Reader, why did I marry him?

Aliide Truu (Wanda Dubiel) Olen itä-eurooppalaisessa olohuoneessa. On jääkaappi, keinutuoli, pitsinen sängynpeitto, radio ja vihreät pitsiverhot. On laudoitetut ikkunat ja epämääräinen pelon tuntu. Olen Virossa ja sen lähimenneisyys vaanii kaikkialla. Uhkaa nousta pintaan hetkenä minä hyvänsä. Sofi Oksasen kirjoittama Puhdistus on sekä Finlandia-palkittu romaani että Oksasen esikoisnäytelmä. Se sai kantaesityksenä Kansallisteatterissa Mika Myllyahon ohjauksena vuonna 2007 ja myöhemmin sitä on esitetty useissa suomalaisissa teattereissa. Puhdistus on lisäksi matkannut mm. New Yorkiin ja Jüri Reinvere on säveltänyt sen oopperaksi. Itse tutustuin Puhdistukseen ensi kertaa romaanina kymmenisen vuotta sitten ja valehtelisin jos väittäisin, että minulla on siitä selkeitä muistikuvia. Ei ole. Sen kuitenkin muistan, että Puhdistusta lukiessani en voinut päästää sitä käsistäni ja erityisesti mieleeni on jäänyt, miten toisessa kädessä pitelin kirjaa ja toisella kädellä hämmensin kas...

Aloitan lopusta, koska tämä ihmetys on niin suuri, että se on pakko ilmaista heti alkuun. Aloitan kertomalla, että en pysty ymmärtämään, miten niin hurjan niin rajun niin totaalisen esityksen jälkeen Terni Panula pystyy tulemaan yleisön eteen loppukiitoksiin ihan niinku suunnilleen tolleen vaan. Miten voi siirtyä hetkessä maailmasta toiseen, astua maagisen rajan yli, olla äkkiä itsensä. Jean Cocteaun Ihmisen ääni ei kuulu Kansallisteatterissa ensimmäistä kertaa, sillä sitä esitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965. Tuolloin roolin veti Rauni Luoma. Tämänkertaisen Ihmisen äänen matka Omapohja-näyttämölle on jo sekin kertomisen arvoinen. Kävi nimittäin niin, että esityksen ohjannut ranskalainen Charles Gonzalès tapasi Pariisissa Terhi Panulan ja syntyi - Gonzalésin omia sanoja käyttääkseni - "kahden taiteilijan vahva yhteys".  Gonzalès vakuuttui, että Terhi Panula olisi hmisen ääni -monologin vaativan naisroolin "täydellinen tulkki". Oikeassa oli. Ihmisen...

Alussa oli suo, muistot ja Everstinna. Heidi Heralan esittämä everstinna astuu Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle moderniksi luodusta pimeydestä. Hän on paljon elämää nähnyt kulahtaneeseen aamutakkiin pukeutunut nainen, joka on ajautunut alkoholismin ja hulluuden partaalle. Yleisössä hänen humalainen touhunsa kirvoittaa naurua heti alkuunsa. Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama Everstinna pohjautuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, jonka taustalla taas on ollut kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarina, joka on luettavissa myös Kariniemen omaelämäkerrallisesta teoksesta  Erään avioliiton anatomia (1968).  Näyttämölle Everstinna on päätynyt hieman erikoisempaa reittiä. Everstinnaa esittävä Heidi Herala nimittäin rakastui Liksomin romaaniin ja everstinnan hahmoon ja päätyi soittamaan Liksomille pyytäkseen lupaa teoksen esittämiseen näyttämöllä. Hyvä niin. Itse tutustuin  Everstinnaan ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten romaanimuo...

Kuva: Marko Mäkinen Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika alkaa kahdesti. Ensimmäisen kerran se alkaa, kun Kristiina Halkola lausuu ensimmäiset sanansa. Toisen kerran se alkaa, kun esitys on ohi. Maagisen ajattelun aika on monologinäytelmä, joka perustuu amerikkalaiskirjailija Joan Didionin samannimiseen teokseen sekä osin hänen toiseen romaaniinsa Iltojen sinessä. Näissä teoksissa Didion käy läpi miehensä ja tyttärensä sairastumista ja kuolemaa sekä kirjaa ylös surutyötään suorastaan kliinisen tarkasti. Jurkan dramatisoinnissa painava nostetaan esiin valoisan kautta. Joan Didionia esittävä Kristiina Halkola on pukeutunut valkoisiin, näyttämöllä olevat tuoli ja pöytä ovat valkoisia, näyttämöä reunustavat valkoiset verhot ja myös esityksen äänimaailma koostuu kirkkaista helähdyksistä. Vastakohdat sekoittuvat ja paikoin esitys on jopa hauska.   Ulkoisesti Kristiina Halkola ei muistuta pätkääkään linnunluista ja elämän raskaita merkkejä kasvoillaan kantavaa Joan D...