjalta tehty näytelmä eivät kerro vain Eribonin ja hänen jälkeensä Louisin tarinaa, vaan kyseessä on monen muunkin työväenluokasta lähtöisin olevan tarina. Romaanin lukeminen ja näytelmän katsominen luovat tunteen nähdyksi tulemisesta. En ole yksin,

Didier Eribon: Paluu Reimsiin
Retour à Reims (2009)
Suomentanut Timo Torikka
Jälkisanat Juha Suoranta
203 sivua
Vastapaino (2024)

Teatteri Metamorfoosi: Itseen kirjoitettu
Dramatisointi näyttämölle Timo Torikka ja Davide Giovanzana
Ohjaus Davide Giovanzana