Siirry pääsisältöön

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Italialaisen Paolo Giordanon (synt. 1982) esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi, 2008) oli huikea kansainvälinen menestys. Itsekin nautin sen lukemisesta suuresti, joten odotukseni Giordanon uutukaista, Ihmisruumista, kohtaan olivat korkealla. Olin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Giordanoa, joka osoittautui vangitsevaksi puhujaksi. Hän kertoi, että Ihmisruumiin pohjalla ovat hänen omat kokemuksensa kahdelta reportaasimatkalta Afganistaniin. Kuten arvata saattaa, se mitä Giordano Afganistanissa näki ja koki teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Omien sanojensa mukaan hän oli Afganistanissa enemmän elossa kuin koskaan aiemmin.

Ihmisruumiissa Giordano kuvaa italialaisia sotilaita, jotka lähtevät komennukselle Afganistaniin. Aluksi ajatus sotimisesta vaikuttaa lähinnä seikkailuretkeltä ja sotilaiden mielessä kuumottavat kuvat amerikkalaisista naisista, joiden runsaasta läsnäolosta Afganistanissa he ovat kuulleet värikkäitä juttuja. Amerikkalaisnaisia ei Afganistanista kuitenkaan löydy. Todellisuus sen sijaan ylittää villeimmätkin kuvitelmat. Giordano tiivistää miesten naiivit odotukset tilanteeseen, jossa sotatoverit pelaavat teltassa sotapeliä, jonka katkaisee ulkona viuhuvat kranaatit.

Ihmisruumis on sotaromaani, jota sotakuvaukset eivät hallitse. Sota ei siinä esittäydy ensisijaisesti sotilaallisena konfliktina, vaan se tekee työtään ihmisten ruumiissa ja mielessä. Sotilaat ovat toisaalta yksilöitymätön joukko, ihmisruumis ihmisruumiin vieressä. Toisaalta Giordano fokusoi lähemmin muutamiin sotilaisiin, joiden psyykettä hän valaisee ennen Afganistaniin lähtöä ja siellä olon aikana siviilielämään liittyvin takaumin. Pääosassa on luutnantti Egitto, nuori lääkäri, koulutuksensa puolesta ihmisruumiin asiantuntija. Afganistan nostaa esiin Egitton perheen ongelmat, isän kuoleman ja sisaren dominoivuuden. Korpraali Ietri puolestaan on vasta parikymppinen, joka ei ole päässyt irti äidistään. Sodan melskeessä hän taistelee myös napanuoraansa vastaan. Ylivääpeli Renétä puolestaan, kuten monia muitakin sotilaita, mietityttää naisasiat kotipuolessa. Alikersantti Cederna on kukkona tunkiolla - kukkona, jonka on jatkuvasti todistettava olevansa mitä miehisin mies.

Giordanon henkilöhahmot ovat uskottavia ja aidon tuntuisia. Erityisesti henkilöhahmojen välinen kommunikaatio vaikuttaa kuin elävästä elämästä repäistyltä. Koska teoksen nimi on Ihmisruumis lähdin etsimään siitä löytyviä erilaisia ruumiiseen liittyviä näköhtia ja tulkintoja. Ensisijaisin ruumiin ulottuvuus on luonnollisesti sotiva ruumis. Sota on ruumiin äärimmäistä altistamista. Giordanon romaanissa ruumis tappaa ja tulee tapetuksi ja haavoitetuksi, se pelkää, kokee nälkää, kylmää, väsymystä ja ripulia. Maamiinat lävistävät sen, hajottavat osiksi kuin ihmispalapelin. Ahtaissa oloissa yksilöllisten ruumiiden väliset rajat katoavat, joka näkyy mm. siinä, että tarpeita tehdään sen suurempaa häveliäisyyttä tuntematta. Sodassa ihminen ei voi itse päättää ruumistaan, vaan siitä tulee apparaatti, jonka on toteltava käskyjä, joiden järkevyydestä niiden antajakaan ei aina tiedä. Sotilasporukassa ruumis joutuu myös simputuksen ja vallankäytön kohteeksi, kuten käy korpraali Mitranolle, kun sotilastoverin "karvainen takapuoli on hänen naamallaan." Mitranon ruumis alistetaan sotilaskaverien pilkan kohteeksi.

"Mutta kaikkein pahinta on nauru, jota kuuluu eri puolilta, kun makaa siinä täysin avuttomana - kädet on sidottu sängynrunkoon ja pakarat silmillä peittävät näkyvyyden - ja ilkkujat ovat oman komppanian miehiä, sotilastovereita, ystäviä."

Toinen tärkeä ruumiin ulottuvuus on seksuaalinen ruumis. Cedernan käytöksessä manifestoituu miehinen halu ja miesten välinen seksuaalinen voimainmittelö. Cederna pullistelee fyysisillä voimillaan ja seksuaalisella miehisyydellään. Seksuaalisen viriliteettinsä kautta hän korostaa eroa ja paremmuuttaan muihin miehiin. Seksuaalisesti kokematon Ietri saakin häneltä halventavan pilkkanimen Neitsykäinen.

Ylivääpeli Renén myötä tulee läsnäolevaksi välineellinen, itsensä avulla rahaa tekevä ruumis. Ennen Afganistania René on nimittäin hankkinut lisätuloja toimimamalla miesprostituoituna. Juuri ennen Afganistaniin lähtöä hän on saanut kuulla erään asiakkaansa odottavan hänelle lasta. Näin osaksi teosta kirjoittautuu myös naisen hedelmällinen, elämää synnyttävä ruumis. René käykin melkomoista itsetutkistelua itsensä kanssa, kun hän pohtii mitä hänen tulisi tehdä. Ryhtyä isäksi vai yrittää saada lapsen tuleva äiti tekemään abortti. Renén pohdiskelujen myötä nousee esiin nais- ja miesruumiin välinen ero.

Naissotilas Zampierin ruumis taas on taistelukenttä. Sen haluavat valloittaa niin Cederna kuin Ietrikin. Egitton siskon Mariannan ruumis toimii esimerkkinä medikalisoidusta ruumiista, jonka hänen isänsä haluaa alistaa yhä uusiin tutkimuksiin. Egitton perhettä koskevissa pohdiskeluissa perhe toimii symbolisena ruumiina, jonka jäsenet Egitto, Marianna sekä heidän vanhempansa vetävät sitä jokainen haluamaansa suuntaan. Kun ristiriidat yltyvät liian suuriksi Marianna leikkaa itsensä perheruumiista irti ja lopettaa kaiken yhteydenpidon vanhempiinsa.

Sodan ja ruumiin välillä on erityinen suhde, joka häivyttää rajan ihmisen ja eläimen välillä. "Tästä lähtien, Egitto ajattelee, häntäkään ei ole enää olemassa ihmisenä. Hän on muuttunut abstraktiksi olennoksi, joka pystyy vain olemaan varuillaan, reagoimaan, sietämään." Ihminen ei ole enää yksilö, joku tietty henkilö, vaan leijaileva ajatus, lepattava ja pakahtunut, liikaa nähnyt.

Sota menee ihmisessä joka paikkaan. Se liimaantuu kerroksiksi ihoon. Se täyttää mielen ja öiset unet. Sitä ei voi riisua päältään. Egittoakin siviielämä houkuttelee, mutta hän on siihen astuakseen liiaksi sodan merkitsemä. "Asepuku on liimautunut hänen vartaloonsa sentti sentiltä, hiki on haalistanut kankaan ja värjännyt sen alla olevan ruumiin." Giordanon näkemys ruumiista lähenee tältä osin Nietschen teoksessa Näin puhui Zarathustra (Also sprach Zarathustra 1883-85) esittämää ajatusta, jonka mukaan ihminen on ruumis ja vain ruumis ja sielu pelkkä sana ruumiista puhumista varten.

Jos haluaa lukea romaanin, joka aukeaa heti lukiessa, Ihmisruumis ei ole paras mahdollinen valinta. Jos taas haluaa lukea ja siinä sivussa analysoida, Ihmisruumis tarjoaa itsensä lukijan käyttöön ja pitää hänet otteessaan.

Paolo Giordano: Ihmisruumis (2014)
Italiankielinen alkuteos: Il corpo umano (2012)
Suomentanut Helinä Kangas

Kiitos WSOY:lle,  joka lahjoitti minulle Ihmisruumiin Helsingin kirjamessuilla

Kommentit

  1. Tämä odottelee lukupinossa. Juuri nyt kaipaankin luettavaksi ja koettavaksi jotain joka vaatii kunnolla pureskelua ja jossa on useita kerroksia. Toisaalta hieman jännittää nappaako kirja mukaansa. Nähtäväksi jää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tämä ei ollut erityisen mukaansa tempaava. Tosin en ko. ominaisuutta pidä sinänsä minään erityisenä hyvän kirjan kriteerinä. Itseasiassa kirjoitukseni oli aluksi jonkun verran negatiivisempi, mutta kun pohdiskelin Ihmisruumista enemmän se muuttuikin positiivisemmaksi kokemukseski. Ei kuitenkaan ole Alkulukujen yksinäisyyden veroinen.

      Poista
  2. Näin myös Giordanon kirjamessuilla. Kun kuuntelin tai pikemminkin yritin kuunnella häntä, mutta ajatukseni harhailivat pahasti enkä muista paljon mitään kirjailijan puheesta. Mutta sinä sait jälleen kerran ihailtavan paljon irti kirjasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija! Tämä kirjoitus nyt oli vaan yksi lukutapa tästä kirjasta. Giordanon puheiden perusteella odotin kyllä vähän toisenlaista teosta, vaikka en nyt osaa sanoa, mihin hänen sanomaansa tuo ajatus rakentui. Tämä teos, jos siihen todella haluaisi päästä käsiksi, vaatisi mielestäni paljon aikaa ja sulattelua.

      Poista
  3. Samoja asioita jäi mieleeni kirjasta, mutta jotenkin kaipasin siltä enemmän. Kohtasin kuoleman lähipiirissä ja olisin jotenkin kaivannut enemmän käsittelyä asiaan, kun omassa päässä pyöri kuolema aivan eri tavalla ja melkoisesti koko ajan.

    Itselleni Giordanon haastattelu Kirjamessuilla jäi myös ohueksi, luulen, että syynä oli se, että Giordanoa haastateltiin englanniksi. Giordano puhui ihan hyvin enkkua, mutta jotenkin siinä puheessa ei ollut sykettä.

    VastaaPoista
  4. Aluksi en saanut tähän oikein otetta, mutta vähitellen tarina alkoi kasvaa. Miten lienee vaikuttanut se, että Giordano on varmaan osan kirjan tapahtumista kuullut irl. Sellaista vähän mietin, että oliko tässä jonkinlaista tahallista etäännyttämistä (joka tuntui lukiessa vieraantumisena), kun taustalla on itse nähtyä ja koettua.

    Mitä tulee Giordanon esiintymiseenn messuilla, niin minusta hän oli oikein charmantti ja olisin mieluusti kuunnellut häntä pidempään. Sen perusteella mitä hän Ihmisruumista puhui odotin kyllä jotain muuta kuin mitä itse teos on.

    VastaaPoista
  5. Tämä teos imaisi minut otteeseensa, vaikka en pidä sotakirjoista ja sotakuvauksista, niin silti pidin tästä viiden tähden verran. Alkulukujen yksinäisyys oli todella herkkä kuvaus kahdesta nuoresta, jotka eivät kohdanneet, vaikka kiinnostusta oli...heillä oli kummallakin omat mielenterveysongelmansa.
    Myös Ihmisruumiista löytyy mielenterveyteen liittyvää pohdintaa ja oman itsensä hakemista. Joskus on mentävä taistelukentälle, että se oma itse pysyy koossa. Hieno kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa kuulla Mai, että pidit Ihmisruumiista. Ehkä ei ollut lukemisen kannalta hyvä, että olin kirjamessuilla kuuntelemassa Giordanoa, sillä siitä syntyi odotuksia, joihin tämä kirja ei vastannut. Toisaalta Giordano oli niin valovoimainen tyyppi, että olen kovasti iloinen siitä, että pääsin paikalle näkemään hänet livenä.

      Kyllä Ihmisruumiissa minustakin on paljon hienoa, mutta jokin mauste siinä on, jonka kokkina olisin jättänyt pois. Ja kyllähän Giordano Ihmisruumiissa kirjoittaa uusiksi sodasta kirjoittamisen tapaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän