Reader, why did I marry him?

Kirjahyllyni perinnöksi saamieni kirjojen osastolta valitsin tämänkertaisen BAR Finland -postaukseni kohteeksi Pentti Haanpään pienoisromaanin Jauhot  - Tarina pakkasen jäljiltä (1949). Ja kyllä vaan pölisi! Meni silmiin ja korviin ja nauru- ja kiukkuhermoon ja taas kerran on hyvä syy patistella: lukekaa ihmiset vanhempaa suomalaista kirjallisuutta! Toisinaan saa kuulla, miten joku ei lue suomalaista kirjallisuutta, koska se on niin huonoa. Näin kävi juuri vähän aikaa sitten Kirjallisuuden ystävät -facebook-ryhmässä, jossa postauksen aloittaja kertoi, että hän ei ole koskaan lukenut yhtään suomalaista kirjaa, joka hänen mielestään olisi ollut hyvä. Hmm! Eikä kyse ollut edes provosoinnista, vaan kirjoittaja oli todellakin tätä mieltä. Tuonkaltaisissa tilanteissa kiinnostaisi kuulla, miten laajasti kirjoittaja on tutustunut suomalaiseen kirjallisuuteen, sillä jos joku on sitä mieltä, että esimerkiksi Jauhot on huono niin vika ei ole Jauhoissa, vaan leipurissa eli siinä, joka sitä...

Nyt on suuri tarina! Uzondinma Iwealan romaania Speak no evil lukiessani mielessäni kiersivät kehää Ang Leen elokuva Brokeback Mountain , Angie Thomasin romaani Viha jonka kylvät sekä Taye Selasin romaani Ghana Ikuisesti . Brokeback Mountain, koska Speak no evil herättää minussa samansukuisen valtavan tunnereaktion, joka Iwealan romaanin kädestäni laskiessani saa minut tuijottamaan ikkunasta ulos ja tuntemaan, miten suru huuhtoo sanojani, tarttuu niitä kädestä ja vie ne mennessään. Angie Thomasin Viha jonka kylvät, koska sen lailla Speak no evilissä nousee keskiöön amerikkalaisen poliisin rotuennakkoluulot ja niiden käytännön seuraukset. Taye Selasin Ghana ikuisesti, koska Iwealan tekstissä on samaa värisevää kirkkautta ja taivaalle kohoavia mustia pilviä, jotka saavat aavistamaan pahaa ja lukiessa voi melkein fyysisesti tuntea, miten sydän pusertuu kasaan. Nigerialais-amerikkalainen Uzondinma Iweala (s. 1982) debytoi romaanilla Beasts of No Nation  (2005), jonka po...

Argonautit on kuin Lady Gagan lihapuku, mutta ilman representaatiota. Heti sen ensimmäisestä kappaleesta alkaen on selvää, että nyt saattaa olla tulossa mitä tahansa ja tiedän, että kyseessä ei ole teos, jota luetaan kahvikuppi toisessa kädessä pikkusormea viehkeästi heilutellen. Maailmalla Argonauteista on kohistu paljon ja kirjan luettuani on helppo ymmärtää, miksi näin on. Yhtä lailla olen vakuuttunut, että kun luen Argonautit uudestaan se on taas hieman eri teos. Ensimmäinen lukukerta on lähinnä hapuilua ja äimistelyä ja karvaisten käsieni yhteen hakkaamista. Lukemistani ohjasi kaksi pääasiallista tekijää. Ensimmäinen näistä on Nelsonin Argonauttien ihan alussa esiinnostama Wittgensteinin ajatus, jonka mukaan " se, mitä ei voi ilmaista, sisältyy - ilmaisemattomana! - ilmaistuun ." Toinen taas liittyy sanan argonautti merkitykseen, joka tulee esiin kirjan takankansitekstissä: " Argo-laivalla purjehtineet mytologiset sankarit, argonautit, rakensivat pitkän meri...

Aloitin marraskuussa 2016 novellihaasteen ja sen päättyessä toukokuussa 2017 blogistania oli hurahtanut novelleihin siinä määrin,  että haasteelle piti ehdottomasti saada jatkoa. Nipvet -blogin Juha suostui haasteisännäksi ja niin 24.6-2017-24.6.2018 on menty Novellihaaste II:n parissa. Novellihaaste II:n tarkoituksena oli Juhan mukaan innostaa lukemaan novelleja sekä myös kirjoittamaan niistä. Tämä onkin tarpeen, sillä aina välillä - eikä itse asiassa edes kovin harvoin - törmää lukijoihin, joilla on enempi vähempi kummia ennakkoluuloja novellien suhteen.  Jokaisella tietysti on oikeus lukea mitä haluaa, mutta on ikävää, jos omat ennakkoluulot estävät tutustumasta niin hienoon kirjallisuuden lajiin kuin novellit ovat. Lisäkoukkuna haasteessa oli Juhan keksimä mainio idea eli peukuttaminen. Peukkuja saattoi jakaa seuraavista novellissa esiintyvistä asioista: hahmo, juoni, konflikti, näkökulma, sävy, tapahtumapaikka ja teema. Minulla peukuttaminen jäi vähän lapsenkenkii...

Miloš Formanin ohjaama, Ken Keseyn romaaniin perustuva elokuva Yksi lensi yli käenpesän (1975) on yksi elämääni suuremmista elokuvasta. Se ei johdu näytelmän tarinasta tai näyttelijöistä tai mistään vastaavista tekijöistä, vaan siitä, että tuo elokuva sisältää katarttisen huipennuksen, joka on alkanut merkitä minulle vuosien kuluessa the katarsista. Kyse on, kuten moni varmaan jo arvaakin, kohtauksesta, jossa elokuvan lopussa huomattavan isokokoinen alkuperäiskansojen edustaja nimeltään Päällikkö (Will Sampson) ensin tukahduttaa elokuvan päähenkilön McMurphyn (Jack Nicholson) ja heittää sen jälkeen lavuaarin ikkunan läpi. Siinä missä tukahduttaminen on armollinen teko McMurphyn muututtua vihannekseksi lobotomian jälkeen edustaa lavuaarinheitto kaiken elokuvassa aiemmin kuvatun potilaisiin kohdistetun vallankäytön haastamista ja alistavista käytännöistä vapautumista ja siksi se tuntuu niin hyvältä ja purkaa kaikki ne ahdistuksen tunteet, joita elokuvaa katsoessani olen kokenut.  ...

Pyöriikö sinun päässäsi joku kirjailija, jonka teoksia mieluusti haluaisit lukea, mutta jonka kirjoihin et vaan jostakin kummasta syystä tule tarttuneeksi? Minulle tällainen kirjailija on Elizabeth Strout. Olen jo vaikka kuinka kauan halunnut lukea häntä, mutta niin ei vaan ole käynyt. Ostin pari vuotta sitten Stroutin romaanin The Burgess Boys , mutta en ole saanut siihen tartutuksi. Katsoin myös tv-sarjaa Olive Kitteridge , mutta sekin jäi kesken. Lainasin kirjastosta Stroutin romaanin Nimeni on Lucy Barton ja sekin oli jäädä lukematta, mutta pakotin itseni sen kimppuun, sillä uskon olevani ihminen, joka pitää Stroutin kirjoista. Nolosti meinasi käydä tälläkin kertaa, sillä Lucy Bartonista minulle tuli heti mieleen Lucy Jordan ja niin päässäni alkoi kaikua Marianne Faithfullin ääni, joka kertoo miten Lucy Jordan tajusi 37-vuotiaana, että hän ei koskaan ajaisi lämmin tuuli hiuksissaan avoautolla Pariisissa. STOP. Pariisi saa nyt jäädä ja näyttämöksi vaihtuu newyorkilainen saira...

Antti Hurskaisen suurin ongelma on, että hän ei ole Ville Valo. Tämä kirjoitus ei ole kirja-arvio Hurskaisen esseekokoelmasta Suru ei toimi . Sen sijaan tuon tässä tekstissä esiin muutamia niistä ajatuksista ja pohdinnoista, joita Hurskaisen esseet minussa herättivät. Lähtötilanne: Minun on pakko kirjoittaa Hurskaisen esseekokoelmasta. Pakko sen tähden, että siihen tuskin kovi moni kirjabloggari tarttuu ja Hurskaisen esseet ansaitsevat lisää näkyvyyttä. Bloggarikollegani, Tekstiluolan Tuomas, heitti jo veivinsä kaivoon ja tyytyi pelkkään Instagram-postaukseen joihinkin syihin vedoten. Toiseksi minun on pakko kirjoittaa näistä esseistä, koska koen Hurskaisen tekstien edessä suurta rimakauhua ja sen vuoksi pidän velvollisuutenani itseäni kohtaan tarttua härkää sarvesta, jolloin todennäköisesti sarvi jää käteeni, härkä saa pahan verenvuodon ja kuolee, komisario syyttää minua eläinparan kuolemasta ja joudun vankilaan, jolloin kohtaloni ratkaisee se, sattuuko minun puolustamiseni mah...