Reader, why did I marry him?

"1970-luvulle asti koululaitos pyrki saamelaisten kielelliseen assimilaatioon: lapsille opetettiin vain valtakieltä, eikä saamea saanut käyttää edes välitunneilla," kirjoittaa Tuulisolmut -kokoelman kääntäjä  Kaisa Ahvenjärvi teoksen johdannossa. Kielen kieltäminen on väkivaltainen teko, jolla vähemmistöryhmä pyritään hiljentämään enemmistön päämäärien edistämiseksi. 1990-luvulla näin Harold Pinterin näytelmän Vuoristokieli (Mountain Language, suom. Michael Baran), joka käsittelee kielen kieltämistä valtapolitiikan muotona ja sen herättämät epämukavuuden tunteet olivat niin vahvoja, että tämä esitys on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Lukiessani Tuulisolmuja sen herättämä pahoinvointi heräsi taas elävästi mieleeni. On enemmän kuin aiheellista kysyä, millä oikeudella me kohtelemme edelleen (!) saamelaisia niin huonosti kuin teemme. Tuulisolmut on kokoelma saamelaista nykyrunoutta. Kaikki neljä kokoelman runoilijaa ovat 2000-luvulla debytoineita norjansaamelaisia. Kokoe...

"Vittu anna ny vittu se saatanan vitun pallo." Toistakymmentä somalipoikaa pelaa jalkapalloa koulumme pihalla. Edellä olevan lause on suora kopio yhden heistä kielenkäytöstä. Ollaan Suomessa ja Helsingissä vuonna 2014. Pojan lause saa minut miettimään juuri lukemaani somalialaissyntyisen Nura Farahin esikoisromaania Aavikon tyttäret. Koulun pihalla kiroilevan pojat isovanhemmat voisivat olla Farahin kirjan henkilöhahmoja. Paljon on tapahtunut, kun suomalainen ja somalialainen kulttuurit ovat kolahtaneet yhteen ja valitettavasti on todettava, että ensin mainitusta erityisesti kiroilutapa on osoittautunut vahvasti juurtumisvoimaiseksi myös uussuomalaisten kielenkäytössä. Nura Farahin kuvaama Somalia on hyvin erilainen maa kuin se Somalia, johon olemme uutisissa tottuneet. Juuri tämän vuoksi Aavikon tyttäret on tärkeä kirja. Se purkaa kuvaamme Somaliasta maana, joka on pelkkää sodankäyntiä, kranaatteja, maamiinoja ja poikkeustiloja. Siellä missä on sotaa, on myös ihmisiä,...

"Niin kauan kuin leijona ei osaa kirjoittaa tulevat metsästystarinat aina ylistämään metsästäjää." Jos haluaa tutustua afrikkalaiseen naiskirjallisuuteen, ei olisi ollenkaan pöllömpi idea aloittaa J. Nozipo Marairen teoksesta 'Tyttäreni Zenzele' (A letter for my daughter, 1996). Moni tuntee jo Chimamanda Adichien, Nigerian tämänhetken valovoimaisimman kirjailijan, mutta ainakin minulta zimbabwelaisen Marairen jo vuonna 1999 suomennettu teos oli kokonaan mennyt ohi. Kiitän Kirja joka maasta blogin  Mariaa , jonka blogista tämän teoksen hoksasin. 'Tyttäreni Zenzele' muodostuu äidin, Shirin, elämänohjeista ja kertomuksista tyttärelleen, joka on lähdössä opiskelemaan ulkomaille. Hän haluaa siirtää tyttärelleen kaiken sen viisauden, mitä hän on elämänsä aikana hankkinut. Se on hänen perintönsä Zenzelelle. Yhtä lailla 'Tyttäreni Zenzele' on kuitenkin myös kertomus siitä, miten syvien roturiitojen jakamasta Rhodesiasta sitkeiden kansalaistaisteluje...