Siirry pääsisältöön

"Oh my god, mun veri kiehuu!" * Tuulisolmut - Valikoima saamelaista nykyrunoutta

"1970-luvulle asti koululaitos pyrki saamelaisten kielelliseen assimilaatioon: lapsille opetettiin vain valtakieltä, eikä saamea saanut käyttää edes välitunneilla," kirjoittaa Tuulisolmut-kokoelman kääntäjä  Kaisa Ahvenjärvi teoksen johdannossa. Kielen kieltäminen on väkivaltainen teko, jolla vähemmistöryhmä pyritään hiljentämään enemmistön päämäärien edistämiseksi.

1990-luvulla näin Harold Pinterin näytelmän Vuoristokieli (Mountain Language, suom. Michael Baran), joka käsittelee kielen kieltämistä valtapolitiikan muotona ja sen herättämät epämukavuuden tunteet olivat niin vahvoja, että tämä esitys on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Lukiessani Tuulisolmuja sen herättämä pahoinvointi heräsi taas elävästi mieleeni. On enemmän kuin aiheellista kysyä, millä oikeudella me kohtelemme edelleen (!) saamelaisia niin huonosti kuin teemme.

Tuulisolmut on kokoelma saamelaista nykyrunoutta. Kaikki neljä kokoelman runoilijaa ovat 2000-luvulla debytoineita norjansaamelaisia. Kokoelmassa on tekstejä seuraavilta runoilijoilta: Hege Siri, Sigbjørn Skåden, Rawdna Carita Eira ja Irene Larsen.

Tuulisolmujen  runoissa on paljon voimaa. Jokaisen kokoelman kirjoittajan runoissa omantyylistään    vahvaa maisemaa, jossa jokin yhteinen säie. On tuulta ja näköala korkealta silmänkantamattomiin. On joikujen ilmanala. Näistä runoista kirjoittaessani pelkään, että eksotisoin tahattomasti lukemaani. Että lähestyn näitä runoja enemmistön vääristyneestä valta-asemasta ja annan niille siitä käsin merkityksiä ja tulkintoja, joita minun ei pitäisi tehdä. En tiedä, miten ratkaista tämä asia niin, että Tuulisolmujen runot voisivat olla kiistattomasti subjekteja, joita en pakota suuntaan tai toiseen. Tämä kysymys on askarruttanut minua niin, että olen lykännyt Tuulisolmujen runoista kirjoittamista viikosta toiseen. Haluaisin niin tehdä tälle kokoelmalle kunniaa sen omilla ehdoilla, mutta en tiedä, osaanko ja onko se minun lähtökohdistani käsin edes mahdollista.

*

Siri Hegen runoissa haetaan paikkaa sukupolvien ketjussa, kun joikujen portti on sulkeutunut ja sen avaaminen on uudelleen opeteltava. Runominä on äidinkielen ulkopuolella ja pyrkii pääsemään joikujen maailmaan, joka antaisi hänelle juuret ja historian. Joiku on Hegen runoissa Gloria Gaynorin "I will survive" - se on välttämätöntä ilmaisua hengissä säilymiseksi. Joiku kantaa mukanaan tarinoita. Ne ovat silta ja koti, jota runominä rakentaa. Luonto on runoissa vahvasti läsnä. Tuulten, vuonojen ja lintujen yhteiselo ja kiertokulku. Tulla ja löytää se, joka on. Se, josta on tullut erotetuksi.

minä kokoan elämää
joka syntyy ääneksi
kukaan ei ole joikannut minua

minä vedän sanoja suun läpi
sekoitan ne syljen kanssa
ja kierrän niitä ympäri ja ympäri molemmin käsin

*

Tuulisolmujen runoilijoista villein ja kokeellisin on Sigbjørn Skåden. Hän uudelleenkirjoittaa David Bowien biisin Scary monsters (And Super Creep) muotoon Scary Cowboys (&Super Geeks) ja tuloksena on hätkähdyttävä runoelma hyväksikäytöstä, jonka  voi lukea symboliseksi kuvaukseksi saamelaisten kohtelusta.

Runossa 'Backstage' Skådenin käsittelyyn pääsee Shakespearen näytelmän Henry V 4. näytöksen 1. kohtaus. 'Backtage' on rytmillisesti vahva kokonaisuus, jossa Skåden jäljittelee Shakespearen säkeiden muotoa, jonka seurauksena runo on täynnä naurua, joka kiirii läpi vuosisatojen. Minulle henkilökohtaisesti juuri tämä kokoelman runo oli se, johon olen useimmiten palannut siitä yksinkertaisesta syystä, että Skådenin sanat tuntuvat niin voimaannuttavilta.

Oh my god, mun veri kiehuu!
Ou shit, nyt sanoja en enää muista!
[...]
Herra, please, jos oksentaisin,
Oi älä anna puvun tahriintua,
Kai muistat, olen käynyt rippikoulun,
Ja viime vuonna joulunakin kävin luonas,
Ja Ánne-kummin hautajaisissakin.

Skådenin Prekariaatin laulu -runoa tekisi mieleni kutsua joiun maustamaksi räpiksi. Se on tehosekoitin, jota lukiessani menen ihastuksesta pyörryksiin. Noin ylipäänsä Skådenin runoista jää vahvasti vaikutelma, että hän osaa yhdistää kyvykkäästi mitä tahansa mihin tahansa niin että lopputulos on tuore kuin kesäaamu ennen huushollin muiden asukkaiden heräämistä. Hänen runojensa ääni on voimakas ja niissä tapahtuu runsaasti törmäyksiä, jotka lisäävät ihmisen elinvoimaa enemmän kuin vitamiinipitoisimmatkaan terveysshotit.

*

Rawdna Carita Eiran runoissa pääteemana on ihmisen ja eläimen välinen suhde. Niissä eläintä kohtaan tunnettu läheisyys ja rakkaus sekoittuu tappamiseen ja nähdäkseni jonkinlaiseen suurempaan elämän kiertokulkuun, jonka merkityksiä en kuitenkaan oikein tavoittanut. Eiran runot ovat vahvasti kiinni saamelaiskulttuurissa ja niitä lukiessani koen olevani vähän kuin tirkistelijä - joka tapauksessa joku, joka on oman kulttuurinsa vuoksi osin sokea näkemälleen.

jos et pidä pulttipistoolia
tarpeeksi tiukasti otsaa vasten
porohirvas nousee uudelleen
[...]
tarrautuu sinuun kuolemankatseella
eikä koskaan päästä vapaaksi

*

Yhteiskuntakriittisimmät äänenpainot löytyvät Irene Larsenin runoista. Larsen marssittaa esiin monenlaisia asiantuntijoita, jotka esittävät omaavansa totuuden saamelaisten elämästä ja kulttuurista. On muun muassa "skandinavisen karhuprojektin kenttävastaava", "luonnonsuojeluviraston esittelijä" sekä "peto- ja riistakonsultti".  Osansa saavat niin kokemusshoppailevat turistit kuin saamelaisen kulttuurin ryöstöviljely laajemminkin

Turisteilla on saappaat ja kiikarit
he ovat ostaneet mustan auringon paketin.
Tuhatviisisataa Tanskan kruunua, sisältäen yöpymisen
ja annoksen viinisoppaa ja kinkkua.

[...]

Ja joiusta on tullut esteettinen objekti, kulttuurisesta yhteydestään irti revitty.
Viiniä oli muuten ihanasti temperoitu, lirkuttelen vastaukseksi.

Saamelaisen kultuurin rikkaus on elimellisesti läsnä Larsenin runoissa. Tyttölapsen syntymästä tulee Larsenilla luomismyytistä muistuttava kertomus, jossa vastasyntyneelle puetaan "vetoisesta varastosta" löytyvä "lihapuku", joka on "suunniteltu kahlaamiseen hangessa / kapealla maakaistaleella / meren ja tunturin lumivyöryvaaran välissä."

Perinteet kohtaavat nykypäivän ja näihin kohtaamisiin Larsen kirjoittaa noidan. Kesyttämättömän ja arvaattoman, ihkauuden ja ikivanhan. Monesti Larsenin runoja lukiessani mielessäni käy, että jos kyseessä olisi näytelmä sivuilla olisi useammankin kerran ohje: riehuu noita.

Larsenin runoissa on valtavasti tilaa ja ilmavirtaa, jota noidan läsnäolo vielä lisää. Ajan suhteellisuus käy ilmeiseksi. Noita on vuosituhansia vanha ja vanhuudessaan täysin moderni, kuten käy ilmi vaikkapa siitä, että hän lentäessään "twiittaa välilaskun."

*

Tuulisolmut on iso kokemus. Sitä lukiessa tuntuu siltä, että pään sisälle kasvaa huoneita. Maistelen tuulta, jonka sisällä joiku kiertää kuin tuuli olisi jättikokoinen kaiutin, jota se tietysti myös on. Sukupolvi toisensa jälkeen astuu silmieni eteen ja turistit hipelöivät kameroitaan. The real real real thing. Vahvuus niin vahvaa, että se ei pelkää murtua. Pidän kiinni noidan hameenhelmasta, eikä se repeä kovassakaan vauhdissa. Mietin sydäntä. Ihmisen sydäntä ja eläimen sydäntä ja meihin kirjoitettua tappamisen kykyä.


Tuulisolmut - Valikoima saamelaista nykyrunoutta (2018)
113 sivua
Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Kaisa Ahvenjärvi
Kustantaja: Poesia

Kiitos arvostelukappaleesta!





Kommentit

  1. Kirjoitat todella kiinnostusta herättävästi tästä. En tunne juurikaan saamelaista kulttuuria tai kirjallisuutta. Jossain välissä.

    Tämän vuotinen runohaaste on minuakin vienyt jo eläytymään varsin erilaisten ihmisten elämään. Runous avaa silmiä realiteeteille, tulee mieleen vaikka virolaiset ja vastikään lukemani maahanmuuttajien runot. Hiljaiseksi vetää välillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saamelainen kirjallisuus todella ansaitsisi oman haasteensa, mutta olen laittanut itseni haasteidenjulistamiskieltoon toistaiseksi. 😆 Sitten kun haluat tutustua saamelaiseen runouteen niin Tuulisolmut on siihen mainio tapa.

      Totta tuo, että tämä runoinnostus vie milloin mihinkin suuntaan ja väliin ihan arvaamattomillekin poluille ja kaiken maailman kävelyille! Onneksi Riitta keksittiin innostua runoista. 😇On tosi kannustavaa, kun sinä luet paljon runoja ja kirjoitat niistä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e