Siirry pääsisältöön

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu - päiväkirja

Ei, tämä ei ole päiväkirja, vaikka teoksen alaotsikossa niin sanotaankin. Tämä ei ole myöskään elämäkerta, vaikka Alakoski pohtiikin elämäkerran kirjoittamisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tämä on pamfletti. Tämä on vimmaa. Tämä on se teos, joka poliitikkojen pitäisi lukea ennen kuin he tekevät päätöksiä siitä, mistä seuraavaksi leikataan. Jos tämän luettuasi et ymmärrä yhtään aiempaa enemmän, mitä on köyhyys, häpeä ja kodittomuus, olet toivoton tapaus vailla empatian hitustakaan.

Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikoimpia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi.

Esikoisteoksellaan "Sikalat" (Svinalängorna, 2006) Alakoski voitti pohjoismaisen August-palkinnon ja myöhemmin romaani dramatisoitiin elokuvaksi nimellä "Sovinto". Sekä luku- että katselukokemus olivat rankkoja ja vielä piinallisemmaksi asian teki se, että katsoja tiesi romaanin/elokuvan perustuvan pitkälti Alakosken omiin elämänkokemuksiin. Alakosken perhe muutti 1960-luvulla Ruotsiin ja voi siellä hyvin huonosti. Alkoholia, perheväkivaltaa, köyhyyttä, häpeää. Ville Virtanen perheen isänä teki minuun niin lähtemättömän vaiktuksen, että lukiessani "Köyhän lokakuuta" tuntuu, että hänen roolihahmonsa kurkistelee vähän väliä olkapääni takana.

"Köyhän lokakuussa" Alakoski yrittää ymmärtää, miksi hänen perheelleen kävi niin kuin kävi. Miksi kukaan ei osannut auttaa tavalla, josta olisi ollut hyötyä. Teokseen lainatut sosiaaliviranomaisten raportit kertovat karua kieltään siitä, että ongelmat olivat kyllä tiedossa, mutta niihin ei osattu tarttua. Lapsen näkökulmasta köyhyys oli sitä, että ei ollut samanlaisia farkkuja ja lenkkareita kuin muilla lapsilla, koulun alkaessa kesäloman jälkeen ei ollut kerrottavana kesälomamuistoja, ei ollut polkupyörää, ei pidetty synttäreitä, ei ollut rahaa lähteä retkelle.  Oli isä, joka joi ja oli juovuksissa väkivaltainen. Oli äiti, joka hänkin joi ja jonka ruumiissa ei ollut yhtään paikkaa, johon isän väkivalta ei olisi ulottunut. Oli isä ja äiti, jotka käyttivät lääkkeitä oikein, mutta useimmiten väärin.

Juominen auttaa. Viina parantaa ahdistuksen, hetkeksi. Se antaa pakokeinon, hetkeksi. Harmaa taivas värjäytyy vaaleanpunaiseksi, rikkinäisistä huonekaluista tulee ehjiä, uudet verhot ripustetaan ikkunaan, lattiat päällystetään, me muutetaan, olot kohenevat, kaikki on hyvin ja lapset leikkivät uusilla leluilla. Tehdään suunnitelmia, uskotaan tulevaisuuteen ja omiin kykyihin. Sanotaan hyvästit raskaalle työlle, päästään eroon ylimääräisistä töistä. Kostutetaan huulia, juodaan vielä lasillinen ja selkäsärky hellittää, nähdään miten kaupungin läpi kuljetaan pää pystyssä sen sijaan että tullaan kotiin kumarassa pesemään työläisen pahanhajuisia jalkoja.

Muistot eivät "Köyhän lokakuussa" suostu järjestymään kertomukseksi, välimerkit katoavat, välillä ne huutavat. Lattia on täynnä sosiaaliviraston raportteja. Nekin ovat vain yksi näkökulma. Lapsuus on ripoteltuna moniin suuntiin, siitä ei saa otetta. Se ei suotu muuttumaan lineaariseksi kertomukseksi, vaikka se onkin läsnä jokaisessa hetkessä. Alakosken vanhemmat ovat kuolleet, sisaruksilla ei mene kovin hyvin. Arvet ovat syviä, epämuodostuneita ja pitkiä, yksi elämä lyhyt niiden käsittelemiseen ja korjaamiseen.

Ranskalais-kuubalainen kirjailija Anais Nin on sanonut, että se mikä on kaikkein yksityisintä, on myös kaikkein  yleisintä. Alakosken teoksessa hänen oman perheensä kokema köyhyy kasvaa henkilökohtaista tasoa paljon isommaksi kuvaksi siitä, mitä köyhyys voi olla ja miten helposti ja nopeasti köyhyyteen putoaminen saattaa tapahtua. Tarvitaan vain muutama peräkkäinen vastoinkäyminen ja yhteiskunnan turvaverkko repeää. Se voi tapahtua naapurillesi. Se voi tapahtua sinulle tai minulle.

Alakoski haluaa meidän ymmärtävän, että kukaan ei valitse köyhyyttä vapaaehtoisesti. Köyhyys on rakenteellinen ja poliittinen ongelma, eikä se johdu ensijaisesti omasta saamattomuudesta tai laiskuudesta, kuten viime aikoina suomalaisessakin yhteiskunnallisessa keskustelussa on väliin väitetty. Se, että joku pitää köyhyyttä ihmisen omana vikana kertoo ainoastaan siitä, että kyseinen puhuja ei tiedä, mistä hän puhuu. Siksi hänen pitäisi lukea Alakosken pamfletti.

Epäitsekkäässä maailmassa on kirjoitettava niiden puolesta, jotka eivät siihen itse pysty. Välillä se on tehtävä lihavoiduin kirjaimin korkealta ja kovaa. Sen Alakoski osaa vakuuttavasti.

Kommentit

  1. Hieno arvio! Kirjoitit erittäin hyvin kirjasta. Luin tämän viikonloppuna ja vaikutuin rakenteesta ja siitä, mistä kirja kertoo.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista Hanna. Tämä maailma todellakin tarvitsee Alakosken kaltaisia kirjailijoita.

    VastaaPoista
  3. Mainio teksti, Omppu. Itse sain tämän juuri luettua, loistava ja vaikuttava kirja. Kaikessa välimerkittömyydessään. Nyt pitää lukea se Sikalat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Linnea. Tämä oli sellainen purkauksenomainen kirjoitus, kun Alakoskea lukiessa alkoi niin ottaa päähän juuri tuollaiset "oma vika, miksi olet köyhä" -jutut.

      Hyviä lukuhetkiä Sikaloiden parissa!

      Poista
  4. Komea kirjoitus kipeästä aiheesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosi tärkeä kirja ja koska pohjautuu pitkälti Alakosken omiin kokemuksiin, niin se vielä lisää tämän vaikuttavuutta. Pitäisikin lukea se hänen toinen samaa teemaa käsittelevä teoksensa. Kiitos Arja!

      Poista
  5. "Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikoimpia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi." Näin se on. Valitettavasti taitaa olla niin, että valta syö viimeisetkin kyvyn poikaset tuntea empatiaa. Joistakin tutkimustuloksista olen joskus näin lukenut.

    Sovinnon olen vain nähnyt elokuvana. Ville Virtasen suoritus oli häkellyttävä, kuten muidenkin (pää)näyttelijöiden. Kirjaa en ehkä koskaan lue, tuskin Köyhän lokakuutakaan. Toisivat jo tarkkaan kolutun lapsuuden uudelleen parrasvaloihin (vaikka viina ei siinä lapsuudessa ollutkaan se pahin asia.) Kiitos empaattisesta tekstistä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e