Siirry pääsisältöön

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Tyrmäävän jäätävä vai jäätävän tyrmäävä? Kumpi tahansa tai molempia yhtäaikaa. Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina on ravisteleva kuvaus raiskauksesta kaikilla mausteilla. Tuntuupas hullulta ja oikeastaan aika pahalta kirjoittaa "kaikilla mausteilla" - kuitenkin juuri samalta kuin tuon kirjoittaminen tuntuu Oatesin lukeminen. Lukijassa tapahtuvat epämiellyttävät muljahdukset kohtaavat Oatesin taitavan ja säästeliään kirjoitustavan sekä tarinan, joka vaatii lukijaa ottamaan kantaan.

Eräänä myöhäisenä iltana Teena Maguire palaa juhlista 12-vuotiaan tyttärensä Bethien kanssa. Hän päättää oikaista huonosti valaistun puiston poikki sillä seurauksella, että joukko nuoria miehiä hyökkää hänen kimppuunsa ja joukkoraiskaa ja pahoinpitelee hänet. Tämä ei ole juonipaljastus, vaan Oatesin pienoisromaanin lähtötilanne. Itse teos kertoo siitä, minkälaisia vaikutuksia raiskauksella on, miten naapurusto asiasta puhuu ja miten lehdet siitä kirjoittelevat.

Kosto: rakkausromaani on kirjoitettu kolmannessa personassa, mutta Bethietä koskevat kappaleet sinä-muodossa. Tämän seurauksena Bethien kokemukset vaikuttavat vahvasti kertojan tulkinnoilta ja en keksi tälle kertojaratkaisulle muuta syytä kuin sen, että Oates haluaa tuoda esiin Bethien kokemukset aikuisen ajattelutavan ja pohdinnan kautta. Taas kerran ihmettelen myös teoksen nimen käännöstä suomeksi. Alkuperäisteos on nimeltään Rape: A Love Story ja jostakin syystä raiskaus on päätetty kääntää suomeksi kostoksi. Miksi ihmeessä? Varsinkin, kun sanan 'kosto' nostaminen teoksen nimeen ohjaa itse teoksen tulkintaa. Teoksen nimeen sisältyvä rakkaustarina jää osin arvoitukseksi ja jokainen voi tulkita sen omalla tavallaan.

Oatesin romaanin esiin nostamista kysymyksistä keskeisin on kysymys siitä, voiko raiskaus olla uhrin omaa syytä. Oikeuttavatko liian paljastavat vaatteet tai provosoiva käytös raiskauksen? Opiskellessani naistutkimusta olin jossain vaiheessa kiinnostunut Camille Paglian teoksessaan Sexual Personae (1990) esittämistä ajatuksista. Paglian mukaan naisten ei tulisi ehdoin tahdoin asettaa itseään alttiiksi raiskaukselle. Tällaista alttiiksi asettumista on hänen mukaansa juurikin liian niukka vaatetus tai sellaisilla alueilla erityisesti yksin öiseen aikaan liikkuminen, joilla raiskauksen todennäköisyys on suuri. Helsingissä tällainen alue on esimerkiksi Rautatien torin vieressä oleva Kaisaniemen puisto.

Jos seuraisimme Paglian ajatuksia johtaisi tämä vähitellen siihen, että vältettäviä alueita muodostuisi helposti yhä lisää ja seurauksena olisi naisten ulkonaliikkumiseen liittyvät huomattavat rajoitukset. Tätä problematiikkaa on käsitelty esimerkiksi Anja Kaurasen romaanissa Pelon maantiede (1995) ja sen pohjalta tehdyssä, Auli Mantilan ohjaamassa samannimisessä elokuvassa (2000). Viimeaikaisessa uutisoinnissa on noussut esiin Ruotsin laivoilla tapahtuneet raiskaukset, joissa uhri on yleensä ollut vahvasti humalassa. Onko humalainen nainen vapaata riistaa? Tähän kysymykseen on helppo vastatata, että ei tietenkään ole. Tämä tosin on vain minun mielipiteeni, ei suuren yleisön.

Kosto: rakkaustarina osoittaa miten helposti ihmiset tuomitsevat ja syyllistävät uhrin. Lehdistölle raiskaus on myyvä uutisaihe, eikä se epäröi repiä asiasta mitä raflaavampia otsikoita. Tässä suhteessa Oatesin romaani lähestyy Tiina Raevaaran Laukauksessa kuvaamia lehtiklippejä. Kun lehdet pääsevät vauhtiin ihminen tapahtumien takana unohtuu ja hänen häpeänsä moninkertaistetaan lehtien kirjoittelussa. Oates kiinnittää huomiota myös oikeusistunnon retoriikkaan - siihen, miten oikeudessa ei ole kyse ensisijaisesti oikeuden tapahtumisesta, vaan siitä, kuka osaa parhaiten perustella näkemyksensä.

Kaiken julkisen kohun keskellä Teena ja hänen tyttärensä yrittävät jatkaa elämäänsä, joka Teenan raiskauksen myötä on elämää ennen ja elämää jälkeen. Jälkeen-elämää hallitsevat traumaattiset kokemukset ja pelko. Elämä ei ole ihmisen ohjattavissa, vaan sattumalla on sanansa sanottavana niin hyvässä kuin pahassa. Entä jos -kysymysten jatkumo on loputon, hiertävä ja itseä syyllistävä. Ajatus siitä, että oikeus ei välttämättä tapahdu edes oikeudenkäynnissä on ahdistava ja epämukava. Mitä jos syylliset pääsevät luikahtamaan karkuun saamatta mitään rangaistusta? Mitä jos katharsista ei olekaan? Mitä jos oikeuden tapahtumiseksi on otettava ohjat omiin käsiin? Tätä pohtii rikospaikalle ensimmäisenä ehtinyt poliisikonstaapeli Dromoor.

Oatesin romaani on pysähdyttävä. Se ei ole mukava ja kiva välipalakirja, mutta se on kirja, joka sitä suuremmalla syyllä kannattaa lukea. Se osoittaa, että raiskauksessa on kyse paljon enemmästä kuin itse teosta ja että laki ja sen noudattaminen tai rikkominen ovat moraalisesti suhteellisia käsitteitä.  

Kosto:rakkaustarina (2010), 152 sivua
Engl.kielinen alkuteos Rape: A Love Story (2003)
Suom. Kaijamari Sivill
Otavan kirjasto

Kosto: rakkaustarina muissa blogeissa, ks. esim.: Mustetta ja paperia; Kirjapolkuni; Kannesta kanteen

Kommentit

  1. Hienosti avattu kirjan ahdistava asetelma.

    VastaaPoista
  2. Tämä on ehdottomasti lukulistallani. Kerran jo aloitin mutta tuntui liian rankalta juuri silloin. Uusi yritys tulossa jossain vaiheessa. Vaikuttaa todella tärkeältä kirjalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin olen vierastanut Oatesin kirjoja, mutta nyt tämän luettuani, luen varmasti jossain vaiheessa muutakin. Valinnanvaraa kyllä riittää, sillä hän on todella tuottelias kirjailija. Laskin, että romaaneja olisi tällä hetkellä 51 kappaletta ja novellikokoelmia 27 kpl. Tähän vielä päälle runot, näytelmät ja ei-fiktiiviset teokset. Huh!

      Poista
  3. Väkevä ja tosiaankin tyrmäävä romaani. Ei oma suosikkini lukemastani Oatesin tuotannosta, mutta mieleenjäävä ja jotenkin miltei liian liki tuleva. Vaikutuin tästä, kun sen nelisen vuotta sitten luin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen nyt tutkinut tilastojani ja en löydä merkintää, että olisin lukenut Oatesilta mitään aikaisemmin. Onpa kummallista. No, jatkossa tämäkin tilanne varmaan muuttuu ja tuleekin luettua häntä enemmänkin. Kuten tuossa yllä Pihille naiselle totesin, niin valinnanvarasta ei ainakaan ole puute.

      Poista
  4. Olitkin käynyt jo lueskelemassa tekstiäni samaisesta kirjasta. Luin tämän heti kirjan ilmestyttyä. Kovin olet samansuuntaisesti kirjoittanut tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin kyllä vasta nyt lukemassa tekstisi, kun mainitsit asiasta. Ehkä sitten olin klikannut jotain googlettaessa missä blogeissa tästä on kirjoitettu, mutta en yleensäkään lue muiden tekstejä ennen kuin omani on valmis.


      Poista
  5. Tämä on ihan ehdoton! Luin tämän jälkeen Ann Heberleinin kijan Pieni kirja pahuudesta, joka kertoo joukkoriskauksen tematiikasta eli siitä, miksi kaiken huipuksi vielä oikein joukolla raiskataan. Tämä kirja ei lähde hyllystäni ikinä kiertoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelinkin Leena, että sinä olet hehkuttanut Oatesia. Tämä tosiaan oli minulle ensimmäinen kirja häneltä, mutta ei varmasti viimeinen. Menen nyt blogiisi kaivelemaan kirjoitustasi tästä. :)

      Poista
  6. Oates on suosikkejani. Olen lukenut myös tämän kirjan ja vaikutuin. Vähän omituisia nuo ohjeet "näin vältyt raiskauksilta". Jostain luin, että hyvin usein raiskaaja on uhrin tuntema ja raiskaus tapahtuu usein uhrin kotona. Eipä siinä paljon ohjeet "vältä pimeitä puistoja" auta. Joka tapauksessa ihailen Oatesin rohkeutta ja persoonallisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lienee noita raiskaajiakin monenlaisia. Mulla on sellanen käsitys, että Oates kirjoittaa paljon synkistä aiheista. Mitenköhän hän pitää päänsä kasassa, kun vielä kirjoittaa niin hurjan paljon.

      Poista
  7. Tämä kirja oli paljon paljon kokoaan suurempi ja aikoinaan ensimmäinen Oatesini, kuten ilmeisesti sinullekin. Sisareni, rakkaani on toistaiseksi oma lempparini Oatesilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan ihka ensimmäinen Oates minulle tämä. Sisareni, rakkaani on hyllyssä, kun sen jostain alesta ostin, joten se on Oatesilta varmaan sitten seuraavana vuorossa

      Poista
  8. Miten minulla on sellainen muistikuva, että Oates olisi itse kokenut raiskauksen ja käsitellyt sitä ensin pienempimuotoisena esseenä ja sitten laatinut aiheesta romaanin. No, oli miten oli, niin kirja on valtavan hyvä. Leenan mainitsema Heberleinin kirja sopii hyvin mainittavaksi tässä yhteydessä.
    Olen lukenut Oatesilta paljon. Sisareni, rakkaani on hyvä, mutta pidän tästä Rape -romaanista enemmän. Olen samaa mieltä nimen käännöksestä suomeksi - ihan pahimpia mokia tuo raiskauksen vaihtamien kostoksi!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista tietoa Marjatta. Kirjoittamasi valossa voisi ajatella, että tämä kirja olisi Oatesin tapa työstää hänelle tapahtunutta ja jollakin tavoin saada hyvitystä tapahtuneelle, vaikka tietenkään tässä ei kannata mitään ihmeempia olettamuksia alkaa tehdä.

      En tosiaan ole Oatesilta muuta toistaiseksi lukenut, mutta tämän luettuani olen pohtinut moneen kertaan sitä, miten hurjasti ja järkyttävästi hän kirjoittaa ja miten hän kykenee sen tekemään. Uskomaton kirjailija!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e