Kirjamessut 2014 - raportti

 Ihan ensiksi kiitos messujärjestäjille, jotka ystävällisesti antoivat minulle bloggaripassin, jolla pääsin messuille ilmaiseksi kuin tärkeämpikin henkilö. Kiitos myös siitä, että bloggareille järjestyi oma nurkkaus, jossa ottaa kontaktia messuvieraisiin ja antaa heille kirjavinkkejä.

Lauantaina kävin kirjabloggarien aamubrunssilla, jossa uutuskirjoistaan kertoivat Maritta Lintunen, Sinikka Nopola, Riina Katajavuori, Jari Järvelä, Kim Leine ja Paolo Giordano. Tästä tilaisuudesta löytyy mainio raportti esim. Kirsin kirjablogista. Kiitos Bonnier/Wsoy ja Tammi, jotka lahjoititte meille bloggareille läsnä olleiden kirjailijoiden uutuuskirjat. Mukavaa oli lähteä tilaisuudesta signeeratun kirjakasan kanssa.

Tänään suuntasin ensin moikkaamaan muita bloggareita omalle pisteellemme. Sieltä lähdin Takauma-lavalle, jossa keskustelivat Kaari Utrio, Tiina Raevaara ja Tuula-Liina Varis. Pompsahdin paikalle, kun Kaari Utrio kertoi, että hän oli jossakin teoksessaan sijoittanut torakat aikakaudelle, jolloin niitä ei vielä ollut. Keskustelussa taustatyön tekemisestä sekä Utrio että Raevaara jakoivat mieltymyksen tutkimuksellisen taustatiedon etsintään ja vaikeuden sen lopettamiseen jossakin pisteessä.

Utrion kuvaamat vaikeudet luoda keskiajan ihminen olivat mielenkiintoisia. Hän puhui keskiajan ihmisen hämmästyttävän pienestä tietomäärästä, sekä mm. perheeseen ja aikaan liittyvistä käsityksistä, jotka eroavat melkoisesti nykyihmisen vastaavista. Keskiajalle sijoittuvien romaanien taustoittamiseksi hän lukee myös keskiaikaisia kronikoita - tosin jatkuvasti tiedostaen, että niiden kirjoittajat ovat olleet miehiä, jotka ovat intoutuneet sodista, sankaruudesta ja uskonnosta.  Utrio kiteytti lopuksi, että nykyperspektiivistä on mahdotonta luoda keskikaista ihmistä ko. ajan ihmiselle tyypillisenä ihmiskuvana niin, että se kiinnostaisi myös nykylukijaa. Kompromisseja on tehtävä.

Anu Silfverberg ja Tommi Melender

Utrion, Raevaaran ja Variksen jälkeen Takauma-lavalle asteli Tommi Melender ja Long Playn päätoimittaja Anu Silfverberg puhumaan kirjailijan ja sosiaalisen median välisestä suhteesta. Tämä keskustelu oli etukäteen minulle sunnuntain odotetuin tapahtuma. Keskustelu sujui kuitenkin vähän liiankin sopuisissa merkeissä, koska kummatkin keskustelijat olivat samaa mieltä siitä, että kirjailijan ensisijainen tehtävä on kirjoittaminen, ei itsensä brändääminen. Silfverberg piti omituisena sitä, että kirjailijalta toisinaan vaaditaan jatkuvaa läsnäoloa, eikä hänen mukaansa voida edellyttää, että kirjailija olisi some-aktiivinen. Hän myös korosti, että itsensä markkinoiminen ja esiintuonti vaativat monien eri taitojen osaamista, jotka ovat kirjailijan kohdalla toissijaisia.

Silfverberg sanoi panneensa merkille, että aktiivisuus Facebookissa ja twitterissä näkyy nousevina myyntikäyrinä. Hän korosti, että kannattaa miettiä tarkkaan, miten itseään ja teoksiaan tuo esiin. Tämä neuvo lieni tarkoitettu sekä kirjailijoille että kustantamoille. Sekä Silfverberg että Melender pohtivat, että usein some-aktiivisuus vaatii niin paljon ajankäyttöä, että se ei kirjailijan kannalta ole mielekästä. Melender ei myöskään uskonut, että kirjailijan teoksista kirjoitetuilla blogiarvioilla olisi Suomessa juurikaan vaikutusta teosten myyntiin ja jatkoi, että Suomessa kirjablogeja luetaan vielä varsin vähän verrattuna esimerkiksi muoti- ja lifestyleblogeihin. Silfverberg mainitsi, että kirjablogeissa harrastetaan kirjallisuutta (nikottelin hieman tässä kohdin), kun taas Melenderin Antiaikalainen-blogia hän pitää julkaisuna. Mielenkiintoista on, että tämäntapainen erottelu piti ihan erikseen tehdä.

Melender kuitenkin näki, että some on sekoittanut ammattilaisten ja amatöörien välisiä rooleja. Hän kritisoi sen tapaista kehitystä, jossa kaikkea kirjallisuuden ympärillä tapahtuvaa toimintaa perustellaan vetoamalla siihen, että toimitaan rakkaudesta kirjaa kohtaan. Tästä esimerkkinä oli taannoin Kotilieden julkaisema ilmoitus, jossa kysyttiin: Haluatko kriitikoksi. Melender kertoi kiinnittäneensä huomiota myös siihen, miten Helsingin sanomissa viime aikoina kritiikki on lähestynyt muotoja, jotka ovat yleisesti olleet tyypillisempiä kirjablogeille. Hän pitää tätä merkkinä kirjablogien vaikutuksesta kritiikin kirjoittamiseen. Hän kuitenkin korosti, että kyseessä on ns. neutraali huomio ja että hänen tarkoituksensa ei ollut syyttää kirjablogeja tästä kehityksestä.

Kiinnostava oli Melenderin näkemys siitä, että kritiikin kriisillä on tapana tuottaa hyvää kritiikkiä. Hän painotti myös, että kritiikki on aina tavallaan jo lähtökohtaisesti tuomittu epäonnistumaan, koska siltä odotetaan niin monia erilaisia asioita, kuten analyysiä, esseistiikkaa ja lukusuosituksia. Silfverberg kyseenalaisti nykyisen klikkauskulttuurin ja totesi, että klikkaus ei tarkoita oikeastaan mitään. Tästä en voisi olla enempää samaa mieltä ja olen juurikin tätä asiaa miettinyt paljonkin viime päivinä. On tavallaan liian helppoa painaa like tarkoittamatta yhtään mitään. Tästä huolimatta on mukavaa, jos niitä liketyksiä omiin juttuihin tulee.

Yksi keskustelun mielenkiintoisimpia huomioita oli Melenderin havainto siitä, että esimerkiksi New York Timesin ja New York Review of Booksin kaltaiset julkaisut arvostavat lukijoitaan ja luottavat lukijoidensa älykkyyteen. Samaa ei hänen mukaansa voi sanoa suomalaisesta lehdistöstä. Melender piti kirjablogien ansiona sitä, että parhaimmassa tapauksessa niitä kirjoitetaan intohimolla ja kirjallisuutta kohtaan tunnetun pyyteettömän rakkauden voimalla, joka voi tuottaa mainiota jälkeä. Tämä oli oikein mukavaa kuulla ääneen lausuttuna.

Silfverbergin ja Melenderin keskustelun jälkeen suuntasin bloggaripisteellemme, jossa kävimme bloggareiden kesken mainioita keskusteluja. Kiitos kaikille, joihin siellä törmäsin. Oli ihan superia tavata teitä. Myös Paula Havaste istahti sohvallemme ja hänen kanssaan puhuimme mm. perinteisen ja e-kirjan välisistä eroista. Havaste kertoi myös seuraavansa blogeja aktiivisesti - muutoinkin kuin vain pelkästään kirjoituksia omista kirjoistaan. Lukuvinkkejäkin annettiin ja mietiskeltiin, miten bloggaripistettä voisi kehittää ensi vuonna.

Hajanaisia huomioita muista keskusteluista:

Blóggaripisteeltä kiiruhdin kuulemaan Rosa Liksomia, jolla oli aivan ihana nauru. Liksom puhui uudesta Burka-kirjastaan ja sanoi, että haluaa tehdä välillä muutakin kuin kirjoittaa, koska kirjoittaminen on yksinäistä hommaa ja on raskasta, joskin myös antoisaa, pitää pitkiä aikoja päänsä sisällä valmisteilla olevaa kirjaa. Hänen lähtökohtansa oli, että jokainen on taiteilija. On vaan tehtävä ja harjoiteltava tarpeeksi. Tämä oli hieno neuvo.

Seuraavaksi onnistuin ihailemaan Kirsi Kunnasta lähietäisyydeltä. Siinä vasta nainen. Ja se hattu! Ehdin paikalla, kun esitys oli jo ohi, mutta onneksi sentään ehdin mukaan taputtamaan, sillä Kunnaksen esityksen jälkeen taputukset olivat varmasti messujen kuuluvimmat. Suomalaiset kirjallisuuden ystävät rakastavat Kirsi Kunnasta ja syytä onkin.

Jukka Mallinen ja Jani Saxell

Kuuntelin myös Jukka Mallisen ja Jani Saxellin keskustelua venäläisen kirjallisuuden nykytilanteesta. Suurin osa ajasta meni Mallisen kertomiin anekdootteihin ja olisin mieluusti kuullut lisää asiaa keskustelun varsinaisesta otsikosta. Venäjällä tilanne on nykyisin se, että kirjailijat äänestävät jaloillaan. Esimerkiksi Viktor Jerofejev on muuttanut Pariisiin ja Viktor Pelev Pariisiin (vai olikohan se toisin päin). Mallinen kertoikin Jerofejevin sanoneen, että viime vuosina kirjailijan asema on ollut Venäjällä siinä mielessä hyvä, että aiheista ei todellakaan ole puutetta. Lukijan osa sen sijaan on Jerofejevin mukaan surkea.

Saxell puhui suomalaisten kustantamojen haluttomuudesta julkaista venäläistä nykykirjallisuutta. Tämä perustunee siihen, että kustantamot eivät usko venäläisen nykykirjallisuuden myyvän Suomessa. Tässä suhteessa olemme Saxellin mukaan todella pienien kustantamojen varassa - niin pienien, että vaikkapa Savukeidas on niihin verrattuna iso kustantamo.  Keskustelu päättyi Mallisen naurahduksia aikaansaaneeseen toteamukseen: Putin on palauttanut venäläisen kirjallisuuden ainutlaatuisen tärkeyden.

Hannu Harju ja Leena Lehtolainen

Seuraavaksi vuorossa oli Leena Lehtolainen ja Kuusi kohtausta Sadusta. Häntä haastatteli Hannu Harju ja tilaisuus käynnistyi Leena Lehtolaisen luennalla teoksensa prologista. Teoksensa taustoista Lehtolainen kertoi, että ajatus elämäkertanäytelmästä syntyi, kun hän oli ollut katsomassa näytelmää Henry Parlandista. Hän oli pannut katsojien joukossa merkille hyvin iäkkään miehen, joka eläytyi voimakkaasti näytelmän tapahtumiin. Kyseessä oli Herman Parland, jo nuorena kuolleen Henry Parlandin veli. Tähän väliin on pakko todeta, että suosittelen kovasti Henry Parlandin teosta Sönder, joka on yksinkertaisesti todella todella hieno.

Parland-esityksen jälkeen Lehtolainen kertoi alkaneensa pohtia, miltä tuntuu istua katsomassa, kun omien lähisukulaisten elämää esitetään näyttämöllä. Kenellä on tekijänoikeus? Saako toisen elämästä kertoa mitä tahansa? Mielenkiintoisia kysymyksiä. Lehtolainen kertoi kirjastaan todella kiinnostavasti ja lukuhalua herättävästi. Ihmetellä sen sijaan pitää, miksi Hannu Harju halusi kysyä Lehtolaiselta, onko tämän uudessa romaanissa omaelämäkerrallisia aineksia. Miten nyt minusta tuntuu, että tuollainen kysymys esitetään tyypillisesti juuri naiskirjailijalle. Mietin tätä sitäkin suuremmalla syyllä, koska Lehtolainen otti puheessaan kantaa juurikin siihen, että edelleen puhutaan kirjailijoista ja naiskirjailijoista.

Anna Kortelainen ja Hannu-Pekka Björkman

Hannu-Pekka Björkmaniakin kipaisin kuuntelemaan. Björkman on ihana, mieletön presenssi ja säteily. Hän aloitti siteeramalla Tarkovskia, jonka mukaan taiteen tehtävä on etsiä jumalaa ihmisessä. Olin myyty. Tarkovski on minulle jotain todellakin elämää suurempaa. Jopa siinä määrin, että en oikein uskalla katsoa hänen elokuviaan, koska ne herättävät niin paljon ajatuksia ties mihin suuntiin. Björkman puhui kaipauksesta ja koti-ikävästä. Jälkimmäisen hän näkee henkisenä tilana, joka kutsuu ihmistä lepäämään, mikä tosin kiireisessä 24/7 -maailmassa on usein haasteellista. Hän vertasi kaipausta myös taiteeseen ja koki niiden jakavan jatkuvan pakenemisen ihmisen ulottuvilta.

Björkmania haastatteli Anna Kortelainen ja tämä keskustelu oli hyvin suosittu. Kaikki tuolit olivat täynnä ja reunustoillakin paljon porukkaa. Pakko myöntää, että tunnelmassa oli jotakin suurta, suorastaan pyhää.

Hanno Möttölä

Lopuksi kävin vielä kuuntelemassa esittelyn Susijengi-kirjasta, jossa ääneen pääsivät suomalainen huippukoripalloilija Hanno Möttölä ja Susijengin valmentaja Henrik Dettman. Päivä päättyi täydellisesti, kun tungin itseni Möttölän seuraan ja kerroin, että tyttäreni pelaa korista ja että hänelle olisi suuri juttu saada nimikirjoitus. Nyt on tyttärelleni omistettu Möttölän nimikirjoitus seinällä.

Edellä mainitun lisäksi harrastin yleistä haahuilua ja tuli sitä muutama kirjakin ostettua, kuten tämän bloggauksen ensimmäisestä kuvasta näkyy.

Mahtia oli! Ensi vuonna uudestaan!