Siirry pääsisältöön

"Minut on luotu suurempaan elämään" - Helsingin kaupunginteatteri: Everstinna

Alussa oli suo, muistot ja Everstinna.

Heidi Heralan esittämä everstinna astuu Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle moderniksi luodusta pimeydestä. Hän on paljon elämää nähnyt kulahtaneeseen aamutakkiin pukeutunut nainen, joka on ajautunut alkoholismin ja hulluuden partaalle. Yleisössä hänen humalainen touhunsa kirvoittaa naurua heti alkuunsa.

Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama Everstinna pohjautuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, jonka taustalla taas on ollut kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarina, joka on luettavissa myös Kariniemen omaelämäkerrallisesta teoksesta Erään avioliiton anatomia (1968).  Näyttämölle Everstinna on päätynyt hieman erikoisempaa reittiä. Everstinnaa esittävä Heidi Herala nimittäin rakastui Liksomin romaaniin ja everstinnan hahmoon ja päätyi soittamaan Liksomille pyytäkseen lupaa teoksen esittämiseen näyttämöllä. Hyvä niin.

Itse tutustuin  Everstinnaan ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten romaanimuodossa, joten minulla oli jo ennen esityksen näkemistä "oma" everstinnani, jonka kanssa kaupunginteatterin esitys asettui vuoropuheluun.

Everstinnaa henkilöhahmona määrittävät ennen muuta hänen nuoruudenaikainen fasismin ihailunsa sekä väkivaltainen avioliitto everstin kanssa. Tarina on pohjavireeltään traaginen, mutta Heidi Heralan roolityössä se saa päälleen koomisen kuorrutteen. En oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Minua hämmentää, että ihmiset jaksavat edelleen nauraa kyrpä/pillu -jutuille ja yhtä lailla minua hämmentää, että juovuksissa oleva nainen on yleisön reaktioista päätellen hauska juttu. Esitykseen on luotu ikään kuin valmiiksi paikkoja, joissa yleisön kuuluu nauraa. Kumma kyllä juuri nämä kohdat vaikuttavat naurattavan yleisöä vähiten ja siitä vasta hämmentynyt olo tuleekin.

Everstinnaa on kaupunginteatterissa lähdetty viemään pohjoisen groteskin suuntaan ja Heidi Herala ilmentää roolihahmonsa mielenmaisemaa sielunsa kyllyydestä. On jo sinänsä hienoa ja melko harvinaistakin, että nainen pitää hallussassaan koko näyttämöä pari tuntia kestävän esityksen ajan. Näyttelijän kannalta fyysisestikin melkoinen suoritus.

Näyttämölle on lavastettu suo pystyynkuolleine puineen. Näkymä on vaikuttava ja komppaa visuaalisella kielellään Heralan roolityötä. Myös näytelmän musiikki- ja valaistuspuoli toimii vahvan vakuuttavasti itse esityksen palveluksessa ja tarjoaa monia hienoja yksityiskohtia, joista omaan mieleeni jäi erityisesti kohta, jossa spottivalorykelmä muuttui hakaristin muotoon.

Yksi tapa tulkita esitystä olisi tarkastella everstinnan henkisen epätasapainon ja fasististen näkemyksen välisiä yhteyksiä, jolloin äärioikeistolaiset mielipiteet asettuisivat nekin omaksi hulluuden muodokseen.

Heralan everstinna hengittää vahvana, paikoin jopa hieman liiankin vauhdikkaana ja ylivietyä turkkalaista "tärinäteatteria" muistuttavana, mutta ylikierrokset tasoittunevat useampien esityskertojen myötä.  Everstinna rakentuu päähenkilönsä vuolaalle monologille ja sitä vasten hiljaisemmat hetket nousevat esiin vangitsevina. Kenties olisikin kannattanut käyttää hyväksi hippusen runsaampaa tempovaihtelua.

Seksuaalisuus tulee teoksessa vahvasti esiin, mutta näyttämöllä sen kautta luotu vaikutelma on hyvin erilainen kuin romaanissa ja korostaa ennen muuta esityksen groteskiutta. Romaanin everstinna on ristiriitainen henkilö ja tämän ristiriitaisuuden välittäminen näyttämöllä on kaikkea muuta kuin helppoa ja usein vauhtia otetaankin everstinnan persoonan tahattoman koomisista puolista, joiden läpi olisin toivonut traagisten pilkahdusten tulevan esiin useammin.

Everstinna ei ole rakastettava hahmo. Päinvastoin hän on usein ärsyttävä ja typerällä tavalla itseään täynnä. Häneen tekisi mieli ravistella järkeä. Siinä missä romaania lukiessani saatoin vallan mainiosti olla pitämättä hänestä on se kaupunginteatterin esityksessä vaikeaa, sillä niin everstinnan luihin ja nahkoihin Heidi Herala on uinut. Hän ei pelkästään esitä everstinnaa, vaan on everstinna. Siinä missä Everstinna on omien sanojensa mukaan luotu suurempaan elämään on Heidi Herala luotu everstinnaksi.



Helsingin kaupunginteatteri: Everstinna
Dramatisointi ja ohjaus: Susanna Airaksinen
Sävellys ja äänisuunnittelu: Johanna Puuperä
Lavastus ja pukusuunnittelu: Vilma Mattila
Valosuunnittelu: Vesa Ellilä
Naamioinnin suunnittelu: Aino Hyttinen
Dramaturgi: Merja Turunen

Roolissa: Heidi Herala


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän