Siirry pääsisältöön

Teatteri Jurkka: Maagisen ajattelun aika

Kuva: Marko Mäkinen

Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika alkaa kahdesti. Ensimmäisen kerran se alkaa, kun Kristiina Halkola lausuu ensimmäiset sanansa. Toisen kerran se alkaa, kun esitys on ohi.

Maagisen ajattelun aika on monologinäytelmä, joka perustuu amerikkalaiskirjailija Joan Didionin samannimiseen teokseen sekä osin hänen toiseen romaaniinsa Iltojen sinessä. Näissä teoksissa Didion käy läpi miehensä ja tyttärensä sairastumista ja kuolemaa sekä kirjaa ylös surutyötään suorastaan kliinisen tarkasti.

Jurkan dramatisoinnissa painava nostetaan esiin valoisan kautta. Joan Didionia esittävä Kristiina Halkola on pukeutunut valkoisiin, näyttämöllä olevat tuoli ja pöytä ovat valkoisia, näyttämöä reunustavat valkoiset verhot ja myös esityksen äänimaailma koostuu kirkkaista helähdyksistä. Vastakohdat sekoittuvat ja paikoin esitys on jopa hauska.  

Ulkoisesti Kristiina Halkola ei muistuta pätkääkään linnunluista ja elämän raskaita merkkejä kasvoillaan kantavaa Joan Didionia, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, sillä Jurkan toteutuksessa Kristiina Halkola on enemmän kuin Didion. Hän on jokainen niistä naisista, jotka ovat menettäneet rakkaimpansa. Surutyön kuvaaminen uskottavasti on aiheista haastavimpia, mutta Halkola onnistuu tässä erinomaisesti. Muistot nousevat hänen kasvoilleen ja eleisiinsä, mutta ne katkaistaan ja puhe jatkuu aivan muista asioista kuin mistä alunperin oli tarkoitus kertoa. Halkolan roolityö on ihoisaa ja alleviivaamatonta, eikä se anna minun hetkeksikään unohtaa, että korostustussi on vahvasti kuoleman kädessä.

Heti teoksen alussa minut vedetään mukaan. Tehdään tiettäväksi, että en tiedä mitään siitä, mitä minulle tullaan kertomaan. Mutta: se päivä on tuleva, jolloin tiedän. Se päivä on tuleva meistä jokaiselle. Halkolan Joan Didion on pinnalta kuin länsirannikon salaatti, jonka freesejä katkarapuja hienostorouvat design-vaatteissaan kokoontuvat haarukoimaan. Elämä on kontrollissa tai ainakin omien tekojen ja rahan avulla kontrolloitavissa. Näin halutaan uskoa, kunnes tulee se päivä, jolloin käy ilmi, että väärässä ollaan. 

On kuin teksti syntyisi Halkolan puhuessa. Tuska on puheen rytminvaihdoksissa. Surun hyväksyminen on vaikeaa, usein pitkään mahdotonta, se piilottautuu asioihin, jotka tapahtuivat jo vuosia sitten. Se panee päänsä pensaaseen ja hyppyyttää surevan kerrontaa vähemmän tuskaisiin aiheisiin. Halkola ruumiillistaa surun, paljastaa pakopaikan tarjoavien maitohampaiden takaa esiin työntyvät naskalihampaat ja antaa näyttämön täyttyä maagisesta ajattelusta. Vaikka kuolleen kengät eivät ole näyttämöllä fyysisesti läsnä, niitä ei voi heittää pois, sillä tuleehan kuollut vielä jonain päivänä takaisin ja silloin hän tarvitsee kenkiään.

Esityksen loppu on  hurja. Se saneeraa deus ex machinan potenssiin, jollaista en muista aiemmin näyttämöllä nähneeni. Se muuttaa ihmislihaksi Didionin sanat. 

Elämä muuttuu nopeasti.
Yksi hetki muuttaa elämän.



Teatteri Jurkka: Maagisen ajattelun aika
Roolissa: Kristiina Halkola
Ohjaus ja lavastus: Johanna Freundlich
Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne
Musiikki: Rene Ertomaa


Kommentit

  1. Hieno postaus esityksestä, kiitos Omppu. Halkola on aina ollut yksi lempparinäyttelijöistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samis. Minäkin tykkään hänestä ja oli iso bonus, että hän esitti Joan Didionia. Aika kova rooli, ei kenelle tahansa. Kiitos Mai!

      Poista
  2. Hieno kirjoitus, Omppu! Nyt tuli sellainen olo, että esitys pitäisi nähdä jo pelkästään siksi, että saisi selville, millainen tuo loppu on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Margit, vähän oli tarkoituskin sellainen, että jos tämä kirjoitus herättäisi halun nähdä esitys. Suosittelen! En muuten sitä loppua ensin ymmärtänyt ollenkaan, kotimatkalla vasta tuli välähdys. Kiitos!

      Poista
  3. Olet loistava kirjoittaja Omppu. Selväksi tuli että esitys meni sulla sieluun. Halkolaa en ole koskaan livenä nähnyt. Ehkä nyt olisi aika. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riitta. Sieluun meni ja sielussa pysyy. Minäkään en koskaan ennen ollut nähnyt Halkolaa livenä ja kerrassaan mainiota, että juuri hän oli tässä esityksessä.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Kiitos ja ole hyvä. Otathan vinkistä vaarin? Tai saa mummonkin ottaa :)

      Poista
  5. Halkola teki hienon ja herkän roolityön, ei tämä tosiaan kenen tahansa esitettäväksi sovi. En ollut minäkään nähnyt Halkolaa lavalla aiemmin, muistaakseni ainakaan, joten siinäkin mielessä oli kiinnostavaa katsella. Mielenkiintoinen näytelmä haastavasta tekstistä, sanoisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse en noista kirjoista niin kauheasti innostunut, joka tavallaan oli hyväkin lähtökohta tälle esitykselle. En näin äkkiseltään keksi kovin montaa kandidaattia tähän rooliin. Halkola oli erinomainen ja olen todella iloinen, että sain nähdä hänet livenä. Muutoinkin tämä oli mainio projekti. Kiitos Linnea!

      Poista
  6. Kitos hienosta hetkestä elämän näyttämöllä, Omppu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli isomman puoleinen kokemus. Muistan, kun Jorma Uotinen jossain sanoi, että elämän näyttämöllä pitää hurmata, hurmaantua ja sit oli vielä joku kolmas verbi, jota en muista. Jurkassa Halkola piti hyvää huolta katsojan hurmaantumisesta. Kiitos Kaisa Reetta.

      Poista
  7. Luulin jo kommentoineeni, mutta parempi myöhään. Olet vaan niin taitava kirjoittaja, Omppu, ja ihan selvää kriitikon ainesta, paitsi että sun tekstistä saa paremman käsityksen, millaisesta esityksestä on kyse ja mitä kirjoittaja itse piti. Lievän juhlallisuuden antaa anteeksi kokonaisvaltaisen elämyksen myötä. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkös Arja, että tätä tekstiä kirjoittaessa mietin, että mikä ihana vapaus on olla bloggari. Lievän juhlallisuuden? Oliko sellaistakin? :) :) :) Kiitos kannustavasta kommentistasi ja ihanaa viikonloppua! Törmäillään taas!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e