Siirry pääsisältöön

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Vaikka en ole koskaan lestadiolaisseuroissa ollutkaan, niin Pauliina Rauhalan 'Taivaslaulun' jälkeen tuntuu kuin olisin. Tarina Akselista ja Viljasta vie lukijan syvälle lestadiolaisuuden täyttämään elämänmenoon. Se on intiiminoloinen kuvaus siitä, mitä on elämä uskonnon ristipaineessa.

Teoksen alun kalevalaista rytmiikkaa muistuttavat tekstipätkät ankkuroivat 'Taivaslaulun' heti kättelyssä syvälle menneisyyteen. Tätä tämä on ollut, ollut, ollut. Asuntovaunut suviseuroilla vieri vieressä, hiki ja valtava vatsa, siionin virret ja tulevaisuuden loputon toisto: tätä tämä tulee olemaan, olemaan, olemaan. Puurokattilat vaihtuvat suurempiin. Kurahaalarien määrä naulakossa kasvaa. Viljasta tuntuu, että muut tekevät uskonnollisen elämänsä niin paljon paremmin ja puhtaammin. Väsymys on kiellettyä. Vastaantullessa hymy on nostettava kasvoille väkisin. Jumalan terve. Hyvää kuuluu. Uskonnon ulkopuolella on niin kovin vähän, mahdollisuus tehdä toisin kuin uskonto määrää, on niin pieni, että se tuntuu käytännössä olemattomalta.

Väittäisin, että Akselin ja Viljan tarina ei varmasti ole kaikkein tavallisin lestadiolaisen avioparin tarina. Akselin myötätunto jatkuvien raskauksien kourissa kamppailevaa Viljaa kohtaa kulkee läpi teoksen sen kantavana voimana. En usko, että moni muu mies olisi yhtä ymmärtäväinen kuin hän. Vielä vähemmän uskon, että kovinkaan moni päätyisi yhtä radikaaliin tekoon kuin Akseli.

Koska 'Taivaslaulusta' on jo kirjoitettu useimmissa blogeissa, haluan omassa kirjoituksessani tarkastella erityisesti naisen ruumista lestadiolaisen uskonnon käyttämän vallan välineenä ja objektina. Tässä tarkastelussa teoreettisena viitekehyksenäni on ranskalaisen filosofin Michel Foucault'n näkemykset vallan ja ruumiin välisistä kytköksistä.

Naisen ruumis. Mitä se 'Taivaslaulussa' kestääkään. Venyy ja kutistuu. Paisuu ja tyhjentyy. Lestanainen on ruumiinsa armoilla. Vastaantulijatkin katsovat ensin mahaa ja vasta sen jälkeen muuta osaa naisesta. Ruumiin kautta manifestoituu uskonyhteisön käyttämä valta, joka alistaa naisen synnytyskoneeksi. Se asettaa ehdot, joihin muu elämä on sovitettava. Jos ruumis on uskonnollisessa mielessä hengen temppeli, on raskaana olevan naisen ruumis lestadiolaisen temppelin pyhin huone.

Foucault puhuu biovallasta, joka on näennäisesti suojelevaa, mutta joka tosiasiallisesti toimii tehokkaana kontrollimenetelmänä. 'Taivaslaulussa' lestadiolaisuus näyttäytyy juuri tällaisena biovallan muotona, jonka yhteisönsisäinen tarkoitus on hyvä. Se pyrkii uskonnon kirjaimen toteuttamiseen, jossa lisääntyminen on Jumalan juhlistamista. Naisen osalta tämä valta on kuitenkin julmaa. Se päättää hänen ruumiistaan ja asettaa hänet mahdottomaan tilanteeseen, jossa nainen ei enää ole oman elämänsä subjekti, vaan biovallan häikäilemättömästi hyväkseen käyttämä objekti. Jos et noudata biovallan määräyksiä, olet huono, epänainen, epä-äiti, epäuskovainen. Ulkopuolinen, halveksittava. Kuvaavaa on sekin, että lestadiolaisuuden sisällä naisista puhutaan äiteinä, tyttärinä ja sisarina. Nainen naisena on jotakin normit ylittävää, pelottavaa, alkukantaista ja pois työnnettävää. Vagina dentata.

Vilja ei omista ruumistaan, eikä hän voi itse päättää siitä, mitä hänen ruumiilleen tapahtuu. Kaiken lisäksi hän on helposti hedelmöittyvää sorttia. Kuvaus juoksulenkistä, jolla Vilja hyvästelee ruumiinsa on riipaiseva. "Tämä oli jäähyväisjuoksu. Piti tuntea vielä kerran vapaus. Piti hyvästellä oma keho." Raskaana oleva ruumis ei ole oma, se on lestadiolaisen uskon haltuunottama ruumis. Kohtu sitoo naisen tiheisiin raskauksiin. Se on uuden elämän edellytys ja Viljan vihollinen. Vapaus on mahdollinen vain kohduttomalle. "Olen rukoillut sairautta, joka säästäisi hengen mutta veisi kohdun. Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana."

Lestadiolainen biovalta ei ulotu pelkästään ruumiseen, vaan ruumiin kautta se kontrolloi koko ihmistä aina ajatuksia myöten. Jo pelkkä omassa mielessä tapahtuva kyseenalaistaminen synnyttää huonon omatunnon. Kohdun tyhjyys on hetkellinen tila. Välitunti, jolta kellot kohta soittavat uuden raskauden pariin. Raskaustestejä ostetaankin säästöpakkauksina. Biovallan lonkerot tekevät pakenemisen mahdottomaksi. Lapset tarvitsevat Viljaa joka päivä. Heidän kysymyksilleen ja tarpeilleen ei tule loppua. Rauhala kuvaakin taitavasti lestadiolaisen ja uskonnottoman elämän välisiä yhteentörmäyksiä lasten leikeissä. "Nää nuket lähtis nyt seuroihin. Ne laittas hienot vaatteet päälle. [...] Ne kävelis seurapenkkiin niin että Anniinan poninhäntä heilus ja Katariinan iso tukka kahisis. Etupenkkiin ne ei menis, ettei kaikki kattos niitä eikä puhuja alkas kertomaan niitten synneistä, suruttomuuesta ja vääristä vaatteista."

Koska Vilja ei voi paeta ulkoisesti, hän pakenee sisään päin. Hänestä tulee toinen Vilja, joka projisoi omalle ruumiilleen mahdottoman kapinan tietokoneelta katsottujen pornoelokuvien tekonautintoruumiiden katselemiseen. Viljaa ja elokuvan naisia yhdistää se, että heidän ruumiinsa on väline, jota käytetään lasten tekemiseen ja miesten halujen tyydyttämiseen. "Huorat ja madonnat on sisaria. Kummallekin on määrätty helvetin kova tehtävä. Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan."

Rauhalan tekstin rytmi, sen hyppelehtivyys ja tekstin väliin liitetyt blogimerkinnät, kuvaavat villtävän tarkasti ja väliin jopa hämmentävän uskaliaasti lestadiolaisuuden naiselle asettamien vaatimusten kokonaisvaltaisuutta. Erityisen hienoa on, että kaikista lestadiolaisuuden kipeistä puolista huolimatta Rauhala kuvaa myös siihen sisältyvän hyvän ja turvallisen. Hänen tekstinsä yllä lepää lämmin ymmärrys. 'Taivaslaulu' on niin  aiheensa kuin kirjallisten ansioidensakin puolesta merkkitapaus.


Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)
284 sivua
Kustantaja: Gummerus

Kommentit

  1. Hieno postaus. Rauhalalla on oma kokemus lestadiolaisuudesta ja naisen asemasta uskonnon sisällä, josta hän on kirjoittanut upean tarinan. Kirja pitäisikin ottaa tarinana eikä tietokirjana, sillä sitähän se ei ole. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys sisältää myös lestadiolaisuuteen liittyvää toimintaa ja uskovan uskon määrittämistä lestadiolaisuuden sisällä. Suosittelen Rauhalan kirjaa ja suosittelen Kinnusen kirjaa hienoina tarinoina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lisätiedoista Mai. En lähtenyt selvittämään Rauhalan suhdetta lestadiolaisuuteen, mutta hänen tekstinsä perusteella ajattelin, että jonkinlaista "sisäpiirin" kokemusta hänellä varmasti on. Tekstissä oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, niin paljon lämpöä ja ymmärrystä lestadiolaisuutta kohtaan, että siihen tuskin olisi kyennyt lestadiolaisuuden suhteen täysin ulkopuolinen kirjoittaja. Tämä on todella tärkeä kirja ja antaa varmasti äänen monelle jatkuvien raskauksien kanssa kamppailevalle naiselle.

      Neljäntienristeyksen luen, kun sen joskus kirjastosta saan. Nyt olen varauksissa noin sijalla 480. Tavallaan ihan hyväkin ottaa nyt Kinnusen romaaniin hieman etäisyyttä, koska sitä on hehkutettu niin paljon ja mainostettu jopa televisiossa, että on hyvä hieman rauhoittua omien ennakko-odotustensa suhteen ennen kuin käy sitä lukemaan.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen postaus. Tämä teoshan avautuu todella hyvin tuon Foucault'n avulla. Koin alun perin nuo nukkeleikit hieman ylimääräisiksi osioiksi, mutta tästä ruumiillisuus-näkökulmasta ne ovatkin oikeastaan aika mielenkiintoisia havainnollistaessaan naisen ruumiiseen kohdistuvia vaatimuksia toisaalta lestadiolaisyhteisöstä ja toisaalta muusta yhteiskunnasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. 'Taivaslaulu' tosiaan suorastaan huhuili Foucault'ta kaverikseen. En sitten malttanut olla ottamatta häntä mukaan, koska Foucault on mulle niin rakas ja vaikuttanut ajatteluuni varmaankin enemmän kuin kukaan toinen yksittäinen henkilö.

      Lestadiolaisen arvomaailman välittyminen lapsille ja sen näkyminen leikeissä olisi kyllä mielenkiintoinen tarkemmankin tarkastelun kohde.

      Poista
  3. "Taivaslaulu' tosiaan suorastaan huhuili Foucault'ta kaverikseen." Sinäpä sen sanoit, analyysisi loksahtaa tosi tiukasti paikalleen!

    Minusta Rauhalan taitavuus on suurimmillaan siinä, että hän osasi sommitella kirjan sopivaksi sekä uskovaisille että meille muille. Tietysti kielteistäkin arvostelua on tullut paljon, mutta ainakin kaikki kiinnostuivat pohtimaan aihetta, mikä jo pelkästäänkin on hienoa.

    Taivaslaulun kieli oli toinen juttu jota ihailin. En oikeastaan pitänyt sen koristeellisuudesta, mutta tyyli oli niin uskomattoman sopiva juuri tähän tarinaan. Samanlaisella saarnaavalla runollisuudella tuskin voi laatia enää mitään muuta teosta, Taivaslaulu jäänee ainutlaatuiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Erja. Harvoin tosiaan teksti ja teoria sopivat näin yksi yhteen. Hyvä havainto tuo, että Taivaslaulu kykenee puhuttelemaan sekä lestadiolaisia että ei-lestadiolaisia. Tässä varmasti on osatekijänä se, että Rauhalan tekstissä on niin paljon myös lämpöä ja ymmärrystä.

      Hauska tuo ilmaisusi "saarnaava runollisuus" - totta, ei tämäntyyppinen tyyli tosiaankaan ihan kaikkiin tarinoihin sopisi, mutta tässä se minusta tuo syvyyttä ja toiminee myös tuttuna kaikupohjana uskovaisissa piireissä.

      Poista
  4. Kommentoin tätä kirjoitustasi melkoisella viiveellä, koska vasta aloittelen suunnistustani täällä monipolkuisessa blogimetsässä - ilokseni löysin blogisi, kun kävit vierailulla Kamarissani :)

    Kiintoisa, pohdiskeleva kirjoitus Taivaslaulusta! Rauhalan kirja oli tosiaan menneen vuoden mielenkiintoisuuksia - luin itsekin tämän jo joskus joulun alla, ja minusta se oli mukavalukuinen sekoitus kaunista kieltä ja puhuttelevaa aihetta. Lestadiolaisuus oli tietysti tarinan kehyksenä, mutta itse luin sitä ennen kaikkea äitinä - kirjaa taidettiinkin kiitellä juuri siitä, kuinka hienosti se kuvasi äitiyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa blogimaailmaan! Kamarissasi oli oikein viihtyisää, tulen varmasti kylään jatkossakin. Bloggauksissa on se hyvä puoli, että niillä ei ole viimeistä eräpäivää. :)

      Minä odotin Taivaslaulua kirjastosta toooosi pitkään ja se oli kyllä kaiken odotuksen arvoinen. Totta tuo mainintasi äitiydestä. Kyllä vaan äiti tuossa kirjassa kykeni niin paljoon, venyi ja paukkui ja toki sitten väsähtäkin. Tärkeä kirja.

      Poista
  5. Wau! Tavoititpa yhen kirjan perusteella vanhoillislestadiolaisuuden ytimen täysin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tämä kirja iski aikanaan kyllä kovaa. Hurjan rehellinen ja uskaliaskin teos.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän