Reader, why did I marry him?

Tyhjä takki Riku Korhosen romaanin kansikuvassa on oiva kiteytys tästä teoksesta. Kyllä elämä on ahdasta ja erityisen ahdasta se on, kun nainen ja mies asuttaa instituutiota nimeltä avioliitto. Siinä tyhjenee takki jos toinenkin ja vilu käy sieluun pohjamutiin asti.  Syystä tai toisesta kanteen on haluttu nostaa seuraava sitaatti Korhosen romaanista: Kun miehet alkavat elvyttää vanhoja myyttejä, naisten on paras valmistautua uusiin kyyneliin." Ennen kuin alan lukea mietin, että pitäisikö kipaista Siwasta paketti nenäliinoja vai pyyhkisinkö paljain käsin? Sitaatti on ärsyttävä, koska siinä tehdään niin selkeä jako miehiin ja naisiin, eikä siinä vielä kaikki. Miehet ovat niitä, jotka elvyttävät myyttejä. Naisten osana on pudotella kyyneleitä. En innostu yhtään siitä, että miehistä ja naisista puhutaan kuin lajeista, joilla on ikuiset lajityypilliset piirteet. No, on tuossa sitaatissa kyllä myös huumoria. Sen luonteen mustuus selviää tosin vasta, kun on lukenut Korhosen romaan...

Hullu on Juha Hurmeen tarina miehestä, joka tuli hulluksi. Teoksen alussa mies huomaa, että asiat ovat sillä mallilla, että on parasta kävellä suoraan sairaalaan. Niin hän tekeekin juostuaan ensin muutaman kerran Eläintarhan pururadan ympäri. Sairaalaan meno tapahtuu kreivin aikaan ja viime tingassa, sillä heti sinne päästyä näkö-, kuulo- ja todellisuusharhat ottavat miehen tukevasti valtaansa. Olen tietoisesti ollut lukematta Juha Hurmetta, koska minulla on sellainen vahvemmanpuoleinen etiäinen, että hän on tyyppi, jonka kirjoitusten vaikutuksen tulen kokemaan liian(kin) vahvasti. Jos nyt suoraan sanotaan, niin sanotaan, että Juha Hurmeen tekstit pelottavat minua. Nyljettyjä ajatuksia on minulle suoraan jopa suositeltu, mutta lähdin nyt kuitenkin Hullun matkaan, kun se osui käsiini sopivasti juhannuksena, jonka kristillis-pakanalliseen karnevalismiin se oivallisesti sopii.   Nerot ja hullut En pidä yhtään sanasta hullu, mutta kun se nyt sattuu olemaan Hurmeen teoksen n...

Ukrainalaista syntyperää oleva brittikirjailija Marina Lewycka osaa totisesti valita teoksilleen kiehtovia nimiä. Aiemmin olen lukenut häneltä englanniksi teokset We are all made of glue (2009, suom. Meidät kaikki on tehty liimasta 2011) ja Two Caravans (2007, suom. Muu maa mansikka? 2013). Tunnetuin hän on esikoisteoksestaan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2006, A Short History of Tractors in Ukrainian 2005), joka on käännetty wikipedian mukaan 35 eri kielelle. Teos oli myös Man Booker-listan pitkälistalla ja Baileys-palkinnon lyhytlistalla (tuolloin tosin vielä nimellä Orange Prize). Sammakkoa saamme kiittää siitä, että Lewyckaa voi lukea myös suomeksi. Ja minä kiitänkin kovasti, sillä Lewycka on kirjallista huumetta, jonka teksti aikaansaa odottamattomia vaikutuksia. Yksi tapa kertoa surullinen ja rankka tarina, on tehdä tarinasta koominen ja antaa painavan tirskua läpi. Tätä kutsutaan yleensä tragikomediaksi ja juuri siitä on kyse Lewickan romaanissa Traktorien lyhyt h...

Elias Koskimiehen Ihmepoika on romaani,  josta en onnistuisi olemaan pitämättä, vaikka kuinka yrittäisin. On tullut luettua viime aikoina voittopuolisesti suhteellisen painavaa kirjallisuutta ja mikäs siinä, olen painavan kirjallisuuden ystävä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö välillä olisi mukava hengähtää vähän toisen tyyppisten tarinoiden luona ja siihen Ihmepoika sopii kuin useampi veitsi Beceliin. Ihmepoika starttaa tavalla, joka ei kirjallisuudessa ole ihan kaikkein tavanomaisin. Kaikenlaista ehtii käydä mielessä, kunnes aavistukseni muutaman sivun päästä käyvät toteen. Tästä johtuen olenkin siitä harvinaisessa tilanteessa, että pääsen välttämään alun spoilausta. Koskimiehen kertomus pojasta nimeltä Ihmepoika on tragikoominen kuvaus 1980- ja 1990-lukujen vaihteesta Pohjanmaalla. Pääosassa on Ihmepoika, josta kirjassa ei muuta nimeä taidettu käyttääkään. Ihmepoika on teini, se on hyvin hyvin traagista jo sinällään ja tapa, jolla Koskimies teinituskasta kertoo on h...

Jos  haluaa ymmärtää kaiken, mitä lukee, kannattaa pysyä kaukana Nabokovin Kalvaasta hehkusta. Se on nimittäin teos, jonka pohtimiseen ei yksi elämä riitä. Tai ehkä riittääkin (jota kyllä suuresti epäilen), jos on tarpeeksi fiksu, jota minä en ole. Sanoisinkin, että Kalvas hehku on yksi parhaista teoksista, joista en ole  ymmärtänyt paljoakaan, mutta jonka lukeminen oli hillittömän hienoa siitä huolimatta. Hienoa sillä tavalla, että vähän väliä sanoin ääneen: voi herran jestas Nabokov, miten nero oletkaan. Hienoa sillä tavalla, että kihisin innostuksesta ja hetken päästä ihmettelin, mille kihisinkään. Hienoa sillä tavalla, että hypittiin sinne ja tänne, mutta oltiin siitä huolimatta vahvasti kartalla tai ainakin sen kääntöpuolella tai ainakin jossain suhteessa kyseiseen karttaan. Päättelen edellisestä, että jos kirjailija on tarpeeksi lahjakas, ei ole niin kauheasti väliä, mitä hän kirjoittaa, sillä sitä on ilo lukea kaikesta huolimatta. Tähän Joku varmaan väittää vasta...

"Mitä kreikkalaiset tänään, sitä kenties italialaiset huomenna. Kun kreikkalaisen perhosen siipi tarttuu fetajuustoon, se pilaa myös meidän välimerellisen salaattimme." Jostakin seuraamastani blogista luin, että blogin kirjoittaja oli törmännyt näkemykseen, että Hotakainen on viihdekirjailija tai ylipäänsä jollakin tavoin kevyt, ei niin vakavasti otettava. En muista sanamuotoa tarkkaan ja en yrityksistäni huolimatta onnistu nyt löytämään kyseistä blogikirjoitusta. Joka tapauksessa ajatus Hotakaisesta kevyenä ja viihdyttävänä vaikuttaa minusta todella kummalliselta, koska minulle hän on edustanut syvää suomalaista yhteiskuntakritiikkiä, joka pinnalta kyllä saattaa olla nerokkaan hauskaa, mutta syvemmältä mustaa ja moniäänisen tarkkaa. Ajatus Hotakaisen keveydestä sai minut siinä määrin hämmennyksiin, että päätin pohtia asiaa lukemalla Hotakaisen uusimman, 'Luonnon lain'. Vuoden 2012 syksyllä Hotakainen joutui auto-onnettomuuteen, jossa hän melkein menetti hen...