Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Vedestä olet sinä tullut ja vedeksi pitää sinun jälleen tuleman.

Akseli Heikkilän esikoisteos Veteen syntyneet kantaa mukanaan ikiaikaisia kerrostumia. Kansanuskomukset kohtaavat dystopian ja maaginen realismi liimaa ne yhteen. Nyt ollaan syvällä, nyt noustaan vanhojen suusta suuhun vuosikymmeniä kerrottujen tarinoiden kautta keskelle 150 ihmisen kylää, jossa mikään ei ole kuin ennen.

Kylän halki virtaa joki, josta kalat ovat kadonneet. Kalojen mukana on mennyt tuttu ja turvallinen elämisen meininki. Outous vallitsee ja taikauskoisuus tekee ihmisten elämästä helvettiä tavalla, jota he itse eivät halua tiedostaa tai myöntää.

Veteen syntyneiden alussa Eeva palaa kotikyläänsä oltuaan sieltä pois viisi vuotta. Joella soutelevat ja kalastavat hänen äitinsä uusi mies ja Eevan velipuoli Alarik. Mies ja poika harovat tyhjää jokea, sillä kalaa sieltä ei enää nouse, koska joen on vallannut kalat karkoittanut kirous. Eeva on palannut tavatakseen äitinsä, mutta saa kuulla, että tämä on kuollut viikko sitten.

Akseli Heikkilä luo romaaniinsa vahvan tunnelman heti ensimmäisillä sivuilla. Ilmassa on pahaa ja selittämätöntä ja hyvällä tapaa ikiaikaista. On pohjoisen tuntu. On sen tapaista armottomuutta ja ihmisen verenkarvaista eläinluontoa, jota löytyy Timo Mukan kirjoista. On ilmassa kieppuva Jumalan seläntakaisen syrjäseudun öisistä usvista nouseva uhkan tuntu, joka tuo mieleen Evie Wyldin romaanin Kaikki laulavat linnut. On kieltä, joka soi yhtä pysäyttävän vahvaa nuottia kuin Katja Ketun romaaneissa parhaimmillaan.

Suru on lattialle rikkiräsähtänyt posliinieläin. Viha on sama eläin, outojen käsien lattialta noukkima ja huonolla liimalla yhteen koottu, eikä koskaan enää täydellisen ehjä. Suru on rykelmä kokoksi kasattuja puita. Viha on juuri sytytetty roihu, joka ei vielä tiedä sammuvansa. Jäljelle jäävä tuhka on jälleen surua.

Veteen syntyneissä kaikuvat muiden teosten laulut liittävät sen osaksi laajempaa kirjallista maisemaa ilman että teoksen omaäänisyys tai itsenäisyys olisi uhattuna. Enemmänkin  niin, että Heikkilän romaani ottaa paikkansa ja asettuu vierustalle tuomalla oman lisänsä vahvaan suomalaiseen kerrontaan, jonka pohja on Kalevalan kankailla ja tantereilla.

Heikkilän romaani on tarina kostosta, jolle ei ole vaihtoehtoja. Kostosta, jota kohti kuljetaan vääjäämättömästi kuin sitä kohtaa jokea, jolta ei ole paluuta. Se kertoo äidin ja tyttären välisestä suhteesta ja peruuttamattomista teoista, joiden merkitystä ei mikään maailman aika voi haalistaa.

Ennen muuta Heikkilän teos on kielellisesti komeaa luettavaa. Luonto on vahvasti läsnä. Joki ja taivaan värit. Eloton maailma yhtä ihmisten kanssa. Joki ja sen henki usein ihmistä isompia ja heidän elinpiirinsä otteeseensa kutistavia.

Heikkilä todella osaa tarinankertomisen taidon. Hän vihjailee taidokkaasti ja luo kieltä, johon lukijana pukeudun sivu sivulta tiukemmin. Tapahtuu pahaa, hyvin pahaa. Tapahtuu, koska on asioita, joista ei pääse yli eikä ympäri. Asioita, joista ei selviä hengissä, jos ei pakota elämän suuntaa väkivalloin.

Suomalainen maaginen realismi on ottanut aimo harppauksen eteenpäin Heikkilän romaanin myötä ja jollakin tavalla myös niin, että se mikä tässä kirjassa ylittää realisimin rajat on kaikkein todellisinta. Veteen syntyneissä on kipeää tekevä avaruus, joka puristaa syliinsä eikä päästä irti ja se ääni, joka leikkaa ilman on peräisin rusentuvista luista.



Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
193 sivua
WSOY (2019)

Kirja saatu kustantajalta bloggariklubilla