Siirry pääsisältöön

Emily St. John Mandel: Station Eleven

"Survival is insufficient."

Olipa kerran maailma. Se paikka, jossa me elämme. Maailma, jonka tuhosi erittäin nopeasti leviävä pandemia-virus, joka tappoi 99 % maailmamme asukkaista. Sen jälkeen alkoi toisenlainen maailma.

"Time had been reset by catastrophe."

*

Emily St. John Mandelin romaani Station Eleven liikkuu kahdella eri aikatasolla. On aika ennen katastrofia ja aika sen jälkeen. Teoksessa sukkuloidaan taitavasti näiden kahden maailman välillä pandemia-viruksen toimiessa maailmoiden välisenä porttina.

Station Eleven on vahvaa kerrontaa. Pitkin teosta Emily St. John Mandel tarjoilee lukijalle irrallisen tuntuisia vihjeitä kuin ne olisivat eri värisiä ja paksuisia langanpätkiä, joista lukija ei tiedä, mihin villapaitaan ne kuuluvat. Mikä on esimerkiksi ennen katasrofia -maailman Luli-nimisen koiran ja katastrofin jälkeisen Luli-koiran välinen yhteys? Onko niillä edes mitään yhteyttä? Onko vain sattumaa, että kaksi eri ihmistä olisivat antaneet koiralleen tuon tuikiharvinaisen nimen? Juonen kuljetus on tässä teoksessa harvinaisen nautittavaa ja lahjakasta - eikä vähiten siksi, että kirjailija pitää lukijaa epämääräisessä jännityksen tilassa sen suhteen, miten asiat yhdistyvät toisiinsa. Lukiessani koin monia täydelllisiä yllätyksiä ja kuulin maistuvia naksahduksia palasten limittyessä toisiinsa. Vähän niin kuin se tunne palapeliä tehdessä, kun luulee jo kokeilleensa kaikki mahdolliset palat ja tekee mieli luovuttaa, kunnes oikea pala löytyykin.

*

Station Eleven alkaa Shakespearen Kuningas Learin teatteriesityksellä. Learia esittävälle Arthurille rooli jää hänen viimeisekseen, sillä hän saa sydänkohtauksen kesken esityksen. Kertoja valistaa heti tämän jälkeen lukijaa, että kaikki teatterin baarissa olevat ihmiset tulevat olemaan yhtä lukuunottamatta kuolleita kolmen viikon päästä. Pandemiaksi yltyvä Georgia-flunssavirus iskee jo samana iltana. Vaikka erilaiset taudit ovat dystopia-kirjallisuuden perusnurminataa, niin St. John Mandelin kuvaus herättää kylmiä tuntemuksia ja äkkiä mielessä alkaa pyöriä niin Ebola, SARS kuin erilaiset influessaviruksetkin. Kuulinpa melkein THL:n asiantuntijan äänen ja hänen vakuuttelunsa siitä, miten pikarokotteet pelastavat suomalaiset.

Takautumien kautta Arthur herää uudelleen eloon ja hän onkin katastrofia edeltävän maailmankuvauksen keskushahmo, jonka avulla St. John Mandel kritisoi erityisesti julkisuuden henkilöiden kohtelua ja heitä jahtaavia toimittajia. Arthurissa riittääkin paparazzeille revittävää, koska hänen yksityiselämänsä ja useat avioliittonsa tarjoavat runsaasti aineistoa keltaiselle lehdistölle. St. John Mandel iskee myös television kaupallistumiseen kerrassaan mainiolla ironisella täsmäiskulla. Uutistenlukija kuvaa pandemiaviruksen aiheuttamia oireita:

"Aches and pains. A sudden high fever. Difficulty of breathing. Look, "the epidemiologist said, "it's a fast incubation period. If you're exposed, you're sick in three or four hours and dead in a day or two."
"We're going to take a quick commercial break," the newscaster said.


Jälkeen maailmassa infrastruktuuri on sortunut. Ei enää hätänumeroa, johon soittaa. Ei poliisia ja kodinturvajoukkoja, jotka rientäisivät hätään. Ei sairaaloita. Ei lääkkeitä. Ei enää lentokoneita, jotka lähtisivät matkaan. Sen sijaan lentokone, jonka sisälle tartunnan saaneet on jätetty  kuolemaan, jotta he eivät tartuttaisi muita. Jälkeen maailmaa vasten peilattuna monet katastrofia edeltäneen maailman huolet vaikuttavat varsin pieniltä. Tämäntyyppinen perspektiivipeilaus on varsin tervetullutta ja tarpeellista, eikä St. John Mandel syyllisty minkäänasteiseen elämänideologiseen carpe diem -tuputtamiseen.


Station Eleven on paitsi dystopia ennen muuta myös kertomus muistoista ja muistamisesta sekä nostalgisesta kaipuusta maailmaan, jota ei enää ole. Yksi teoksen päähenkilöistä,  Kirsten, on pandemian puhjetessa 8-vuotias. Kun hän myöhemmin miettii elämäänsä taakse päin on paljon sellaista, jota hän ei muista ollenkaan. Ennen maailman kuvauksen kautta lukija kuitenkin pääsee kurkistamaan myös Kirstenin menneisyyteen. Arthurin ystävä Clark puolestaan näkee menneen valokuvasarjoina ja lyhytfilmipätkinä. Ne ovat olemassa niin kauan kuin hän ne muistaa, sen jälkeen ei ole mitään. Nostalgia onkin Station Elevenissä enemmän kuin pelkkää kaipausta menneeseen, koska menneisyyttä ei ole jälkeen maailmassa mahdollista edes periaatteessa toistaa, koska koko ennen maailman tarpeisto on tuhoutunut. Clark pohtii:

"A procession of lovers, remembered in details: a set of dark blue sheets, a perfect cup of tea, a pair of sunglasses, a smile. The Brazilian pepper tree in a friend's backyard in Silver Lake. A bouquet of tiger lilies on a desk. Robert's smile. His mother's hand, knitting while she listened to the BBC."

Jälkeen maailmaan syntyneillä taas ei tietenkään ole minkäänlaista käsitystä siitä, millainen oli ennen maailma, minkälaisia esineitä siihen kuului, millaisia teknisiä laitteita silloin käytettiin ja minkälaista elämä ylipäänsä oli.  Ainoa tapa säilyttää historiallinen jatkumo on kertoa jälkeen maailman lapsille siitä, miten asiat ennen olivat.  Clark päättää rakentaa Sivilisaation museon, johon hän kerää ennen maailmasta säilyneitä esineitä. Museon hyllyiltä löytyy esimerkiksi luottokortteja, passeja ja Iphone-puhelimia. Museon kokoelma saa lukijan kysymään, mitä esineitä hän itse valitsisi nykyelämästä kertovaan museoon.

Station Eleven lainaa nimensä Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuvaromaanilta, jolla on teoksessa keskeinen rooli. Kerronnallisella tasolla teos sisältää useita yksittäisten sarjakuvastrippien tai valokuvien tavoin toimivia pysäytyskuvia. On mies, joka työntää ostoskärryjä, jotka on lastattu täyteen elintarvikkeita. On teatterilumisade, joka laskeutuu näyttämölle vielä senkin jälkeen, kun Arthur on kuollut. On ilme pienen pojan kasvoilla, kun virta loppuu pelikonsolista ja lataaminen ei ole mahdollista. Kun mietin lukemaani jälkeenpäin huomaan, että monet teoksessa kuvatuista asioista ovat mielessäni juuri tällaisina pysäytyskuvina, jotka vastaavat liikkumattomuudessaan niitä kuvia, joita jälkeen maailman ihmisillä on omasta menneisyydestään.

Taiteella on St. John Mandelin romaanissa keskeinen merkitys. Jälkeen maailmassa vaeltaa the Traveling Symhony -niminen teatteriseurue, joka kulkee seudulta toiselle esittämässä Shakespearen näytelmiä. Jotakin hyvin puhuttelevaa on siinä, että vielä silloinkin, kun maailma on loppunut Shakespearen tuotanto elää. Se on lohdullista kuin tissimaito.


Emily St. John Mandel: Station Eleven (2014)
333 sivua
Picador

Kommentit

  1. Hahaa, mainio loppulause mainiolle tekstille. Hyvä Omppu! :D

    Kuulostaa puistattavalta kirjalta. Olen dystopioiden kanssa vähän huono, sellainen nynnerö, helposti ahdistuva. Ja etenkin jos dystopiassa kuvataan vaarallisia viruksia ja pandemioita, niin huh ja hyh, olen yhtä suurta kylmää väristystä. Kiinnostaa ja pelottaa ja ahdistaa samaan aikaan. Luin arviosikin kämmenpohjat vähän jännityksestä hioten. :D Mutta lohdullisuutta, muistoja ja muistamista, pysäytyskuvamaisia hetkiä, taiteen merkitystä ihmiselle... laitan tämän lokeroon "ehkä joskus, jos uskallan".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Olen lukenut dystopioita aika vähän, mutta tässä teoksessa tämä dystopiakuvio toimii tosi mielenkiintoisella tavalla, eikä tämä ole ollenkaan pelkästään dystopiaa. Minuakin kauhistuttaa nuo virukset ja pandemiat ja varsinkin kun nykyisin niin usein on joku niihin liittyvä hysteria päällä. Elikkäs luulisin ymmärtäväni fiiliksiäsi. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Hieno kirjoitus. Olen dystopiaorientoitunut lukija, vaikka näille kaunokirjallisille visioille on niukalti aikaa viime aikoina.

    Shakespeare taisi olla vahvasti (erit. mannermaisen) kirjallisuuseliitin klassistisen aikalaiskäsityksen mukaan viihdettä. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Juha. En tiennytkään, että olet dystopiaorientoitunut. Olen pitänyt sinua kovin pähkinöiden lukijana. :)

      Onhan Shakespearella aika laaja tuo skaala ja teoksensa taipuvat vielä moneen suuntaan. Sinänsä minusta on varsin mielenkiintoista, että miten Shakespeare on päätynyt sellaiseen asemaan kuin missä hän vielä nykyäänkin on ja tulee varmaan olemaankin.

      Poista
  3. Tämä kirja kiinnostaisi minua. Pitääköhän tilata tämä vai saadaanko suomeksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ainakaan syksyn katalogeista löytänyt tätä teosta. Tiedä sitten, saadaanko lainkaan suomeksi. Itse lainasin Station Elevenin kirjastosta.

      Poista
  4. Vau, vau ,vau! Tämän pistän muistiin, sillä sait kiinnostukseni heräämään, Omppu, kiitos tästä, toiv. tämäkin joskus suomennetaan! :) Dystopia ovat laji, johon olen pikkuhiljaa tutustumassa...

    Lukuuni on ensi kuun puolella tulossa Esa Mäkisen Totuuskuutio, jossa kait on jonkinnäköisiä dystopia-aineksia siinäkin. Olet varmaan kuullut teoksesta?

    Oikein ihanaa vappua ja hyviä lukusäitä viikonloppuusi, Omppu! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän tuon Totuuskuution nimeltä, mutta siinä onkin kaikki, mitä siitä tiedän.

      Station Eleven on minusta hyvin lähestyttävä dystopia ja tässä on myös ei-dystopinen puoli ja niiden välillä sukkulointi tekee tästä teoksesta hienon lukukokemuksen. Juonenpunonta on suorastaan mestarillista. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  5. Saatpa jälleen yhden dystopian kuulostamaan erittäin monitasoiselta ja mielenkiintoiselta. Ehkä joskus vielä teen sen hyppäykseni tämänkin lajityypin puolelle... Nämä ovat jotenkin vavisuttavia, mutta muistelen taas mm. aiempaa keskusteluamme jossa sanoit jotenkin niin että dystopia on myös keino herättää keskustelua siitä mitä voisimme tehdä ennen kuin on liian myöhäistä. Toisekseen tämä(kin) vaikuttaa siltä, ettei kyseessä ole "vain" dystopia vaan mukana on myös paljon muuta.

    Ja kyllä, tuo että Shakespearen tuotanto elää vielä silloinkin kun maailma on jo loppunut, on jotenkin lohdullista. Toivon silti, että myös maailma pysyisi pystyssä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä tosiaankin on myös paljon muuta kuin se dystopiapuoli, joten tämä on erittäin oivallinen teos astua dystopioiden maailmaan, joka itsellenikään ei ole kovin tuttu. Pari dystopiaa on nyt tässä viime aikoina tullut luettua ja kyllä haluan lukea jossain vaiheessa lisääkin, vaikka en ns. dystopiaorientoitunut olekaan.

      Station Elevenissä juonen kuljetus on tosiaan, kuten yllä Kaisa Reetalle kirjoitin, toteutettu todella mahtavalla tavalla. Emily St. John Mandel on taitava kirjoittaja ja viimeiset kymmenet sivut vei niin mukanaan, että huh.

      Minäkin toivon, että maailma jatkuisi ja Shakespearen esittäminen sen mukana.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän