Reader, why did I marry him?

Jos  haluaa ymmärtää kaiken, mitä lukee, kannattaa pysyä kaukana Nabokovin Kalvaasta hehkusta. Se on nimittäin teos, jonka pohtimiseen ei yksi elämä riitä. Tai ehkä riittääkin (jota kyllä suuresti epäilen), jos on tarpeeksi fiksu, jota minä en ole. Sanoisinkin, että Kalvas hehku on yksi parhaista teoksista, joista en ole  ymmärtänyt paljoakaan, mutta jonka lukeminen oli hillittömän hienoa siitä huolimatta. Hienoa sillä tavalla, että vähän väliä sanoin ääneen: voi herran jestas Nabokov, miten nero oletkaan. Hienoa sillä tavalla, että kihisin innostuksesta ja hetken päästä ihmettelin, mille kihisinkään. Hienoa sillä tavalla, että hypittiin sinne ja tänne, mutta oltiin siitä huolimatta vahvasti kartalla tai ainakin sen kääntöpuolella tai ainakin jossain suhteessa kyseiseen karttaan. Päättelen edellisestä, että jos kirjailija on tarpeeksi lahjakas, ei ole niin kauheasti väliä, mitä hän kirjoittaa, sillä sitä on ilo lukea kaikesta huolimatta. Tähän Joku varmaan väittää vastaan, mutta

Minun rakkaani on komea ja verevä, hän erottuu tuhansien joukosta. Hänen käsivartensa ovat kultatangot, Tarsisin kivillä kirjaillut. Hänen vatsansa on norsunluinen kilpi, jota peittävät safiirit. Hänen säärensä ovat marmoripylväät, kultajalustalle pystytetyt. Hän on näöltään kuin Libanonin vuoret, ylväs kuin setripuu. Hänen suunsa maistuu makealta - kaikki hänessä houkuttaa! Tällainen on minun rakkaani. Yllä oleva lainaus on raamatusta, Laulujen laulun kirjasta. Nuo sanat voisivat olla Patrokluksen sanoja Akilleesta, sillä siitä tässä romaanissa on kyse, suurimmasta rakkaudesta kahden nuorukaisen välillä. Akilles lienee useimmille tuttu kantapäänsä takia. Hänen äitinsä Thetis halusi tehdä pojastaan kuolemattoman ja kastoi hänet Styx-virtaan pitäen kantapäästä kiinni. Niin Akilleesta tuli melkein jumala, jonka kantapää kuitenkin jäi haavoittuvaksi. Patroklus sen sijaan on pitkälti jäänyt kuuluisan rakastettunsa varjoon, mutta Millerin romaanissa hän saa kunnian kertoa mie

Osallistun tänä vuonna ensimmäistä kertaa Blogistania- äänestykseen Finlandia ja Globalia -sarjoissa. Sekä Finlandia- että Globalia-sarjassa voittajan valitseminen oli suhteellisen helppoa, koska kumpaankin sarjaan ykköseksi sijoittamani teos ovat monin tavoin erinomaisia ja huikeita. Tekemieni valintojen kriteerit olivat: 1) yleiset kirjallisuudelle asetettavat kriteerit Mitä nämä ovat, sen tietysti jokainen tulkitsee omalla tavallaan, mutta itse tarkoitan kriteerejä, jotka kuka tahansa kirjallisuuteen riittävästi perehtynyt voi näistä teoksista löytää riippumatta henkilökohtaisista mieltymyksistä. 2. Henkilökohtaiset mieltymykset Tämä kriteeri ei kaivanne enempiä selittelyjä. 3) Teoksen yleinen merkittävyys Teoksen kyky kertoa olennaisia asioita kuvaamansa ajan yhteiskunnasta ja kulttuurista. Sen kyky puhutella lukijaa ja avata uusia näkemyksiä. Finlandian kohdalla tämä kriteeri osoittautui ainoaksi, jolla pystyin valitsemaan teoksen sijalle 3. Ehdokkaita tälle sija

Alfauros tuijottaa tiukasti silmiin, kun laitan LP:n rahisemaan levylautaselle. Ola vetää. Järjen veit ja minusta orjan teit.  Kun lempes annoit ja kestävän sen vannoit. Ja niinhän se menee, että:   Mut kesti se vain hetkisen, murheeksi vaihtuen. Mustasukkaisuutta - ikivihreä ja puhkitanssittu tango, jossa kuvataan rakkauden orjana riutumista. Lavatanssit. Teryleenihousut ja nailonpaita. Hiki ja hengityksessä haiseva nurkan takana otettu ryyppy. Iskelmiin jalo riutuminen kenties sopii, mutta elämässä kukaan harvoin ehdoin tahdoin haluaa olla rakkauden orja. Silti niin tapahtuu alinomaa, sillä rakkaussuhteessa toinen rakastaa aina enemmän kuin toinen. Niin tapahtuu myös Katarina Wennstamin Alfauroksessa. Luin Wennstamin esikoisteoksen Smuts (2007, suom. Tahra) heti sen ilmestyttyä. Korviini oli kiirinyt tästä romaanista mielenkiintoisia kaikuja ja en malttanut odottaa edes suomennosta. Se ei ollut maailman suurinta kirjallisuutta, mutta erittäin hyvä kuitenkin. Kun jokin

Michael Cunninghamin Lumikuningatar (The Snow Queen) alkaa komealla viittauksella H.C. Andersenin samannimiseen satuun. Teoksen etulehdelle otettu lainaus Andersenin sadusta herättää korkeita, suorastaan maagisia elementtejä sisältäviä odotuksia. Miten tämä teos sitten kommunikoi tanskalaisen kaimansa kanssa? Mitkä ovat näiden kahden teokset väliset intertekstuaaliset yhteydet? Pettymys oli suuri juuri korkeiden odotusten vuoksi, sillä Cunninghamin teoksen ja Andersenin sadun väliset yhteydet eivät missään vaiheessa avautuneet syvemmällä tasolla. Andersenin Lumikuningatar heittää lumikiteisen hohtavan varjonsa Cunninghamin teoksen ylle, mutta se on pelkkä varjo, ei sen enempää.   Lumikuningattaren alussa Barrett Meeks, "epäonnen soturi", näkee Central Parkin taivaalla kummallisen valoilmiön, jolle ei löydy selitystä. Neljä päivää aiemmin hän on taas kerran tullut jätetyksi. Tällä kertaa varsin tylysti, sillä poikaystävä kuittasi suhteen päättyneeksi lähettämällä tek

Lukukeskuksen lukuviikko-kampanja pidetään tänä vuonna 20-26.4.2015 . Kampanjan tarkoituksena on houkutella lapsia ja nuoria lukemisen pariin; tarinoiden ja kertomusten kiehtovaan maailmaan. Kampanjan teema on "Minä lukijana". Tämä postaus on kutsu osallistua lukuviikon kampanjaan . Sen voi tehdä esimerkiksi seuraavilla tavoilla: Lapsi lukijana * Voit pyytää lastasi kirjoittamaan itsestään lukijana yleisellä tasolla, tietyn teoksen lukijana tai tekemään kirja-arvion. Isommat lapset voivat tehdä tämän omatoimisesti ja pienempien lasten kanssa voit olla olla kirjoitus- ja muuna apuna.  Aikuinen lastenkirjallisuuden lukijana   * Voit kertoa itsestäsi lastenkirjallisuuden lukijana aikuisen näkökulmasta ja muistella, minkälainen lapsilukija olit, minkälaista kirjallisuutta luit, miten valitsit luettavat kirjat, miksi lukeminen oli sinulle tärkeää jne. Voit myös kertoa, minkälainen lastenkirjallisuuden lukija olet omille lapsillesi tai olet ol

Miten natsi-Saksa oli mahdollinen? Mikä saa ihmisen astumaan pahan puolelle? Miten omantunnon äänen voi totaalisesti hiljentää? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen miettinyt monta kertaa. Viimeksi mietin näitä syvemmin käydessäni Berliinissä  Topographie des Terrors -museossa. Olisi hirveän lohdullista ajatella, että itse ja oma lähipiiri tekisi toisin. Että itse ei koskaan olisi väkivältainen tai tappaisi. Wendy Lowerin teoksen luettuani olen kuitenkin entistä varmempi siitä, että tietyt elämänkokemukset ja olosuhteet tekevät useimmista meistä tappajan. Ei ehkä kaikista, mutta suurimmasta osasta kuitenkin. Amerikkalainen, erityisesti natsiaikaan perehtynyt historioitsija Wendy Lower tarkastelee teoksensa alaotsikon mukaisesti erityisesti naisten asemaa natsi-Saksassa. Ensimmäinen järkytys lukiessani tuli siitä, miten laajasti naiset olivat mukana kansallissosialistisessa toiminnassa. Jollakin tapaa natsi-ideologian parissa toimi nimittäin kolmasosa saksalaisnaisista. Karmaisevaa o

Kotona sydän on. Se iloitsee. Vaan mistä? Varjosta talon? Vaiko puiston? Tuskin niistä. Puisto on vanha, kituliaat haavat, kauheaa! Talo on raunioina ... Lammet levä valloittaa ... Nuo menetykset! ... Veli vastaan veli ... Loukkaukset! ... Tomua, mädännyttä ... Kallellaan seisot ... Silti kaadu et ... Asumus kenen? Kotiliesi? ... Kortteeri kenen on? Vain kuollut kuoppa, makuusija uuniton ...  (Innokenti Annenski) Lukiessani Ljudmila Ulitskajan romaania Vihreän teltan alla tein varmaankin viime vuosien pakahtumisennätykseni. Sen tunnistaa, jos sen on kokenut. Kun sydän läpättää niin paljon, että pää ei pysy mukana. Kun tekee mieli juosta pitkin katuja ja huutaa: lukekaa Ulitskajaa! Kun tekee mieli mennä viltin alle piiloon ja leikkiä, että muuta maailmaa ei ole. Kun tekee mieli puristaa kaikki rakkaimmat kainaloonsa. Kun itkee ääneti ja kyyneleet vain putoilevat poskille ilman että kuuluu pienintäkään nyyhkytystä. Kun luin Ulitskajaa oli niin hiljaista. Niin kova melu

En kuulu niihin, jotka lakoavat pelkästä Haahtelan nimen mainitsemisesta. Tosin luettuani muutama vuosi sitten Haahtelan Finlandia-ehdokkaanakin olleen Katoamispisteen oli heikotus suuri, mutta se johtui ainakin yhtä paljon kuin Haahtelasta, siitä että Katoamispisteessä kuljetaan Raija Siekkisen jäljissä ja maisemissa. Alkaessani lukea Tähtikirkas, lumivalkeaa olin melkeinpä kiusallisen tietoinen siitä, että tämä teos on monen bloggarin mielestä ihan huippu. Yritin pitää itseni mitä neutraaleimmassa tilassa, mutta mitä teki Haahtela? Iski minua heti Pariisilla päähän. Tämä tapahtui noin viikkoa ennen Charlie Hebdon-verilöylyä ja tämän kammottavan ihmishenkiä vaatineen, sananvapautta vastaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen on vaikea kirjoittaa Pariisista samalla helppoudella kuin ennen. Järkytys roikkuu ilmassa raskaana vieläkin. Haahtela heitti minut heti ensimmäisillä sivuilla vuoden 2013 kesään, jolloin seisoin vessajonossa Montmartrella ja kuuntelin haitarinsoittoa. Sen

Sarah Waters: The Paying Guests Onko Sarah Waters niin hyvä kirjailija kuin minä häntä yleisesti pidetään? Onko kaikki hänen ympärillään käyty rummutus ja fanfaari aiheellista? Jos haluat tarinan, joka liimaa sinut sohvaan, nostelee välillä hiuksiasi pystyyn jännityksestä ja saa sinut pureskelemaan kynsiäsi vastaus on: The Paying Guests. Jos taas romaanikirjallisuuden arvo on sinulle jossakin muussa kuin tarinavetoisuudessa, Watersin uusin on erinomainen lukuromaani, mutta ei kovin paljoa sen enempää. Itse en kuulu puhdasverisesti kumpaankaan edellä mainituista ryhmistä, joten tämä bloggaus tulee kulkemaan omia polkujaan. Juonipaljastusten suhteen voit olla rauhallisin mielin, niitä ei tästä kirjoituksesta löydy. The Paying Guests sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin. 26-vuotias Frances Wray asustelee äitinsä kanssa Lontoon laitamilla. Francesin veljet ovat kuolleet sodassa ja myös hänen isänsä on kuollut. Perhe on köyhtynyt, mutta yrittää vimmatusti pi

Vuosi 2015 on kirjan vuosi ja sen kunniaksi täällä blogimaailmassa on liikkeellä vaikka mitä mielenkiintoisia haasteita. Itsekin olen jo luvannut osallistua Anna minun lukea enemmän blogin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Lukutoukan kulttuuriblogin Kristan minulle heittämään 50. teoksen haasteeseen , joka on pyörinyt eri puolilla somea. Blogistanian haasteita voi tarkastella Haastavaa lukemista -blogissa . Olin jo aiemmin suunnitellut haastetta tälle vuodelle ja mietin nyt, kannattaako sitä julistaakaan, kun aika monella alkaa varmaan jo olla haasteähky. Ei kai kuitenkaan yksi haaste lisää pahaa tee? Eihän? Haasteeni nimi on Reading the Rainbow / Luetaan sateenkaari. Tässä haasteessa luetaan seitsemän kirjaa, joiden selkämyksistä muodostuu sateenkaaren värit. Liikkeellä on aika erilaisia kuvia siitä, mitkä sateenkaaren oikeat värisävyt ovat, mutta päädyin vaihtoehtoon, jossa värit ovat punainen, oranssi, keltainen, vihreä, vaaleampi sininen, t

Päätin lukea  Ruohonvihreää paikatakseni lukusivistyksessäni olevaa Carol Shields -aukkoa. Tätä teosta ennen olin lukenut Shieldsiltä vain romaanin Larry's Party, jonka muistini on sijoittanut lokeroon "taitava", "paikoin häikäisevä" ja "ei ihan minun kirjani." Ruohonvihreää vahvisti näkemystäni siitä, että Shields ei ole ns. minun kirjailijani. Tosin uskoisin, että tämä teos ei edusta hänen parasta tuotantoaan. Shields on taitava sanankäyttäjä, hänen luomansa henkilöhahmot ovat elämästä leikattuja, tarina kulkee ja tunnelmaa riittää. Tästä huolimatta olen lukijana teflonia, ei tartu sitten millään. Tilanne on samankaltainen kuin silloin, kun tapaa ihmisen, josta kyllä pitää, pitää ehkä kovastikin, mutta hänen kanssaan keskustellessaan kumpikin puhuu jatkuvasti hieman toisensa ohi. Ei paljon, mutta juuri sen verran, että olo alkaa tuntua tukalalta ja silmät eksyvät vähän väliä ulko-oven suuntaan. Omaan makuuni Shieldsin teksti on liia

Sadie Jones kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka olen löytänyt Baileys Women's Prize for Fiction -kirjallisuuspalkinnon kautta. Hänen esikoisteoksensa The Outcast oli ko. kilpailussa ehdokkaana vuonna 2008. Luettuani Outcastin minulla oli jo vahva tunne, että Jonesista tulee yksi lempikirjailijoistani. Tälläkin hetkelllä, muistellessani tuota teosta, kylmät väreet menevät pitkin kroppaa. Jonesin henkilökuvauksen syvyys on jotakin täysin ainutlaatuista. Jonesin seuraava teos Small Wars, joka sekin päätyi Baileys-palkinnon pitkälistalle vuonna 2010, vahvisti näkemystäni Jonesin kirjailijanlahjoista. Harvoin on sodan vaikutuksia ihmiseen kuvattu intensiteetillä, jolla Jones sen tekee. Hän on emotionaalisesti äärimmäisen älykäs kirjailija, jolla on kyky välittää lukijalle suuria tunteita ilman pienintäkään sentimentaalisuuden häivää. Jonesin kolmas teos, The Uninvited Guests, oli hienoinen pettymys. Tähän kenties vaikutti se, että kahden edeltävän teoksen herättämät odotukset oli