Siirry pääsisältöön

Kansallisteatteri: Ihmisen ääni


Aloitan lopusta, koska tämä ihmetys on niin suuri, että se on pakko ilmaista heti alkuun.

Aloitan kertomalla, että en pysty ymmärtämään, miten niin hurjan niin rajun niin totaalisen esityksen jälkeen Terni Panula pystyy tulemaan yleisön eteen loppukiitoksiin ihan niinku suunnilleen tolleen vaan. Miten voi siirtyä hetkessä maailmasta toiseen, astua maagisen rajan yli, olla äkkiä itsensä.

Jean Cocteaun Ihmisen ääni ei kuulu Kansallisteatterissa ensimmäistä kertaa, sillä sitä esitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965. Tuolloin roolin veti Rauni Luoma. Tämänkertaisen Ihmisen äänen matka Omapohja-näyttämölle on jo sekin kertomisen arvoinen. Kävi nimittäin niin, että esityksen ohjannut ranskalainen Charles Gonzalès tapasi Pariisissa Terhi Panulan ja syntyi - Gonzalésin omia sanoja käyttääkseni - "kahden taiteilijan vahva yhteys".  Gonzalès vakuuttui, että Terhi Panula olisi hmisen ääni -monologin vaativan naisroolin "täydellinen tulkki". Oikeassa oli.

Ihmisen ääni kertoo varsin tavallisen oloisesta naisesta, jonka tavallisuutta esityksessä vielä korostetaan pukemalla Panulan päälle farkut ja Kansallisteatterin huppari. Näin syntyy myös metataso, jossa katsojaa jatkuvasti muistutetaan siitä, että kyseessä on näytelmä. Syntyy myös tunne kuin olisin seuraamassa näytelmän harjoituksia, jossa roolivaatteita ei vielä käytetä.

Nainen on onneton, sillä hän on menettänyt rakastettunsa. Näytelmän alussa hän makaa korokkeella. On punaista. Maapallot pyörivät seinillä. Ovat erossa toisistaan. Omillaan radoillaan. Lopullisesti.

Nainen puhuu puhelimessa rakastetulleen tai kuvitellulle rakastetulleen. Kenties rakastettua ei ole edes olemassa. Kenties nainen on keksinyt hänet. Kenties kerran oli aika, jolloin nainen ja rakastettu olivat rakastavaisia ja nyt nainen puhuu rakastamalleen miehelle ikään kuin tämä olisi puhelimen toisessa päässä.

Huomaan miettiväni Maria Jotunin novellia Hilda Husso (1913), jossa luettavissa ovat vain Hilda Husson repliikit keskustelukumppanin sanojen käydessä ilmi Hildan puheen kautta. Vain dialogin toisen osapuolen sanojen kertominen vaikuttaa vahvasti. Se, joka ei sano mitään puhuu hiljaisuudellaan enemmän kuin voisi sanoillaan puhua.

Nainen on menetyksen tuskan vallassa. Tasapainoton, ehkä hieman hullukin, mutta normaalia ei olisi sekään, jos päättynyt ihmissuhde tai yksinäisyydestä syntynyt kuvitelma ihmissuhteesta näkyisi tasapainona ihmisessä.




Kyllä. Olen ollut niin kosketusta vailla että olen halannut itseäni ja kun Terhi Panula tekee samoin ihokarvani nousevat pystyyn. Muistot seilaavat päässäni ja hetkeen en ole varma, kuka tässä on kukin.

Ihmisen ääni on minulle varsin ruumiillinen kokemus. Se tuntuu sisuskaluissa. Maksassa ja munuaisissa ja siinä yhdessä elimessä, jonka nimeä ei tarvitse erikseen kertoa.

Gonzalès on ohjannut esityksestä dramaattisen ja kuumeisen, paikoin lähes paatoksellisen. Symboliikka on vahvaa. Naisen tunteet ja sieluntila heijastuvat alussa kuvatun, videolla sairaana makaavan vanhemman naisen kautta. Johtoja ja letkuja, jotka pitävät hengissä. Vielä ainakin hetken.

Ihmisen äänen musiikista erityisesti Antoine Duhamelin Ferdinand luo esitykseen kohtalonomaisuutta ja hurjuutta, ja äkkiä mielessäni on muutamia vuosia sitten näkemäni musikaali Rebekka. En tiedä tietoisesti, mikä näitä kahta teatterikokemusta varsinaisesti yhdistää, mutta kyse saattaa olla goottilaisista vivahteista. Mustasta valkoisesta valoista varjoista. Tunnelman kasautumisesta, painostavuudesta.

Musiikki räjähtää ja ensi-illan jälkeisenä yönä se tulee uniini pommikoneiden jyrähtelynä. Se jos mikä on todiste siitä, että Ihmisen ääni on mennyt ihostani läpi. Ei niin kuin neula, vaan enemmänkin niin kuin rakkauden moukari.

Lavastus on yksinkertainen ja kiintopisteinä esityksessä ovat lattiaan heijastuvat valoneliöt. Ne riisuvat naista vielä lisää. Ne ovat kohtia, joihin nainen astuu samanaikaisesti turvaan ja alastomuuteen. Kun neliöitä on enemmän naisen identiteetti murenee entisestään ja kaiken tämä Terhi Panula kantaa itsessään ja antaa katsojille. Vahvasti ja tinkimättömästi tuskan suvereeninä tulkkina.

Toistuvat mekaaniset kävelyt näyttämöllä korostavat tuskan rutiininomaisuutta. Edes tämä kipu ei ole ainutkertaista, vaan sadoissa ja tuhansissa sydämissä kärsittyä. Jos kauhu olisi meri se nousisi nyt senttikaupalla.

Videoiden käyttö on esityksessä symbolisesti tarkkaa ja onnistunutta. Pariisin taivaan alla Notre dame palaa kilpaa naisen sydämen kanssa. Cocteaun Kaunotar ja hirviö tapetoi näyttämöä, eikä ihana komea kaunis prinssi koskaan tule.

Sillä. Kun loppu tulee, on se loppu.




Kansallisteatteri: Ihmisen ääni (La voix humaine 1930)
Teksti: Jean Cocteau (suom. Reita Lounatvuori)
Ohjaus, lavastus, puvut: Charles Gonzalès
Dramaturgi: Eva Buchwald


Lipusta kiitos Kansallisteatteri

Kommentit

  1. Nyt kun ehdin lukea tämän postauksen, niin tämähän täytyy varmasti nähdä. Vaikuttaa aikamoiselta tunteiden myllerrykseltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy täytyy. 😀Oli valtavan vahva esitys ja Terhi Panula oli loistava roolissaan.

      Poista
  2. Olipa taas huikea esitys... ei kun siis sun kirjoitus! Tämähän on ihan pakko nähdä, vaikka itse asiassa kirjoitit niin vahvasti, että näin tekstisi näytelmänä, no ehken samana kuin kansallisessa, mutta kuitenkin! Kiitos Omppu ❤! Nyt vedän henkeä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei AilaKaarina, aina kiva kuulla sinusta, koska olet yksi suurisydämisimpiä taiteen ystäviä, joita tiedän. Ihmisen ääni on vahva monella tapaa. Minä ainakin vaikutuin siitä suuresti. Esityksessä on myös kiehtovaa ranskalaisuutta, joka tietenkään sinänsä ei ole ihme, kun ohjaaja on ranskalainen. Nautinto!

      Poista
  3. Aivan loistava tämä sinun arviosi, olet huomioinut monipuolisesti ja tarkasti kaiken!
    Tulin juuri kotiin esityksestä. Terhi Panulan roolityö oli hänen parhaansa ikinä. Hän välitti näytelmän kamalan ahdistavan tunnelman niin, että se iski myös ihan fyysisenä ahdistuksena. Itketti vielä koko kotimatkankin, ja luultavimmin näen yöllä painajaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sini. Suosittelen lämpimästi myös Rakkauden päätöstä (Kansallisteatterissa sekin). Hurjia juttuja kummatkin. Eivät päästä katsojaakaan helpolla.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän