Reader, why did I marry him?

Riikka Pelo on Suomen Donna Tartt. Tämä ei ole sinänsä olennaista, mutta Pelon vertaamisella Tarttiin on monia perusteltuja syitä. Sekä Pelo että Tartt julkaisevat harvoin. He kuuluvat niihin nykymaailmassa harvinaisiin kirjailijoihin, jotka malttavat antaa aikaa teostensa valmistumiselle. Jotka hiovat lauseitaan yhä uudestaan ja uudestaan välittämättä siitä, että teokseen kirjoittamiseen kuluu vuosia. Jotka puhaltavat hengen romaaneihinsa henkäys hengäyksellä. Kiireellähän, kuten tiedämme, ei synny kuin kusipäisiä kakaroita, jos niitäkään. Yksi harvan julkaisutahdin seurauksista on, että odotan kieli pitkällä kuin kuuta nousevaa milloin Pelolta tai Tarttilta tulee uusi romaani. Lisäväreitä asiaan tuo se, että kumpikin näistä kirjailijoista kirjoittaa tiiliskiviä, jotka lähtökohtaisesti eivät ole juttuni ollenkaan. Tarttin ja Pelon kohdalla teosten pituus ei kuitenkaan haittaa minua ollenkaan, vaan pikemminkin päinvastoin. Kun se onnenpäivä koittaa, jolloin kädessäni on uusi Pelo...

Kärlekens Antarktis herättää voimakkaita tunteita. Surua, ehkä vihaa ja suoranaista inhoakin. Voimattomuutta ja kapinamieltä. Kuvotusta, kauhua ja oksennusreflektin aktivoitumista. Sara Stridsberg vie lukijan yhä uudestaan tilanteeseen, jonka tämä haluaisi jo unohtaa. Jättää taaksensa kun painajaisunen. Mutta ei. Se mikä tapahtui tapahtuu yhä uudestaan.  Se pusertaa rintalastaa ja saa vatsan kouristelemaan. Tämän romaanin kertoja on kuollut. Hän on nuori nainen, joka on kuristettu hengiltä. Se, joka hänet tappoi leikkasi hänen päänsä irti ja paloitteli hänen ruumiinsa kahteen valkoiseen matkalaukkuun. Och nu skär han det som är kvar av min kropp i sju delar och stoppar resterna i två vita resväskor. Huvudet slänger han i det där avfallshålet vars yta har samma skära färg som spyor. Löysin Sara Stridsbergin aikanaan hänen romaaninsa Drömfakulteten  (2006, suom. Unelmien tiedekunta (Tammi 2018) myötä. Olin iloni kanssa yksin, sillä kukaan tuntemani henkilö ei ollut luk...

Ostin Rowan Hisayo Buchananin romaanin Harmless like you , koska viehätyin sen kannesta. Kuvassa olevan nuoren naisen katse on kiehtova. Siinä on kuvattuna monta päällekkäistä tunnetilaa, enkä pääse selvyyteen, mikä niistä on vallitsevin. Lisäksi naisen katse tuntuu kommunikoivan ihan erityisellä tavalla teoksen otsikon kanssa, joka jo itsessään viittaa useampaan suuntaan. Kirjan kantta tuijottaessani jouduin jonkinlaisen lumouksen valtaan ja niinpä poistuin kirjakaupasta tämä teos mukanani. Harmless like youn  alku on tyrmäävä: 'Yukiko Oyama?' I dropped my half-raised hand to my side. "You're expecting me. I've come about your husband's estate.' 'Come in,' my mother said. If she recognised my features, she showed no sign. Tähän pieneen vuoropuheluun tiivistyy paljon. Tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, jossa Yukiko asustelee ja jonne hänen poikansa Jay on tullut häntä tapaamaan hankkiakseen allekirjoituksia virallisiin papereihin isänsä eli...

Libanolilaisen Rabih Alameddinen (s. 1959) romaani An Unnecessary Woman edustaa sitä suht harvinaista kirjallisuudenlajia, joka on niin täynnä rakkautta kirjallisuutta kohtaan, että sitä lukiessa täyttyy kuin ilmapallo, jonka mieleen ei mahdu ajatus siitä, että kenties kukaan ei pidä narusta kiinni. Tämä teos aikaansaa sen tyyppistä syvää ihastuksentäyteistä huokailua, jota kokiessaan sitä tuntee olevansa ihan harvinaisen onnekas, kun on tällaisen kirjan löytänyt luettavakseen. Vaan jarrutetaanpa hieman. Alameddinen romaanin lukeminen ei ollut sujuvaa tai sukkelaa. Päinvastoin sain menemään parisen kuukautta tämän romaanin selättämiseen, vaikka sivuja romaanissa ei olekaan kuin 291. Kirja kulki laukussani uskollisena kaverina ja kävipä se myös Suomen rajojen ulkopuolella. Tämä romaani sekä vei minua liekassa lupaa kysymättä, että piti paikoillaan kuin liimattuna ja välillä aloin jo epäillä, että mahdanko edes selvitä tämän romaanin loppun asti niin paljon kuin siihen ihastuinkin. ...

Osamu Dazain (oikealta nimeltään  Shūji Tsushima,  1909-1948) No longer human on moderni japanilainen klassikko, joka on Japanissa toiseksi myydyin kirja kautta aikojen. Ensimmäistä sijaa pitää hallussaan Natsume Sosekin Kokoro, jonka luin reilu vuosi sitten ( klik ). Dazain romaani on ollut lukulistallani jo varsin pitkään, mutta tarvittiin hyllynlämmittäjähaaste, jotta sain sen vihdoin luetuksi.   No longer human on käännetty myös suomeksi nimellä Ei enää ihminen (Weilin+Göös), mutta koska olen tottunut lukemaan japanilaista kirjallisuutta pitkälti englanniksi (tästä syytän Murakamia ja sitä, että kun Murakami-huumani oli korkeimmillaan häntä oli käännetty suomeksi vasta vähän ja edelleenkään suomenkielistä käännöstä ei ole saatavilla lempi-Murakamistani, joka on The Wind-Up Bird Chronicle), ostin tämän Dazain romaanin englanninkielisenä. Tämä ei ehkä ollut järkevää, sillä kieli oli paikoin korostuneen koukeroista, minkä vuoksi aloin epäillä, oliko käännöksessä jo...

Pajtim Statovci: Tiranan sydän ja Albaniasta ostamani jääkaappimagneetti Kerronpa tähän alkuun pienen tarinan: Poika mainitsee nimeltä suomalaisia jalkapalloilijoita ja kysyy, tunnenko minä heitä. Kerron, että jalkapalloilijoiden nimet ovat minulle tuttuja, mutta en ole koskaan puhunut heidän kanssaan tai tavannut heitä henkilökohtaisesti. On vuosi 2013 ja seisomme Butrintin historiallisten raunioiden ulkopuolella ja keskustelukumppanini on 12-vuotias albanialaispoika. On jokseenkin hämmentävää, miten paljon hän tietää suomalaisesta jalkapallosta. * * * Albanialaispoika palaa mieleeni lukiessani Tiranan sydämessä kuvatuista albanialaiskaveruksista Agimista ja Burjanista. Edellisen suuhun Statovci laittaa yhden teoksen tärkeimmistä lauseista. Noin 10-vuotias Agim kysyy Burjanilta: Tajuatko, miten rajoittunutta on ajatella, että maailmassa on kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia? Tiedätkö Agim, että samaa olen usein minäkin miettinyt. Miksi ...

Luin Raija Siekkistä (1953-2004) ensimmäistä kertaa hänen kuolemansa jälkeen. Kun muistelen helmikuuta vuonna 2004 mieleeni tulee väistämättä Siekkisen viimeiseksi jääneen romaanin nimi: Se tapahtui täällä (1999). Nimi tuntuu enteelliseltä ja kolkolta, siinä on mantelinkarvas sivumaku. Tässä kirjoituksessa puhun kuitenkin Siekkisen ensimmäisestä romaanista Saari, koska sitä en ole aiemmin lukenut.  Noin ylipäätäänhän Siekkinen tunnetaan parhaiten novelleistaan, jotka löytyvät yksistä kansista Otavan vuonna 2007 julkaisemasta kokoelmasta, jonka nimi on yksinkertaisesti Novellit. Langenneena loveen Huhtikuussa 2014 kirjoitin Ritva Hellstenin teoksesta Orvot . Tunnustin silloin, että lukemiseni syy oli ensisijaisesti se, että Ritva Hellsten on Raija Siekkisen sisar. Ei kovin hyvä lähtökohta ja niinhän siinä kävi, että etsin Orvoista sivu sivun jälkeen Raijaa. Kuulostakoon epäjumalanpalvonnalta ja jalustalle nostamiselta, mutta niin se vaan on, että Raija Siekkisen kirjat ovat...

Tommi Kinnunen: Lopotti Lopotti. Ollakseni rehellinen - ja mitä muutakaan sitä kannattaisi olla - on pakko sanoa, että Lopotti on niin kamala kirjannimi, että se nappaisi kevyesti ykkössijan henkilökohtaisessa kamalimpien kirjannimien kilpailussani, jos sellaisen päättäisin järjestää. Minulle Lopotti on verbin imperfekti, joka kuvaa vähemmän mairittelevasti pikkukylän vanhemman juoruilevan naisihmisen puhetapaa. Siinä se menee kumaraa käyntiään talosta toiseen ja lopottaa mennessään. Nyökkää kevyesti vastaan tulevalle Minna Canthin Kauppa-Lopolle. Samaan hengenvetoon on syytä lisätä, että Lopotin onni on, että se nappaa hyviä sijoituksia myös monissa muissa kuin kamalimpien kirjannimien sarjassa. Lopotti on ehtinyt jo vilahtaa monissa seuraamissani blogeissa. Joitakin siitä kirjoitettuja tekstejä olen lukenutkin ja ne ovat olleet joko kehuvia tai vahvasti kehuvia. Toiset tekstit taas olen ohittanut ajatellen, että palaan niihin, kun oma Lopottini on blogattu. Lyhyessä ajassa T...

Kansikuvan muokkaus by Omppu Jos menee ravintolaan juodakseen gin tonicin ja tarjoilija kantaa itsepäisesti pöytään kaikkia muita drinkkejä, sitä saattaa hyvinkin tulla pettynyt olo.  Vähän samaan tapaan minulle kävi Patricia Dunckerin romaanin kanssa. Teoksen nimi, Houreissa Foucault, sai minut odottamaan, että kyse on ennen  muuta Foucault'sta. Ajattelin tämän romaanin olevan minulle todellinen täsmäisku, sillä Foucault on minulle suuri, todella suuri, rehellisesti sanoakseni hillittömän suuri. Tässä suhteessa jouduin kokemaan pettymyksen, koska en saanut sitä, mitä lähdin hakemaan. En päässyt nahkatakkisen Foucault'n kanssa Pariisin yöhön, mutta tutustuin sen sijaan Paul Micheliin, joka meni syvälle. Houreissa Foucault kertoo kirjallisuudentutkijasta, jonka aiheena ovat Paul Michel -nimisen ranskalaisen fiktiivisen kirjailijan teokset. Paul Michelille taas Foucault on pakkomielle, jotakin elämää petervonbaghmaisesti suurempaa ja niinpä Foucault'n kuoltua Pau...

Olen kallellani kokeelliseen kirjallisuuteen tai taiteeseen ylipäänsä. Kokeellisten teosten yksi erittäin mainio puoli on, että ne näyttävät meille usein jotakin sellaista, jota emme ennen ole tulleet edes ajatelleeksi ja joka ilman niitä ei koskaan ehkä olisi tullut mieleemmekään. Lisäksi niille on tyypillistä, että ne vapauttavat teoksen vastaanoton jähmeän ymmärtämisen vaatimuksista.  Katja Raunion Käy kaikki toteen sisältää lajityyppinsä mukaisesti asioita, joiden funktio ei minulle täysin selvinnyt. Itse asiassa minusta tuntui lukiessa paikoin siltä, että teoksen kokonaiskuva on liian vahvasti tekijänsä päänsisäinen välittyäkseen lukijalle. Tämä ei kuitenkaan suuremmin haitannut, koska Raunio tarjoaa niin monia paikkoja, joista voi lähteä mietiskelemään eteen, taakse, sivulle tai mihin suuntaan kukin nyt haluaakin lähteä, että se on ihmiselle paljon tärkeämpää kuin jahdata maaninen kiilto silmissä jotakin teoksen syvintä tarkoitusta, jonka olemassolo on parhaimmillaanki...

Kun ensimmäisen kerran luin Jean Rhysin romaanin Huomenta, keskiyö en ollut koskaan käynyt Pariisissa. Nyt toisella lukukerralla luin tätä teosta mielessäni Pariisi ja kaikki ne tuntemukset, joita tuossa kaupungissa koin. Kenties kuljin samoja katuja kuin Huomenta, keskiyön Sasha - Pariisiin pakeneva onneton nainen. Samoja ja samoja. Osoitteidensa puolesta samoja. Jean Rhysiä lukeneet tietävät, että hän kirjoittaa jeanrhysiksi teoksen kielestä riippumatta. Päähenkilö on tälläkin kertaa nainen, joka on nähnyt onnellisempiakin aikoja. Hän kulkee pitkin Pariisin muistoista raskaita katuja. Tässä kadunkulmassa silloin sitä. Tuossa toisessa kadunkulmassa tätä. Silloin hän oli nuorempi, onnellisempi, toiveikkaampi. Nyt äänet ovat kirskuvia, ihmisten puhe viiltää korvia. Ennen oli sentään paremmin, äänet sanovat kaikkitietävästi. Nyökyttävät päätään ja hymyilevät niin kuin hymyilevät ne, joiden hymyn ainoa tarkoitus on ilmaista, että loppuelämäsi tulee olemaan pelkkää alamäkeä. Huomise...

Haaleaa tiskivettä, kulahtanutta tapettia ja keskiruskeat paksuhkot sukkahousut. Jossakin edellä mainittujen luomassa kolmiossa tyttö, joka on Jenny Erpenbeckin romaanin päähenkilö. Voi hyvänen aika. miten värittömäksi Erpenbeck teoksensa päähenkilön kirjoittaa. Tytön rinnalla Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosien mies on suoranainen ilotulitus. * Erpenbeckin pienoisromaani päätyi luettavakseni Berliini-innostukseni kautta. Kirjailija on teoksen etuliepeen mukaan itä-berliiniläisen kulttuurikodin kasvatti ja kaikki itä-Berliiniin liittyvä on minusta syystä tai toisesta varsin kiinnostavaa. Oli kyse sitten niistä eräistä kuuluisista suolakurkuista tai kirjallisuudesta. Vanhan lapsen tarina on Erpenbeckin vuonna 1999 ilmestynyt esikoisteos. Teos kertoo tytöstä, jolla ei ole nimeä. Hänet löydetään kadulta seisomasta ämpäri kädessään. Hän ei tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, eikä edes sitä, kuka hän on. Ainoa asia, jonka hän tietää on hänen ikänsä. Hän on 14 vuotias. E...

Löysin Niccolò Ammanitin kuutisen vuotta sitten. Luettuani hänen romaaninsa Taivaan ja maan väliltä (Come Dio comanda, 2006) olin niin vaikuttunut, että halusin saman tien lukea kaiken, mitä hän on kirjoittanut. Ei kulunut pitkääkään aikaa, kun tartuin teokseen I'm not scared (Io non ho paura, suom. Minä en pelkää) ja tätä lukukokemusta seurasi hillittömyydessään huikea Juhla alkakoon (Che la festa cominci, 2009). Kun nyt aloin tarkastella wikipediasta Ammanitin tuotantoa, huomaan, että minulta on jäänyt lukematta Ti prendo et ti porto via (1999), joka on käännetty englanniksi nimellä Steal you away, mutta jota ei tietääkseni ole suomennettu. Tieto lukematta olevasta Ammanitin teoksesta ilahduttaa minua suuresti, sillä juuri lukemani nuortenkirja Me and You (Io e te, 2010) jätti minuun palon lukea lisää Ammanitia. Mieluummin heti tai ainakin mahdollisimman pian. Me and You kertoo teini-ikäisestä Lorenzosta, jolla on vaikeuksia löytää paikkaansa ikäistensä porukassa. Hän ...

Yö oli kuulas, aavistuksen pakkasella, ja Franzin hengitys höyrysi. Hän tunnusteli asetta taskussaan, siveli sormillaan rungon pintaa samalla kun käveli kohti huoltoasemaa. Hän tunsi olonsa turvalliseksi ja kokonaiseksi, tunsi pelon ja vihan kaikkoavan kun vain puristi pistoolia. Se täytti tyhjyyden hänen kädessään. Keskusteluissa Elina Hirvosen romaanista 'Kun aika loppuu' olen pannut merkille, että lukijat ovat kaivanneet Hirvoselta selitystä sille, miksi romaanin päähenkilö Aslak päätyi ampumaan ihmisiä. Miksi nuoresta miehestä tulee tappaja? Tähän kysymykseen vastaa Pärttyli Rinne romaanillaan 'Viimeinen sana' ja komeasti vastaakin. *  'Viimeisen sanan' Franz on lukion viimeisellä luokalla oleva poika, josta on tuleva suuri ajattelija, joka luo uuden filosofian. Näin hän ainakin itse uskoo. Muissa ihmisissä hänen suuret puheensa eivät herätä kovin suurta innostusta, vaan pikemminkin tekevät hänestä oudon ja ulkopuolisen. Jouk...

Maryse Condén 'Rihata' on kirjallisuutta, johon itsekseni olen alkanut liittää seuraavat asiat: kylmä sitruunamehu, valkoiset pellavavaatteet ja rahisevat äänilevyt. Kaksi ensin mainittua kertovat siitä, että eletään kuumassa ilmanalassa. Äänilevyt taas ankkuroivat teoksen ajallisesti keskimäärin 60- ja 70-luvuille. Edellä mainitut eivät ole absoluutteja, vaan kertovat tietystä kirjallisesta hengestä, jonka hahmotan mainitsemieni kolmen asian kautta riippumatta siitä, esiintyvätkö ne kaikki kyseisessä teoksessa.   Tämä "kategorisointi" sai alkunsa Monique Roffeyn romaanista The White woman on a green bicycle (2009) , jonka maailmaan upposin jokunen kesä sitten kreikkalaisella Zakintosin saarella. Itse asiassa lämmin pimeä etelän ilta onkin mitä oivallisin ympäristö lukea tämän tyyppisiä teoksia, joissa kuumuus on käsinkosketeltavan tiheää. Rihatan kohdalla jouduin tyytymään avonaisesta parvekkeen ovesta sisälle kiemurtelevaan lupaukseen kesäntulosta. * ...