Jaakko Yli-Juonikas: Vaurioituneiden aivojen painajaiset

Jaakko Yli-Juonikkaan esseiden lukeminen on vapaaehtoista turpaanottamista. Tiedän jo lukiessani, että teksteissä on jippoja ja koukkuja, jotka menevät minulta ohi. En silti väittäisi, että Yli-Juonikkaan tarkoituksena on osoittaa lukijalle, että tämä ei ole fiksuimmasta päästä. Tai no, pidetään kuitenkin varaus, mistä sitä koskaan voi tietää.

Minulla on tapana lukea esseekirjatkin järjestyksessä alusta loppuun. Nyt en tehnyt niin, sillä Yli-Juonikkaan esseeteoksen Vaurioituneiden aivojen painajaiset viimeinen essee kiilasi ohituskaistaa pitkin ensimmäisenä luettavaksi. Tämä johtui kyseisen esseen nimestä 'Parhaat tyhmien kirjoittamat kirjat?'

Halusin tietää, keitä nämä tyhmät ovat, miksi he ovat tyhmiä ja mitä kirjoja he ovat kirjoittaneet. Paljastui, että monet Yli-Juonikkaan käsittelemistä teoksista olivat minulle tuntemattomia ja niiden nimetkin herättivät epäilyksiä. En myöskään oikein päässyt selville, mitä tyhmällä varsinaisesti tarkoitettiin. Tämän esseen luettuani palasinkin kuuliaisesti teoksen alkuun.

*

Seuraavan nimisyötin tarjoaa teoksen toinen essee 'Boomereita woke-kulttuurin puristuksessa ITE-teatterina'. Tässä esseessä Yli-Juonikas kuvaa laajasti kokemustaan Iittalan Pirttikoskella esitettävästä, Seppo Holttisen kirjoittamasta kesäteatterinäytelmästä Boomerit. Kyseessä ei ole mikä tahansa koivujen katveessa esitettävä teos, sillä Boomerit saavutti valtakunnallista julkisuutta näytelmän rasistisuuden vuoksi. Päähenkilön nimen, Amatullah Mamubatjahin, tulkittiin viittaavaan mamupatja-termiin eli naiseen, joka harrastaa seksiä maahanmuuttajan kanssa. Holttisen mukaan kyseessä oli vahinko ja kohun seurauksena päähenkilö sai nimekseen  Zamatullah Ölkumhölkum. 

Kritiikkiä herätti myös se, että Lähi-idästä kotoisin olevaa roolihahmoa esitti valkoinen näyttelijä.  Myös esityksen tunkkainen homovitsi vahvistaa näkemystä, että maaseutulainen kesäteatteri on laji, joka ei tiedosta näkemyksiensä epäkorrektiutta tai jos tiedostaakin, pitää tärkeämpänä saada katsojat nauramaan.

"Arvasin ennalta, että esityksen huumori voi olla ulossulkevaa. Sitä en aavistanut, että tulisin itsekin valtakulttuurin edustajana suljetuksi ulos kryptisimpien läppien sisäpiiristä."

*

Yli-Juonikkaan esseitä lukiessani olen jatkuvasti epävarmalla pohjalla. En niinkään pihalla kuin suolla. Mitä hän tarkoittaa, milloin on tosissaan ja milloin on kysymys ovelasta tempusta, jonka tarkoitusperistä lukijan ei välttämättä kuulukaan päästä selville. 

Hyvänä esimerkkinä toimii teoksen ensimmäinen essee 'Kuurolle hiirelle: musiikin sanoittamisesta ja sanoittamisesta', joka tallentuu muistiini Kirkan kummallisen lausahduksen takia, jonka Yli-Juonikas saattelee Novaliksen seuraan. Mestarit-konsertissa Kirkan spiikkaus litteroituna kuuluu: "Mitä tässä muuta kuin eiköhän panna rämäkkäästi sventterillä potaisseen ja oikein kunnolla ja nyt lähti."

Anteeksi mitä? 

*

Teoksen kiinnostavin ja omaksi suosikikseni noussut teksti on sen nimiessee 'Vauritoituneiden aivojen painajaiset', jossa Yli-Juonikas liekehtii italialaisten giallo-elokuvien seurassa. Esseen alaotsikkona on "rajoitteellinen kirjoitelma giallojen lumovoimasta". Takerrun rajoitteelliseen ja luen rajoitetta etsimällä. En ensin keksi, mistä on kyse, mutta muutaman sivun jälkeen huomioni kiinnittyy siihen, että kaikissa esseen sanoissa on diftongi. Tällä on seurauksensa.

Yli-Juonikas on suomentanut giallo-elokuvien nimet ja koska tekstillä on diftongi-rajoite ei tämä ole voinut olla vaikuttamatta suomennosten lopputulokseen. Koko giallo-genre on minulle tuntematon, mutta Yli-Juonikkaan esittelemien elokuvien nimien lukeminen on nautinnollista siitä huolimatta. Varoituksen sana: en tiedä, kuinka pitkälti nämä nimet vastaavat elokuvien todellisia nimiä. Tässä joka tapauksessa muutama riemastuttava esimerkki: Kuolema rakkauden seuralaisena jumalaisessa puistossa, Halkaisukirves kuherruskuukaudeksi, Katsoisitko tännepäin suorittaessani surmatyön ja itseoikeutetusti tietenkin myös Vaurioituneiden aivojen painajaiset.

Rajoitteen takia ohjaajien ja näyttelijöiden nimiä ei useinkaan voida mainita, vaan heihin viitataan mm. sanojen taivutuksen kautta, jolloin diftongi saadaan mukaan tai yhdyssanoihin turvautumalla (giallo-ohjaaja, giallo-auteur). Rajoite estää myös sanan elokuva mainitsemisen, joka hykerryttää erityisesti, kun sen sijasta käytetään esimerkiksi sanaa raina. Oi nostalgia!

Giallo-essee koostuu pitkälti kyseiseen genreen kuuluvien elokuvien luetteloinnista ja luonnehdinnoista. Kyseessä on genre, jota kohtaan en tämän esseen lukemisen jälkeenkään tunne erityistä kiinnostusta. Sen sijaan on aina riemastuttavaa lukea jostakin tekijänsä erityiskiinnostuksen kohteesta. Tässä tapauksessa kun kyse on vielä kohteesta, josta en ole aiemmin tiennyt mitään. 

Yli-Juonikas ei olisi Yli-Juonikas, jos hän ei keikauttaisi giallo-esseetään kokemukseksi siitä, miten oma kiinnostuksenkohde jää privaatiksi, ei-jaettavissa olevaksi kokemukseksi samanaikaisesti kun hän tämän kokemuksensa esseessään jakaa meille lukijoille.

"Koen yksinäisyyttä viehättyessäni asioista, joista ainutkaan tietämäni ihmiseläin ei viehäty. Feilaan toistuvasti koettaessani ilmaista mietteitäni tai tunteitani muille."

Oikaistaan lopuksi vähän. Eli: 

se, että olen Yli-Juonikkaan opastuksella tutustunut giallojen maailmaan tuntuu lohdulta ja kasvaa ajatukseksi siitä, että vain siellä, missä useimmat eivät ole käyskennelleet, voi kokea merkityksellisintä.

Jaakko Yli-Juonikas: Vaurioituneiden aivojen painajaiset
223 sivua
Siltala (2026)