Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

P.I. Jääskeläisen lukemisessa riemastuttavinta on se, että hänen kirjojensa parissa on älykkäästi hauskaa. Etukäteen ei tiedä, mille matkalle lähtee, kun tarttuu P.I:n kirjaan. Yllätyksiä sattuu ja tapahtuu ja todellisuuden rajat venyvät ja paukahtelevat. Ihan kaikkein parasta on se, että P.I.:llä on minuun inspiroiva vaikutus. Siihen ei pysty edes monet niistä, joiden teoksia raahataan mukana vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Arvostan kovasti tällaista lukijan aivojen stimulointia.

En ole suuri suomalaisen realistisen kirjallisuuden ystävä. Se on tietysti pelkästään minun häpeäni, ei kyseistä tyyliä kirjoittavien kirjailijoiden. Ehkä tätä ei edes pitäisi sanoa ääneen, mutta olen aivan liian kuriton valehdellakseni. Ennen tämän blogin aloittamista olin varsin pihalla viime aikaisen suomalaisen kirjallisuuden suhteen noin ylipäätään. P.I:kin oli minulle tuttu ainoastaan nimenä ja luin noin vuosi sitten Harjukaupungin salakäytävät autuaan tietämättömässä neitseellisyyden tilassa. Sen seurauksena oli naiivi blogikirjoitus, josta en ole edes jälkikäteen vaivautunut stilisoimaan tietämättömyyteni aikaansaamia mutuhuttuilun keskinkertaisuuksia. En poista tuota bloggausta, vaan annan sen hukkua armeliaasti blogiarkistoni alkuhämäriin. Pidän näin itselleni siedätyshoitoa, joka tulee huomattavasti halvemmaksi tällä tavoin kuin yksityislääkäriasemalla.

Lumikossa on monta kerrosta, suuntaa ja kierrettä. Itse miellyin eniten sen tapaan naureskella suomalaiselle kirjallisuusperinteelle, erityisesti realismin vahvalle asemalle kirjallisuudessamme esimerkiksi teoksen päähenkilön Ellan kautta. "Ella ei halua kirjoittaa tieteiskirjallisuutta. Hän ei ole innostunut myöskään siitä, että kirjoittaisi yliluonnollisen kauhukertomuksen. Hän aikoo kirjoittaa kunnollisen psykologisen romaanin, joka kunnioittaa suomalaisen kirjallisuuden realistisia perinteitä." Niin sitä pitää. Seuraavaksi Ella rakentaa varmaan uunin. Anteeksi uuni. Hyvät leivät leyhyttelit.

Lumikko kertoo lastenkirjailija Leena Lumikosta ja hänen ympärilleen keräämästään 9 kirjallisesta lapsinerosta, joista Lumikko omien metodiensa avulla jalostaa suomalaisen kirjallisuuden ykköstykkejä. Hyvin hän onnistuukin, sillä P.I:n romaanissa lapsinerot ovat aikuistuneet ja ottaneet paikkansa suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Kun teoksen päähenkilö Ella Milana ottaa kymmenennen paikan Lumikon perustamassa Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seurassa alkaa hän etsiä totuutta siitä, kuka oli alunperin joukkoon kuulunut 10. jäsen. Tämä on mysteerijuonne, joka teoksen lopussa saa erinomaisen käänteen. Voitaisiin vaikka nauraa itsellemme kukin tahoillamme.

Maaginen realismi. Termi, jota kohtaan tunnen suurta inhoa. Kyllä Lumikon sen alle voi tunkea, mutta itse puhun mieluummin postmodernista. Voin käyttää tällaista toivottoman kulunutta ja vanhentunutta termiä, koska en ole mikään oikea kriitikko, vaan kirjoista kirjoittamisen vapaa taivaan lintu, joka sivumennen sanoen ei lennä talveksi etelään. Tykkään postmodernista, koska se ei sulje mitään. Ei määrittele ulkopuolelle, eikä varsinkaan kitise realismin perään.

Lumikossa ilahdutti myös P.I:n leikkisä piirileikki tosielämän ihmisten päätymisestä kirjallisen teoksen aineistoksi ja erityisesti joidenkin ihmisten halu itse edistää tätä päätymistä. Oletko muuten tullut ajatelleeksi, että myös sinä saatat hyvinkin olla päätynyt johonkin kirjaan? Olet City-marketissa työnnellyt ostoskärryjä ja tapasi vilkuilla puolisalaa lappumerkittyjä tuotteita on kiinnittänyt jonkun kirjailijan huomion. Niin sinusta on tullut Eila 35 v., yksinhuoltaja. Vaikka ostosparatiisit kauppoineen on rakennettu konsumerismin pyhäköiksi, ei kukaan voi estää kirjailijaa käyttämästä niitä myös muihin tarkoituksiin. Lumikon kirjailija Saaristo toteaa: "Mä löysin tänään palasia sarjamurhaajan äidistä, puolikkaan päähenkilön rakastetusta ja kolme kokonaista sivuhenkilöä. Ihan kiva saalis."

P.I:n kritiikki kirjoja, kirjailijoita ja kirjoittamista kohtaan nousee juhlivan kuplivalle tasolle. Leena Lumikon luomus, Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seura, on talo, jonka ikkunoista puhaltaa itseironian ironia. Siellä pidetään vuosisadan pirskeet, joissa kirjallinen maailma manataan ja jossa sille skoolataan rakkaudella, koska ei muuta voida. Koska se nyt vaan on niin, että kirjallisuus on sairaus, jota ilman maailma tuhoutuisi. "Kaikkihan sen nyt tietävät ettei terve ihminen romaaneja ryhdy pusertamaan. Terveillä on terveiden työt. Koko tämä perhanan kirjallisuus, jonka ympärillä hötkytään ja pokkuroidaan - eihän se mitään muuta ole kuin painokoneiden läpi ajettua mielenvikaisuutta."

Lumikosta löytyi myös sellainen mielenkiintoinen tauti, jonka alalajikkeen levittämiseen olen usein itsekin syyllistynyt. Kyseessä on kirjarutto. Monimuotoinen ameebatauti, joka aikaansaa sen, että kirjojen tarinat muuttuvat. Nimittäisin tätä sairautta materiaaliseksi konstekstuaalisuudeksi. Voisi tämän nähdä niinkin, että kirjarutto on nimi sille prosessille, joka on käynnissä omassa päässäni. Luetut teokset menevät sekaisin, huonomuistisuus ja paljonlukeminen poraavat teoksiin reikiä ja aivojen kaunokirjalliset välittäjäaineet iskevät synapseja vääriin vastaanottajiin. Näin syntyy lukupuuroa, savoksi lukuhuttua. Laitetaan voisilmä päälle.

Lumikossa jäniksenselkäläiset kirjailijat pelaavat peliä. Ihan kirjaimellisesti. Pelin tarkoituksena on puristaa totuus esiin kirjailijatoverista. Jos ei meinaa irrota, on myös kivun tuottaminen sallittu samoin kuin totuuden esiintuloa edesauttavat keltaiset rakeet. Pelin myötä kävin Wienissä. Tarkemmin sanottuna sohvalla. Istahdin psykoanalyysin alkuhämäriin jäniksenkäpälä sylissä. On se sitten miten naiivia tahansa, niin totuus on minusta aina perin kiinnostava aihe. Totuus ja sen kanssa leikittely. Kirjailijat toistensa peileinä. Peilivaiheen kirjallinen tuleminen. Ihmisellä on tarve totuuteen, mutta elämä ympärillämme tekee totuuden jahtaamisesta yhä kimurantimpaa. Itse totesin muinoin graduni johdannossa, että kaikkiin kirjoittamiini lauseisiin sisältyy ehkä, vaikka se ei siinä uloskirjoitettuna luekaan. Olen edelleen samaa mieltä. Totuuden syvin olemus on ehkä. Ehkä.

Lumikossa koirat räksyttävät kirjailijan pihalla. Nyt ne näemmä ovat tulleet omalle pihalleni. Mikäköhän niitä oikein vaivaa? Hetkinen, ei ne taida koiria ollakaan. Eräs niistä näyttää erehdyttävästi Antti Majanderilta.