Reader, why did I marry him?

Vedestä olet sinä tullut ja vedeksi pitää sinun jälleen tuleman. Akseli Heikkilän esikoisteos Veteen syntyneet kantaa mukanaan ikiaikaisia kerrostumia. Kansanuskomukset kohtaavat dystopian ja maaginen realismi liimaa ne yhteen. Nyt ollaan syvällä, nyt noustaan vanhojen suusta suuhun vuosikymmeniä kerrottujen tarinoiden kautta keskelle 150 ihmisen kylää, jossa mikään ei ole kuin ennen. Kylän halki virtaa joki, josta kalat ovat kadonneet. Kalojen mukana on mennyt tuttu ja turvallinen elämisen meininki. Outous vallitsee ja taikauskoisuus tekee ihmisten elämästä helvettiä tavalla, jota he itse eivät halua tiedostaa tai myöntää. Veteen syntyneiden alussa Eeva palaa kotikyläänsä oltuaan sieltä pois viisi vuotta. Joella soutelevat ja kalastavat hänen äitinsä uusi mies ja Eevan velipuoli Alarik. Mies ja poika harovat tyhjää jokea, sillä kalaa sieltä ei enää nouse, koska joen on vallannut kalat karkoittanut kirous. Eeva on palannut tavatakseen äitinsä, mutta saa kuulla, että tämä on ku...

Tämä teksti ei ole kirja-arvio, eikä matkakertomus, vaan niiden välinen sekoittuminen ja sekasikiö, mutta ennen muuta pienimuotoinen vaatimaton rakkaudenjulistus Lissabonin kaupungille. Kun lainasin kirjastosta José Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi  (2012, O ano da morte de Ricardo Reis 1984) uskoni sen suhteen, että tulisin lukemaan tämän teoksen lähiaikoina oli suurin piirtein 0 prosenttia. Syynä edelliseen oli se, että a) ihan liian tutuksi on tullut tilanne, että lainaan kirjan, jota sitten uusin niin monta kertaa kuin mahdollista ja lopuksi palautan lukemattomana kirjastoon b) Saramagon kirja on paksu ja paksukaiset eivät etukäteen ottaen ole suosikkejani c) Saramagon tapa kirjoittaa on lukijaa haastava eli tuttavallisemmin raskas (jota se ei tosin tällä kertaa ollut, mutta sitä en tietenkään voinut tietää ennen kuin aloin kirjaa lukea). Omaksikin yllätyksekseni tartuin Saramagon romaanin kuitenkin heti samana iltana, kun olin sen kirjastosta ...

He ovat viimein löytäneet minut. Eivät he tahdo pahaa, haluavat vain viedä minut sinne, minne olen koko ikäni kuulunut: heidän luokseen, pohjalle, pimeään. Onko kellään tietoa, miksi Jyrki Vainosen novellikokoelmasta Yön ja päivän tarinoita ei pöhinöidä somessa? Minkä takia se ei esiinny instastoreissa kahvikupilla ja kukkasilla koristeltuna? Miksi sen ympärillä ei käy kovaääninen ja oikeutettu meteli, joka vaatisi, että tämä kokoelma pitää ehdottomasti lukea? Jos eläisimme maailmassa, jossa kirjallisen teoksen laatu ja sen saama huomio korreloisivat tilanne tietenkin olisi aivan toinen. Vainosen novellien lukeminen tuntuu paluulta seudulle, jossa kirjallisuus on kirjallisuutta ilman härpäkkeitä. Se on hieno tunne. Se kertoo sanojen voimasta ja kirjailijan kyvystä vakuuttaa lukija sanoillaan, joiden avulla hän nostaa esiin ihmeellisiä paloja maailmasta. Kuten tämän kokoelman nimi jo vihjaa on osa novelleista päivälogiikan mukaisia, osa taas täynnä yön arvaamattomia kulkurei...

I was the same as you: less a person and more a hole cut away from everything. Daisy Johnsonin Everything under kertoo rei'istä menneisyydessä ja tarpeesta saada tietää, miksi asiat tapahtuivat, kuten ne tapahtuivat. Se palauttaa mieleen Jeanette Wintersonin sanat hänen romaaninsa Sexing the Cherry esipuheessa: "Muistatko määritelmän kalaverkosta kokoelmana reikiä, jotka on yhdistetty langalla? Olen kiinnostunut rei'istä. Lanka on kertomus, mutta vain aukoilla on väliä." Johnsson aloittaa romaaninsa lauseella: "It is hard, even now, to know where to start." Sama pätee tähän kirjoitukseeni, sillä Johnsonin romaani tarjoaa valtavasti aineistoa, eikä ole helppoa valita sitä kulmaa, jonka kautta sitä lähestyisi. Lisäksi on vaikea päättää, kuinka paljon tämän romaanin sisällöstä ylipäätään olisi hyvä kertoa. Niille, joita kiehtoo romaanin rakenne Everything under on kiehtova tuttavuus. Se etenee kolmella eri tasolla, jotka teoksen alkupuolella saattav...

Kuukauden viimeisenä päivänä julkaistavassa BAR Finland -sarjassa olen kirjoittanut enimmäkseen suomalaisen kirjallisuuden vähän jo vanhemmista merkkiteoksista. Kokeellisempi kirjallisuus on jäänyt paitsioon ja tätä tilannetta nyt korjaan kutsumalla kirjalliseen baariini Juhani Karilan. Kiinnostuin Juhani Karilan tavasta kirjoittaa, kun luin hänen runoanalyysejään Satu Grünthalin toimittamassa teoksessa Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas (WSOY 2016). Välillä olin Karilan kanssa vahvasti eri mieltä. Toisinaan taas hänen ironiansa oli vastustamatonta. Erityisesti seuraava hänen Säkeilyvaaraan kirjoittamansa runokirjoihin liittyvä huomautus on jäänyt mieleeni: Runokirjaan pitäisi suhtautua kuin käsiaseeseen. Uusien ohjeiden mukaan kirjakauppiaan olisi hyvä nojata molemmin käsin tiskiin ja luoda painokas silmäys asiakkaaseen, joka haluaa hankkia itselleen runokirjan. Omenakrokotiilin kuolemalta en odottanut realismia, enkä sitä myöskään onneksi saanut. Teos sisältää 10 novelli...

Kotikirjastossani oli esittelypöytä, jolle oli asetettu näkyville afrikkalaista kirjallisuutta. Sitä tutkittuani päätin lainata Mia Couton romaanin Plumeriaveranta tutustuakseni itselleni ennalta tuntemattomaan afrikkalaiseen naiskirjailijaan. Vaan kuinkas kävikään? Kotiin päästyäni avasin Couton kirjan ja huomasin hämmästyksekseni kirjailijan olevankin mies. Olin kuin Osgood (Joe E. Brown) Billy Wilderin komedian Piukat paikat (Some like it hot, 1959) loppukohtauksessa. Kun Osgoodille selviää, että hänen suuri rakkautensa Daphne (Jack Lemmon) onkin mies, hän toteaa ikimuistoisesti: Nobody's perfect. Kaikissa asioissa sukupuolella ei ole väliä. Rakkaus jos mikä on tällainen asia. Mosambikilainen Mia Couto (s. 1955), niin tuntematon kuin hän minulle olikin, on itseasiassa kansainvälisesti varsin tunnettu kirjailija, jota pidetään portugalinkielisen Afrikan yhtenä merkittävimmistä kirjailijoista. Couton teoksille on ominaista, että hän ei todellakaan kirjoita perinteisistä...

On olemassa Barcelona, kaupunki Espanjassa. Sen lisäksi on olemassa Barcelona - maaginen kaupunki, jonka ääriviivat ja sykkeen kirjallisuuden Gaudi, nykyisin USA:ssa asuva espanjalaiskirjailija Carlos Ruiz Zafón piirtää omalla ainutlaatuisen vääristyneellä tavallaan. Kolmas Barcelona on väräjävä sielu, alitajunnan musta aukko, uhkien ja vaarojen näyttömö, jolla Zafónin romaanin 'Marina' päähenkilöt Oscar ja Marina astelevat. Teoksen alkulehdillä Zafón kuvaa omaa suhdettaan 'Marinaan.' "Kirjoitustyön edetessä tarina alkoi kauttaaltaan maistua jäähyväisiltä, ja kun olin viimein päässyt loppuun, minusta tuntui, että jotakin sisimmästäni, jotakin, josta en vieläkään aivan tiedä mitä se oli mutta jota yhtä päivittäin kaipaan, jäi ainiaaksi tuohon tarinaan." Luin 'Marinaa' nämä sanat mielessäni ja teoksen luettuani palasin niihin vielä uudestaan. 'Marina' ilman Zafónin alkusanoja on tarina, pelottava, villi ja todellisuuden yli kurkottava. ...

Törmäsin argentiinalaisen César Airan riemastuttavaan pienoisromaanikaksikkoon Aaveet/Kirjailijakokous hamuillessani hyllyjä kirjastossa. Kirjan etuliepeessä todetaan seuravasti: "Nobel-veikkailuissa vahvasti esillä oleva Aira tunnetaan metafysiikkaa, realismia, pulp fictionia ja dadaismia yhdistelevästä hulvattomasta tyylistään." Tuon luettuani halusin ehdottomasti tutustua Airaan. Meni kuitenkin vielä pari kuukautta ennen kuin kirja kohosi pinon päällimmäiseksi. Aaveet Paljastan nyt tässä heti alkuun Aaveiden juonen, mutta olkaa huoleti, juoni ei ole tässä teoksessa se olennaisin juttu. Teos alkaa kuvauksella, jossa joukko ihmisiä menee katsomaan rakenteilla olevaa taloa, josta he ovat ostaneet asunnon. Talo on vielä keskeneräinen ja siellä ei asu muita kuin talovahtina toimiva perhe, joka Aaveissa valmistautuu viettämään uudenvuodenaattoa. Tässähän se juoni sitten olikin. Aluksi olen erittäin hämilläni ja kirjoitan muistikirjaani: Tämän tekstin ymmärtä...

Sulje silmäsi. Siirry 1920-luvun Alaskaan. On pakkanen, suuret lumihiutaleet satavat maahan harvakseltaan, auringonvalo taittuu jääpuikoista, hiljaisuus kaiken yllä. Kuvittele pieni mökki. Siinä asuvat Jack ja Mabel, keski-ikäinen pariskunta, joka on muuttanut Alaskaan aloittaakseen elämänsä alusta sen jälkeen, kun heidän vauvansa syntyi kuolleena. Tarina kehiytyy auki surusta, pienen vauvan menetyksestä. Elämä on kovaa ja karua, mutta sen yllä lepää kummaa taikaa. Mabelin suru on käsinkosketeltavaa, vaikka vauvan kuolemasta on kulunut jo kymmenen vuotta. Seuraan Mabelia heikolle jäälle, pelkään jään pettävän. Iloitsen, kun ihme tapahtuu ja jää kantaa hänet joen toiselle puolelle. Iveyn vahvuus on juuri henkilökuvaus. Hän kuvaa Mabelia ja Jackia (kuten tarinan muitakin henkilöitä) hellän realistisesti. Työntää lukijan heidän ihonsa alle ja synnyttää heitä kohtaan lempeää rakkautta. Kun Mabel ja Jack päättävät tehdä mökkinsä pihalle lumilapsen, toivon, että minulla olisi taikasauva ...