perjantai 25. lokakuuta 2019

Kansallisteatteri: Ihmisen ääni


Aloitan lopusta, koska tämä ihmetys on niin suuri, että se on pakko ilmaista heti alkuun.

Aloitan kertomalla, että en pysty ymmärtämään, miten niin hurjan niin rajun niin totaalisen esityksen jälkeen Terni Panula pystyy tulemaan yleisön eteen loppukiitoksiin ihan niinku suunnilleen tolleen vaan. Miten voi siirtyä hetkessä maailmasta toiseen, astua maagisen rajan yli, olla äkkiä itsensä.

Jean Cocteaun Ihmisen ääni ei kuulu Kansallisteatterissa ensimmäistä kertaa, sillä sitä esitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965. Tuolloin roolin veti Rauni Luoma. Tämänkertaisen Ihmisen äänen matka Omapohja-näyttämölle on jo sekin kertomisen arvoinen. Kävi nimittäin niin, että esityksen ohjannut ranskalainen Charles Gonzalès tapasi Pariisissa Terhi Panulan ja syntyi - Gonzalésin omia sanoja käyttääkseni - "kahden taiteilijan vahva yhteys".  Gonzalès vakuuttui, että Terhi Panula olisi hmisen ääni -monologin vaativan naisroolin "täydellinen tulkki". Oikeassa oli.

Ihmisen ääni kertoo varsin tavallisen oloisesta naisesta, jonka tavallisuutta esityksessä vielä korostetaan pukemalla Panulan päälle farkut ja Kansallisteatterin huppari. Näin syntyy myös metataso, jossa katsojaa jatkuvasti muistutetaan siitä, että kyseessä on näytelmä. Syntyy myös tunne kuin olisin seuraamassa näytelmän harjoituksia, jossa roolivaatteita ei vielä käytetä.

Nainen on onneton, sillä hän on menettänyt rakastettunsa. Näytelmän alussa hän makaa korokkeella. On punaista. Maapallot pyörivät seinillä. Ovat erossa toisistaan. Omillaan radoillaan. Lopullisesti.

Nainen puhuu puhelimessa rakastetulleen tai kuvitellulle rakastetulleen. Kenties rakastettua ei ole edes olemassa. Kenties nainen on keksinyt hänet. Kenties kerran oli aika, jolloin nainen ja rakastettu olivat rakastavaisia ja nyt nainen puhuu rakastamalleen miehelle ikään kuin tämä olisi puhelimen toisessa päässä.

Huomaan miettiväni Maria Jotunin novellia Hilda Husso (1913), jossa luettavissa ovat vain Hilda Husson repliikit keskustelukumppanin sanojen käydessä ilmi Hildan puheen kautta. Vain dialogin toisen osapuolen sanojen kertominen vaikuttaa vahvasti. Se, joka ei sano mitään puhuu hiljaisuudellaan enemmän kuin voisi sanoillaan puhua.

Nainen on menetyksen tuskan vallassa. Tasapainoton, ehkä hieman hullukin, mutta normaalia ei olisi sekään, jos päättynyt ihmissuhde tai yksinäisyydestä syntynyt kuvitelma ihmissuhteesta näkyisi tasapainona ihmisessä.




Kyllä. Olen ollut niin kosketusta vailla että olen halannut itseäni ja kun Terhi Panula tekee samoin ihokarvani nousevat pystyyn. Muistot seilaavat päässäni ja hetkeen en ole varma, kuka tässä on kukin.

Ihmisen ääni on minulle varsin ruumiillinen kokemus. Se tuntuu sisuskaluissa. Maksassa ja munuaisissa ja siinä yhdessä elimessä, jonka nimeä ei tarvitse erikseen kertoa.

Gonzalès on ohjannut esityksestä dramaattisen ja kuumeisen, paikoin lähes paatoksellisen. Symboliikka on vahvaa. Naisen tunteet ja sieluntila heijastuvat alussa kuvatun, videolla sairaana makaavan vanhemman naisen kautta. Johtoja ja letkuja, jotka pitävät hengissä. Vielä ainakin hetken.

Ihmisen äänen musiikista erityisesti Antoine Duhamelin Ferdinand luo esitykseen kohtalonomaisuutta ja hurjuutta, ja äkkiä mielessäni on muutamia vuosia sitten näkemäni musikaali Rebekka. En tiedä tietoisesti, mikä näitä kahta teatterikokemusta varsinaisesti yhdistää, mutta kyse saattaa olla goottilaisista vivahteista. Mustasta valkoisesta valoista varjoista. Tunnelman kasautumisesta, painostavuudesta.

Musiikki räjähtää ja ensi-illan jälkeisenä yönä se tulee uniini pommikoneiden jyrähtelynä. Se jos mikä on todiste siitä, että Ihmisen ääni on mennyt ihostani läpi. Ei niin kuin neula, vaan enemmänkin niin kuin rakkauden moukari.

Lavastus on yksinkertainen ja kiintopisteinä esityksessä ovat lattiaan heijastuvat valoneliöt. Ne riisuvat naista vielä lisää. Ne ovat kohtia, joihin nainen astuu samanaikaisesti turvaan ja alastomuuteen. Kun neliöitä on enemmän naisen identiteetti murenee entisestään ja kaiken tämä Terhi Panula kantaa itsessään ja antaa katsojille. Vahvasti ja tinkimättömästi tuskan suvereeninä tulkkina.

Toistuvat mekaaniset kävelyt näyttämöllä korostavat tuskan rutiininomaisuutta. Edes tämä kipu ei ole ainutkertaista, vaan sadoissa ja tuhansissa sydämissä kärsittyä. Jos kauhu olisi meri se nousisi nyt senttikaupalla.

Videoiden käyttö on esityksessä symbolisesti tarkkaa ja onnistunutta. Pariisin taivaan alla Notre dame palaa kilpaa naisen sydämen kanssa. Cocteaun Kaunotar ja hirviö tapetoi näyttämöä, eikä ihana komea kaunis prinssi koskaan tule.

Sillä. Kun loppu tulee, on se loppu.




Kansallisteatteri: Ihmisen ääni (La voix humaine 1930)
Teksti: Jean Cocteau (suom. Reita Lounatvuori)
Ohjaus, lavastus, puvut: Charles Gonzalès
Dramaturgi: Eva Buchwald


Lipusta kiitos Kansallisteatteri

4 kommenttia:

  1. Nyt kun ehdin lukea tämän postauksen, niin tämähän täytyy varmasti nähdä. Vaikuttaa aikamoiselta tunteiden myllerrykseltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy täytyy. 😀Oli valtavan vahva esitys ja Terhi Panula oli loistava roolissaan.

      Poista
  2. Olipa taas huikea esitys... ei kun siis sun kirjoitus! Tämähän on ihan pakko nähdä, vaikka itse asiassa kirjoitit niin vahvasti, että näin tekstisi näytelmänä, no ehken samana kuin kansallisessa, mutta kuitenkin! Kiitos Omppu ❤! Nyt vedän henkeä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei AilaKaarina, aina kiva kuulla sinusta, koska olet yksi suurisydämisimpiä taiteen ystäviä, joita tiedän. Ihmisen ääni on vahva monella tapaa. Minä ainakin vaikutuin siitä suuresti. Esityksessä on myös kiehtovaa ranskalaisuutta, joka tietenkään sinänsä ei ole ihme, kun ohjaaja on ranskalainen. Nautinto!

      Poista