Reader, why did I marry him?

Loyalties.  They're invisible ties that bind us to others - to the dead as well as the living. They're promises we've murmured but whose echo we don't hear, silent fidelities. They're contract we make, mostly wit ourselves, passwords acknowledged though unheard, debts we harbour in the folds of our memories. Nimensä mukaisesti Delphine de Viganin romaanissa Loyalties keskeistä on eri henkilöiden väliset sidokset ja lojaliteetit, joita tarkastellaan neljän eri näkökulman kautta. On 12-vuotiaat pojat Théo ja Matthis, jotka ovat hyviä ystävyksiä keskenään. On poikien opettaja Hélène sekä Matthisin äiti Cécile. De Vigan hyödyntää näkökulmia taitavasti paljastaakseen ja peittääkseen ja esimerkiksi Théon äiti ja isä, jotka ovat keskeisiä henkilöitä romaanin tapahtumien kannalta eivät pääse suoraan ääneen lainkaan. Näin lukija tulee pakotetuksi tekemään omia päätelmiään ja luottamaan tai olemaan luottamatta siihen, mitä heistä paljastuu Théon näkökulman kautta. T...

- Nämä runot on kivoja. - Ai kivoja? Öh tota ... - Just niin. Kivoja. Odotahan niin selitän kohta lisää. Lähdin lukemaan Jouni Teittisen Sydäntaskua tietämättä siitä etukäteen yhtään mitään. Ajattelin, että luen sen läpi muutamana aamuna aamukahvin kyytihenkilönä. Olikohan aamu numero 2, kun huomasin, että aloin käännellä sivuja myös taaksepäin. Teki mieli palata. Maistaa uudestaan. Alkoi tuntua siltä, että nämä runot on jotenkin hirmun kivoja. Paitsi. Ei voi sanoa, että runot on kivoja, koska kiva on sana, jota käytetään silloin, kun ei ole oikeasti mitään sanottavaa. Ihan kiva taas on useimmiten epäkivaa ja/tai kaikkea muuta kuin kivaa. Hitto soikoon, haluan uudelleenomia sanan kiva siinä merkityksessä, joka sillä joskus oli ja on toisinaan vieläkin ja todeta, että Sydäntasku on kiva runokokoelma. Kun sanon kiva, teen pienen kivan vallankumouksen. Se kannattaa ottaa huomioon. Teittisen runot eivät ryntäile, mikä ei tarkoita, etteivätkö ne liikkuisi. Runoista hahmottuu l...

Tuhansittain lapsia Yhdysvaltojen rajalla. Tuskin kenellekään tulee uutena tietona, että Meksikon ja USA:n välillä on menossa humanitäärinen kriisi. Uutiskuvia Yhdysvalloista turvaa hakevista lapsista on nähty myös suomalaisessa uutisoinnissa ja juuri vähän aikaa sitten saimme lukea, miten Yhdysvaltojen viranomaiset käyttivät kyynelkaasua ajaakseen maahan pyrkijöitä kauemmas rajanylityspisteeltä. Tilastojen mukaan huhtikuun 2014 ja elokuun 2015 välillä yli 102 000 ilman aikuisen seuraa olevaa lasta pidätettiin Yhdysvaltojen rajalla. Jonkinlaista perspektiiviä asiaan voi hakea vaikka vertaamalla tätä lukua Helsingin asukaslukuun, joka huhtikuun 2018 lopussa oli 644 788. Meksikolaisen kirjailijan Valeria Luisellin (s. 1983) teos Tell me how it ends kertoo lapsista, jotka ovat paenneet kotimaastaan etsiäkseen turvaa Yhdysvalloista. Luiselli käy kirjan pituisessa esseessään läpi USA:n maahanmuuttoviraisten pakolaisille laatiman 40 kysymyksen haastattelukaavakkeen. Kirja ei tarjo...

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostoa on kehuttu niin tuhottoman paljon, että tekisi jo periaatteesta mieli olla eri mieltä. Väkisinkin huomasin lukiessani alkavani pohtia, miten kehuketju oikeastaan muodostuu. Onko niin, että ensin joku tarpeeksi arvovaltainen tyyppi kehuu kirjan ja sen jälkeen toinen ei-yhtä-arvovaltainen nojaa arvovaltaisemman näkemykseen ja päätyy hänkin kehumaan teosta. Kolmas taas luottaa näiden kahden arvioihin ja näin edetään ja kehujien lista kasvaa pitkälti ilman, että monikaan heistä pysähtyy välttämättä edes miettimään, mihin kehut oikeastaan perustuvat. Syvien pohdintojen jaostossa on kasapäin hyviä juttuja, mutta ovatko ne myös erinomaisia juttuja? Offillin teksti on fragmentaarista ja varsinkin teoksen alussa eri kappaleiden väliset yhteydet ovat ohuenpuoleisia. Edetessään tämä teos kuitenkin alkaa kokoontua hyvän pastakastikkeen tavoin. Sakenee, sakenee ja tuoksuu, huumaavastikin. En tiedä, kertooko Syvien pohdintojen jaosto Offillin omasta ...

Isääkö minä etsin vai miksi olen niin viehättynyt Domenico Starnonen kirjoista? Olen nyt lukenut häneltä kaksi teosta eli Ties (suomeksi Solmut, WSOY 2018)) sekä Trick . Trick on tarina isoisästä ja lapsenlapsesta, jossa isoisä Daniele on Starnonen tapaan 70-kymppinen ja matkustaa lapsuudenkotiinsa Napoliin toimiakseen tyttärenpoikansa lapsenvahtina. Taas se Napoli ja Napolin ote ihmisestä. Kohta on kyllä ihan pakko matkustaa Napoliin, sillä tuo kaupunki on nyt sekin saanut minusta kumman otteen, jonka yllä leijuu nostalgia. Hmm. miten voi tuntea nostalgisia tunteita sellaista kaupunkia kohtaan, jossa ei ole koskaan edes käynyt? Helsinki Lit -tapahtumassa kirjailija Philip Teir totesi Starnonen kirjoista pitkälti saman ajatuksen, jota itsekin olen viime päivinä pyöritellyt. Teir nimittäin mainitsi, että Starnonen sanojen takana on ihan hemmetisti kamaa. Tosin hän sanoi sen hieman toisilla sanoilla, mutta merkitys oli joka tapauksessa sama. Olen nyt lukemalla lukenut Starn...

Houreunen mainostetaan olevan ekokauhua. Mikäs siinä, kyllähän se sitä on päättelen kirjan luettuani. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Schweblinin romaanin lukeminen pelkästään ekokauhuna helposti typistää tästä romaanista löytyviä kerroksia, sillä Houreuni tarjoaa useita polkuja, joita lähteä kulkemaan. Argentiinassa syntynyt, nykyisin Berliinissä asuva Samanta Schweblin (s. 1978) ponkaisi kirjalliseen maailmanmaineeseen Houreunella , joka oli Booker-palkinto -ehdokkaana vuonna 2017. Tarina on alusta alkaen tiheä ja tihentyy yhä loppua kohti. Eniten tästä teoksesta saa irti, jos ei tiedä siitä etukäteen yhtään mitään ja jättää myös teoksen takakannen lukematta. Tämän vuoksi en tässä toista niitä asioita, joita Houreunesta yleensä kerrotaan, vaan tarjoilen enempi tyhjää taulua, johon piirtelen vain muutamia tähän teokseen viittaavia viivoja, jotka ovat vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tulkintaan. Houreunessa parasta on se, että oma kyvyttömyyteni täysin hahmottaa, mitä tässä ro...

Kun ensimmäisen kerran avasin Sirpa Kyyrösen runokokoelman Ilmajuuret niin sattuma tai mikä lie korkeampi voima pani sen avautumaan sivulta 29, jossa katseeni osui seuraaviin kahteen riviin: kun soitat moottoritien huminasta vitut sinkoillen kun taivas lepattaa kylmänä minä olen syyllinen kun bussi ei kuulu Jos ihan rehellisiä ollaan en kiinnittänyt huomiotani säkeenylitykseen, vaan niihin sinkoileviin vittuihin. Niitä on liikkeellä. Teini-ikäisten perheessä niitä välimerkeiksi muuttuneita vittuja on liikkeellä erityisen paljon ja tunnistan hyvin myös ilmiön, jossa olen syypää asioihin, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Ei nyt kuitenkaan vaivuta epätoivoon, vaan muistetaan, että niillä vituillakin on juuret ja juurihoito on teinin kehitystehtävä. Juuret tietysti tässä kokoelmassa ovat paljon muutakin. Muistikirjaani olen kirjoittanut seuraavia juuren sisältäviä lauseita: Juuret, jotka ihmisten välille kasvavat; ryteiköt, jotka myrskyt repivät irti leikkiessään ...

Tervetuloa Bar Finlandiin Tove Jansson! Ihanaa, että sinulla on päässäsi auringonkukkaseppele, sillä se sopii sinulle ihan mahdottoman hyvin. Olen säästänyt muutaman filtterittömän nortin. Pannaanko palamaan? * En viettänyt juhannusta saaressa, mutta melkein tuntuu kuin saaressa olisin ollut, kun luin Tove Janssonin kesäkirjaa. Yritin tällä kertaa lukea ensimmäisen sivun oikein nopeasti, koska sillä puhutaan irtohampaista ja nämä irtohampaat ärsyttävät minua aina suuresti. Löständer on suomeksi tekohampaat! Toivottavasti tämä käännösrikkaruoho korjataan seuraavaan painokseen. No niin, tekohampaat on nyt löydetty ja saatu takaisin isoäidin suuhun ja matka voi jatkua hänen ja hänen lapsenlapsensa seurassa. Siitä Kesäkirja paljolti kertookin. Siitä, miten isoäiti ja Sophia viettävät kesää saaressa. Vallalla on perin muumimainen tunnelma, jonka sydämenä palaa lempeä anarkismi. Takaisin lapsuuden metsään Kesäkirja on luontokuvauksen juhlaa. Sitä lukiessani muutun itsek...

Kannen tuunaus by Omppu Päivänä eräänä veivät askeleeni kirjakauppaan ja pysähdyin ruotsalaisten dekkareiden hyllyn eteen. Siinähän sitten kävi niin, että mukaan tarttui Kråkflickan eli Varistyttö. Itse asiassa meinasin ostaa jatko-osatkin samoin tein, mutta puhuin itselleni järkeä, että jospa nyt ensin lukisin teossarjan ensimmäisen osan ja miettisin seuraavien osien ostamista vasta sen jälkeen. Ensimmäisen lukemani bloggaus Varistytöstä oli Leena Lumin kirjoitus. Silloin kommentoin, että en taida lukea Varistyttöä, koska aihe on niin rankka. Kun Anni  lopetti bloggauksensa sanoihin: "ihan vitun hyvä," tein lopullisen päätöksen tutustua Varistyttöön. Ei siitä mihinkään pääse, etteikö Varistyttö sisällä vastenmielisiä kuvauksia moninaisista tavoista, joilla lapsia kohtaan tehdään niin seksuaalista kuin muuta väkivaltaakin. Lapsipornoa, pedofiliaa, lapsisotilaita. Nyt teoksen luettuani sanoisin kuitenkin, että väkivallanteot eivät Varistytössä ole pääosassa, vaan ene...

Ranskalaisen Emmanuel Carrèren pienoisromaani 'Huviretki painajaisiin' (La classe de neige, 1995) oli ranskalaisen pääsiäisen toinen lukukohteeni. Carrère on yksi Ranskan palkituimmista nykykirjailijoista. Teoksellaan 'Huviretki painajaisiin' hän voitti ranskalaisen Prix Femina - kirjallisuuspalkinnon ja teos on sovitettu myös elokuvaksi, joka taas palkitiin Cannesin elokuvafestivaaleilla. 'Huviretki painajaisiin' kertoo noin 10-vuotiaasta Nicolasista, jonka hänen vanhempansa lähettävät kahdeksi viikoksi hiihtoleirikouluun. Nicolasin leirilaukku unohtuu isän autoon ja heti alusta alkaen poika joutuu tämän vuoksi silmätikuksi. Carrère kasaa uhkaavia pilviä leirikoulun yläpuolelle heti teoksen alussa. "Hän [Nicolas] oli joutunut kaikkien keskipisteeksi ja tiesi ennakkoaavistuksensa oikeaksi: leirikoulusta tulisi hirvittävä kokemus." Miten hirvittävä, sitä Nicolas ei onneksi voinut tietää. Ollaan syrjäseudulla ja tuon ikäiset pojat osaavat olla...

" Aina kysytään: Kuinka kauan rakkaus kestää? Minä kysyn: kuinka paljon se kestää? " 'Orpojen' alkulehdellä todetaan: "Tämä teos on fiktiivinen, mutta sen henkilöiden yhteydet todellisiin henkilöihin, eivät ole satunnaisia. Tämä koskee myös siinä kuvattua sisarusparia, joka on yhdistettävissä tekijään ja tämän sisareen, kirjailija Raija Siekkiseen (1953-2004). Lyön faktat pöytään heti kättelyssä. Halusin lukea Ritva Hellstenin 'Orvot', koska kirjoittaja on Raija Siekkisen sisar. Lähtöasetelmasta seurasi, että etsin Raijaa ympäri kirjaa. Raijaa, joka on minulle suorastaan myyttinen hahmo. Terveisiä vaan Joel Haahtelalle. Hän ainakin tietää, mitä tarkoitan. Kiitos myös Saralle , joka vinkkasi minulle Ritvan kirjan. Lukemiseni odotushorisontista seurasi, että minun oli lukiessani hyvin vaikea suhtautua Ritvan kokemuksiin. Minä kun halusin vaikkapa vaan kuinka pienen palasen Raijaa. Ritva kuvaa kyllä ihan kelvosti lapsuuttaan ja suhdettaan va...

Vaikka en ole koskaan lestadiolaisseuroissa ollutkaan, niin Pauliina Rauhalan 'Taivaslaulun' jälkeen tuntuu kuin olisin. Tarina Akselista ja Viljasta vie lukijan syvälle lestadiolaisuuden täyttämään elämänmenoon. Se on intiiminoloinen kuvaus siitä, mitä on elämä uskonnon ristipaineessa. Teoksen alun kalevalaista rytmiikkaa muistuttavat tekstipätkät ankkuroivat 'Taivaslaulun' heti kättelyssä syvälle menneisyyteen. Tätä tämä on ollut, ollut, ollut. Asuntovaunut suviseuroilla vieri vieressä, hiki ja valtava vatsa, siionin virret ja tulevaisuuden loputon toisto: tätä tämä tulee olemaan, olemaan, olemaan. Puurokattilat vaihtuvat suurempiin. Kurahaalarien määrä naulakossa kasvaa. Viljasta tuntuu, että muut tekevät uskonnollisen elämänsä niin paljon paremmin ja puhtaammin. Väsymys on kiellettyä. Vastaantullessa hymy on nostettava kasvoille väkisin. Jumalan terve. Hyvää kuuluu. Uskonnon ulkopuolella on niin kovin vähän, mahdollisuus tehdä toisin kuin uskonto määrää, on n...