"Niin kauan kuin leijona ei osaa kirjoittaa tulevat metsästystarinat aina ylistämään metsästäjää."
Jos haluaa tutustua afrikkalaiseen naiskirjallisuuteen, ei olisi ollenkaan pöllömpi idea aloittaa J. Nozipo Marairen teoksesta 'Tyttäreni Zenzele' (A letter for my daughter, 1996). Moni tuntee jo Chimamanda Adichien, Nigerian tämänhetken valovoimaisimman kirjailijan, mutta ainakin minulta zimbabwelaisen Marairen jo vuonna 1999 suomennettu teos oli kokonaan mennyt ohi. Kiitän Kirja joka maasta blogin Mariaa, jonka blogista tämän teoksen hoksasin.
'Tyttäreni Zenzele' muodostuu äidin, Shirin, elämänohjeista ja kertomuksista tyttärelleen, joka on lähdössä opiskelemaan ulkomaille. Hän haluaa siirtää tyttärelleen kaiken sen viisauden, mitä hän on elämänsä aikana hankkinut. Se on hänen perintönsä Zenzelelle. Yhtä lailla 'Tyttäreni Zenzele' on kuitenkin myös kertomus siitä, miten syvien roturiitojen jakamasta Rhodesiasta sitkeiden kansalaistaistelujen myötä tuli Zimbabwe. Sen sivuilta huokuu syvään viiltävä rakkaus kirjailijan omaa kotimaata kohtaan.
"Äiti, mitä sinun mielestäsi merkitsee olla afrikkalainen nainen," kysyy Zenzele. Kun Maraire hahmottaa afrikkalaisen naisen olemusta ja osaa, ovat toisella puolella perinteet, toisella taas taistelu uuden ja vapaamman naiseuden ja yhteiskunnan puolesta. Näiden kahden eri prinsiipin yhdistäminen on afrikkalaisen naisen suurin haaste.
Shirin puheissa korostuvat omien juurien ja historian tuntemisen merkitys, joita hän pitää yhtä tärkeinä kuin ulkomaisten yliopistojen antamaa oppia ja sivistystä. Hän kritisoi afrikkalaisten tapaa matkia eurooppalaisten elämäntapaa, jonka tuloksen syntyy tyhjyyttä, jossa toisessa kädessä on ämpäri ja toisessa tietokone ilman että, nämä kaksi olisivat yhteydessä toisiinsa. Hän muistuttaa siitä, että köyhyys ja imperialismi leimaavat afrikkalaisen aina hänen vaatteitaan myöten, tekevät niihin reikiä ja samentavat puhtaan valkoiset kankaat.
Olla afrikkalainen merkitsee Marairelle oman suvun ja sen monimutkaisten tapojen ja käsitysten tuntemista sekä antropologien afrikkalaisista muodostamien kuvien vastustamista. Afrikkalaisten ei tule alistua länsimaisille määrittelyille. Ei niille alistaville nimityksille (kolmas maailma, kehitysmaat, kehittyvät maat), joilla länsimaissa heihin viitataan. "He [antropologit] tulkitsevat kulttuuriamme omien silmälasiensa läpi. On käsitteitä ja tapoja, joita on vaikea kääntää heidän kielelleen ja siksi ne vääristyvät. Lobola käännetään 'morsiamen hinnaksi', kuninkaat ovat 'päälliköitä' lääketiedettämme kutsutaan 'noituudeksi' ja uskontomme leimataan 'animistiseksi.' He eivät tavoita kulttuuriemme sielua."
'Tyttäreni Zenzelessä' Maraire nimenomaa avaa zimbabwelaisen kulttuurin sielua. Hän päästää lukijan oman kulttuurinsa sisäpuolelle, antaa mahdollisuuden näkeä ja kokea afrikkalaisuuden ilman länsimaisia näennäistotuuksia. Tästä huolimatta meidän on tärkeää tunnustaa ja muistaa, että länsimaisina me katsomme, luemme ja arvotamme omasta länsimaisesta näkökulmastamme. Me emme voi astua siitä ulos, koska se on kirjottu mieleemme ja ruumiisemme. Sen ulkopuolella meitä ei ole.
On terveellistä kysyä, mitä ylipäänsä voimme sanoa itsellemme vieraasta kulttuurista. Mistä tiedämme, missä määrin kehitysyhteistyö ja Afrikan maiden auttaminen on nimenomaan auttamista ja missä määrin taas epätasa-arvoisten valta-asemien jumittamista. Lähetystyö on malliesimerkki siitä, miten on ajateltu, että länsimainen uskontokäsitys olisi automaattisesti parempi kuin afrikkalaisten omat uskonnot.
'Tyttäreni Zenzelessä' perinteinen afrikkalainen naiseus näyttäytyy päivästä toiseen jatkuvana toistona, jossa kyseenalaistamiselle ei ole tilaa. Naisen tehtävä on hyväksyä roolinsa ja tehdä työtä. Teoksen jälkimmäisellä puoliskolla kuvatun kansalaisaktivismin kautta Maraire asettaa törmäyskurssille perinteet ja taistelun paremman tulevaisuuden puolesta. Voidaanko ne sovittaa yhteen? Onko yhteiskunnallisen aktivismin hinta perinteistä luopuminen?
Vaikka edellä esitettyihin kysymyksiin ei ole vastauksia, on kysyminen siitä huolimatta ensiarvoisen tärkeää. Suomessa pohdimme, saako sairaanhoitajalla tai kaupankassalla olla huntu? Saako bussikuski pitää rukoushetken kesken työpäivää? Onko suvivirsi luterilainen käytäntö, josta olisi aika jo luopua? Missä määrin muualta muuttaneilla on oikeus pitää kiinni omista tavoistaan ja missä määrin heidän taas olisi omaksuttava meidän näkemyksemme? Miksi puolustamme tai vastustamme joitakin tapoja ja niiden ilmaisuja niin kiihkeästi?
Vaikka Marairen romaani kertoo Afrikasta ja Zimbabwesta laajeni se lukiessani yleisemminkin kysymyksiksi siitä, miten alistetussa asemassa oleva voi olla sekä uskollinen itselleen ja omille juurilleen että toimia yhteiskunnallisen muutoksen agenttina. "Ole se muutos jonka haluat maailmassa nähdä", sanoi Gandhi. Tämän lauseen allekirjoittaisivat varmasti myös Shirin kansalaisaktivismin tielle lähteneet ystävät.
Lukulistalle! Kiitos taas.
VastaaPoista