Siirry pääsisältöön

Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä

Naistenpäivän kunniaksi suurella ylpeydellä tuon blogiini Marguerite Durasin teoksen Lol V. Steinin elämä (1964). Se on tiukasti aikajärjestyksessä etenevä juonivetoinen romaani, jonka kaikkitietävä kertoja vie sinut mukanaan. Se on naisille tarkoitettu romanssi, jonka ensisijainen tehtävä on viihdyttää ja tarjota lukijalle täydellinen pakopaikka arjesta.

Huijasin! Omana päivänäni tunsin vastustamatonta halua kurittomuuteen. Otetaanpa uudestaan.

Lol V. Steinin elämässä ei ole tietoakaan juonesta ja siinä kuvatut ihmiset ovat monimutkaisia olentoja, joista on vaikea saada selvää. Se on mustavalkoinen valokuva (melko suuri kooltaan) näyttelyssä, jonne se ei oikeastaan edes kuulu. Joka tapauksessa katsoja sen eteen saavuttuaan kokee harvinaisen vaikeaksi jatkaa matkaansa, koska hänellä on jatkuvasti tunne, että hän on juuri käsittämässä tästä valokuvasta jotakin niin oleellista, että sitä ilman hän ei missään tapauksessa halua enää olla.

Voisi sanoa niinkin, että Durasin tapa kuvata romaanin päähenkilöä Lol V. Steinia on sukua Christa Wolfin tavalle etsiä totuutta Christa T:stä. Sinänsä en näe mitään erityistä syytä tuoda näitä kahta teosta yhteen. En kuitenkaan voi kieltää,  etteikö sekä Lol V. Stein että Wolfin Erään naisen elämä liikkuisi sillä samalla alueella, joka edeltää kielen syntymistä symbolisena järjestelmänä. Sillä alueella, jolla sanamerkit hahmottuvat ja työntyvät synnytyskanavaan ylpeän Isän odottaessa, milloin pää tulee näkyviin tietämättä, että ennen kuin niin tapahtuu hänet tullaan sysäämään syrjään.

Lol V. Steinin elämässä on kolme keskeistä henkilöä: Lol V. Stein, Tatjana Karl ja Jacques Hold. Teoksen alussa on ilta, jolloin tenniskentällä toisiinsa tutustuneet 19-vuotias Lol ja 25-vuotias Michael Richardsson tanssivat viimeisen tanssinsa T. Beachin kasinolla. Sitä ennen häät on sovittu vietettäväksi syksyllä ja sitä ennen Lol on tanssinut monta kertaa pihalla  ystävänsä Tatjanan kanssa. Tämän kaiken jälkeen tulee Lolin hulluus ja siinä välissä Michael Richardsson ottaa tanssiaisista mukaansa rakkauden ja Anne-Marie Stretterin, jolle hän rakkautensa ojentaa. Julma teko, jos sitä katsoo Lolin näkökulmasta tanssiaissalin ruukkukasvien takaa.

Lolista sanotaan, että hän oli hauska. Häneen voi kokeilla kuvailumielessä useita eri adjektiiveja. Joka tapauksessa Lol oli myös kaunis, mutta hän ei ollut koskaan täysin itsessään, vaan aina osin jossakin muualla. Häntä ei pääse lähelle. Edes hän itse ei pääse itsensä lähelle, mutta samanaikaisesti kun hän on itsestään kaukana poissa, toinen ihminen voi olla lähempänä häntä kuin hän itse.

Tällä hetkellä vain minä yksin kaikkien väärentäjien joukossa tiedän: en tiedä mitään. Sen minä ensiksi huomasin Lolin yhteydessä: se ettei tiennyt hänestä mitään oli jo hänen tuntemistaan.
[...]
[e]i voi olla lähempänä ihmistä kuin  minä olen häntä, lähempänä häntä kuin hän itse, joka kaiken aikaa on karkuteillä elävästä elämästään.

Michael Richardssonin jälkeen Loliin iski hulluus. Myöhemmin hän meni naimisiin Jean Bedfordin kanssa ja he saivat kolme lasta. Lol sai päähänsä etsiä käsiinsä lapsuudenystävänsä Tatjanan, jonka rakastaja oli Jacques Hold. Lolin, Tatjanan ja Jacquesin välille syntyy kolmiodraama tai siltä se ainakin vaikuttaa. Sen ydintä voi  kuvata kertomalla vaikka siitä, miten Tatjana ja Jacques ovat tuntihotellissa ja Lol makaa ruispellossa odottaen rakastavaisten vilahtavan ikkunassa.

Kun Jacques ei ole Tatjanan kanssa, hän on Lolin kanssa, mutta Tatjana on ruumiittomasti heidän mukanaan. Tatjanan läsnäolo on elintärkeä. Tatjanan, joka suree sitä, että Lol on parantunut intohimostaan Michael Richardssonia kohtaan. Tatjanan, jolla ei ole aikaa ystävälleen Lolille, koska hän haluaa rakastajiensa täyttävän kaiken hänen vapaa-aikansa. Tatjanan, jolle Lolin hulluus on sitä, että se estää asioiden kauhean katoavaisuuden, hidastaa hiukan menneiden kesien mieletöntä pakenemista.

Rakastavaisten kombinaatiot, niiden totuus:

Harmaa home peittää rakastavaisten kasvot, vartalot.

Kuva sivustolta

Marguerite Durasin teksti ei suostu. Se ei tule vastaan. Se on itsepintaista ja välinpitämätöntä. Siinä ui muistamatta, että on uimataidoton. Durasin henkilöt ovat henkäyksiä, heikosti kiinni yhtään missään, mutta niin magneettimaisia, että niistä ei saa itseään irti, eikä kyllä haluakaan.

Kuka Lol V. Steinin tarinaa kertoo? Heti teoksen toisessa kappalessa on ilmaus "en ole kuullut mitään erityistä Lol V. Steinin lapsuudesta, en edes Tatjana Karlilta..." Kerronnan minä on kieltosanassa läsnä, mutta Duras ei anna hänelle identiteettiä. Minä-kertoja ottaa tavakseen peittää itsensä kolmannen persoonan kerrontaan, mutta ei kuitenkaan malta olla tekemättä itseään välillä näkyväksi tuomalla samalla esiin, että hän ei tiedä kaikkea kuvauksena kohteena olevista henkilöistä: "En kuule Tatjanan lauseen loppua, sillä kuljen kohti ulkoportaita, joilla Lol seisoo nyt selkä käännettynä puutarhaan päin." Myöhemmin todetaan: "Lol nousee vuorostaan. Häntä vastapäätä Tatjanan takana Jacques Hold, minä."  Ja seuraavalla sivulla: "Tatjana kääntyy Jacques Holdin puoleen."

Jacques Hold on jakautunut kerronnan tasolla kuten hän on jakautunut Lolin ja Tatjanan rakastajana. Durasin henkilöt eivät ole missään kokonaan, mutta he ovat koko ajan joka paikassa. Kerronta on juuretonta, sillä ei ole jatkumoa. Se on kuvaamiensa ihmisten peili. Lol ja Tatjana ovat puutarhoja, joissa Jacques Hold käyskentelee ja poimii mitä poimii.

Lol V. Steinin elämää lukiessa on hyvä panna merkille sen kirjoitusajankohta, vuosi 1964. Esitystapansa puolesta Durasin teos ankkuroituu ranskalaiseen ns. uuteen romaaniin (nouveau roman), jolle oli tyypillistä kielen ja kerronnan konventioiden kyseenalaistaminen sekä pyrkimys uudenlaiseen realismista irrotettuun todellisuuden kuvaamisen tapaan,  joka näkyi mm. luopumisena juonesta, tapahtumien kronologiasta ja kaikkitietävästä kertojasta.

Kirjallisena teoksena Lol V. Steinin elämä ei ala alusta eikä lopu loppuun. Se vie lukijan keskelle ruispeltoa, joka kenties on se sama pelto, josta Lol katseli ikkunaa vasten piirtyviä Tatjana Karlin ja Jacques Holdin hahmoja.


Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä (1986)
154 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Le ravissement de Lol V. Stein (1964)
Suomentanut: Annikki Suni
Kustantaja: Otava (Otavan kirjasto -sarja)

Lol V. Steinin elämä siirtyy Pop of the Tops -listalleni ainakin siihen asti, kun olen uudelleenlukenut lisää Durasia.



Kommentit

  1. Mielestäni olen lukenut tämän romaanin joskus aikojen alussa. Olen lukenut Durasilta myös Rakastajan (löytyy hyllystäni). Durasilta muistan parhaiten maagisen kielen ja magneettisen epäselvän kerronnan (mistä pidin). Olen lukenut myös Christa Wolfilta Medeian (myös hyllyssä). Lukukokemus oli niin hieno, että melkein lähti jalat alta ja järki päästä. Aloittelin Medeiaa joskus uudestaan, mutta silloin ei lähtenyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä, olen sekä Durasia että Wolfia lukenut nimenomaan just aikojen alussa. Nyt olen toisella kierroksella. Ostin kirjamessuilta 4 Durasia, kun kauhukseni huomasin, että niitä ei juurikaan enää ole edes kirjastossa.

      Medeiasta muistan vaan, että oli hieno, mutta en sitä lähtikö jalat ja järki. No, jälkimmäisessä ei ole paljon lähtemistä. :) Hyvää naistenpäivää Tuija.

      Poista
  2. Uusi kirjatuttavuus, nimi on kyllä tuttu.

    Hyvää naistenpäivää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuijan (ks. yllä) ilmaisua lainatakseni Durasit oli aika kova juttu aikojen alussa. :) Jos et ole lukenut, niin suosittelen tutustumaan. En kyllä osaa sanoa, tykkäisitkö. Kiitos ja samoin!

      Poista
  3. Omppu, minä luen tämän kirjan aina uudestaan ja uudestaan. Aloitin blogini helmkuussa 2009, mutta jo samana vuoona toin Lol V.Steinin blogiini: http://leenalumi.blogspot.fi/2009/11/lol-v-steinin-elama-le-ravissement-de.html

    Mikään Durasissa ei suostu. Mikään hänessä ei päästä helpolla. Hän on raaka, julma, herkkä ja kuin perhosen siipipölyä voivat olla hänen hahmonsa elleivät he ole graniitista. Rakastan Durasin kieltä. Ihmisenä hän lienee ollut vaativa, mutta kun luin kirjamessuilta löytämääni pientä kirjasta häneltä eli Kirjoitan, hän tuli likemmä, vaan ei minusta paljon perustanut ja jatkoi monologiaan. Duras on kiehtovalla tavalla taas osa sitä salarakkauttani ranskalaiseen kirjallisuuteen (ja myös elokuvaan), jonka syytä en löydä itsestäni. Joskus tulee mieleen, että kirjaan voisi pudota niin kuin rakasteluun: Pitää vain rentoutua ja antaa mennä. Analysointi pilaa kaiken! Olen alkanut miettiä, miten ihanaa olsikaan lukea,lukea vain, ilman että kirjottaa lukemisistaan yhtikäs mitään.

    Apua!, mikä olikaan juuri se Christa Wolfin kirja, jonka halusin lukea?

    Durasista sen verran, että hänellä on minuun hypnoottinen vaikutus. Hän kirjoittaa niin....se se juttu on.

    Hyvää Naistenpäivää Omppu!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Duras oli hurjan tuottelias kirjailija. Onneksi sentään jotakin "vanhoina hyvinä aikoina" saimme suomeksikin. Yritän nyt kerätä itselleni kaikki suomennetut teokset. Durasilla on paikka erikoishyllyssäni, on ja pysyy.

      Luin Lol V. Steinin elämää yli viikon. Luin eteenpäin ja taaksepäin ja välistä. Raaka ja herkkä, niin on. Kirjoittajana hän on juuri sitä laatua, johon itse olen eniten mielistynyt. Mihin niitä juonia tarvitaan? Ei elämässäkään ole juonta tai ehkä niin, että juoni on harhaa.

      Minä taas olen ottanut sen tyyppisen linjan, että kirjoitan itselleni muistiin. Kirjoitan sen, mitä haluan muistaa. Olen luopunut alkuaikojen analysoinnista. Paitsi jos haluan muistaa jonkun teoksen analysoituna, niin sitten voin tehdä niinkin. Tässä asiassa on parhaillaan juuri miettimistä ja hahmottamista. En kyllä koe, että analysointi pilaa kaiken. Analyysi tuo esiin erilaisia juttuja, usein myös paljon sellaista, jota lukiessa ei ole huomannut.

      Oliko se sun Wolf Kassandra?

      Kiitos ja samoin hyvää naistenpäivää!

      Poista
    2. Minäkin kerään Durasia.

      Sama täällä, siitä syntyy se pitkä jälkimaku. Ja siihen koukuttuu.Mieti vaikka Woolfia: Missä oli juoni, jos mietit vaikka Vuodet kirjaa: Kaikki, kaikki oli muussa eli siinä, että kaikki oli jo tapahtunut, kaikki oli jo sanottu. Tällä en tarkoita, että Durasin ja Wollfin kirjailijaääni olisi sama, mutta tämä juonettomuus...ja osasi Woolfin olla raaka, mutta brittiläisillä mausteilla. Ehkä kaikki on harhaa. Unta vain.

      Minun tekisi mieli poista alkuaikojen tekstini, mutta päätin ne kuitenkin jättää. Nyt varmaan kirjoittaisin Lol V. Steiistakin vähän eri tavalla, mutta onneksi tavoitin Durasin melankolian, joka on julmaa. Ja sen tietyn piittaamattomuuden. Mutta olisin voinut paneutua enemmänkin, mutta sitten se olisikn jo muuttunut analyysiski. Pakko jsokus miettiä, miksi tämä on yksi niistä kirjoista, joihin aina palaan.

      Teoksen hahmotus kannattaa rakentaa, sillä huomaan jo nyt käyväni lukemassa muutaman vuoden takzaisia eli 'mistä se kirja kertoikaan?'. Riippuu aiheesta ja tilanteesta ja voihan sekin olla makukysynys.

      Se, minkä teit tänä vuonna. Voisin illalla kollata ja etsiä sen itse, nyt kaupoille lähdössä.

      Kiitos samoin!<3

      Poista
    3. Vaikka olen blogannut hurjan paljon lyhyemmän aikaa kuin sinä Leena, niin minullakin on tekstejä, joista toivon, että ne häipyvät unhon armeliaaseen maastoon kaikessa hiljaisuudessa. :)

      Minkäköhän minä olen nyt tehnyt tänä vuonna. Voi apua Leena, en tiedä, mihin viittaat. Ainoa Wolf, josta olen kirjoittanut on Erään naisen elämä. Kylläpäs nyr arvoituksen lykkäsit.

      Ajattelen, että vanhemmista teoksista voi hyvällä omalla tunnolla kertoa vähän enemmän, koska niistä joka tapauksessa löytyy jo paljon tietoa. Uudemmissa teoksissa on hankalampaa, kun ei halua paljastella liikoja ja toisaalta sitten taas haluaisin käyttää blogia omana muistitikkunani. Luovi siinä sitten! :) :) :) Kiitos!

      Poista
    4. Niinpä...:)

      Se on just se Erään nainen elämä.

      Juu, ududemmissa saa olla tarkkana etti spoilaa muiden lukunautintoa, mutta aika paljon kustantajatkin laittavat juonekäänteitä takakansiteksteihin. Katson usein, että siinä kulkee mun rajani juonen paljastuksen suhteen eli sitten sitä tyyliä ja muuta vain.

      <3

      Poista
    5. Ok. Luulin, että tarkoitit jotain, jonka olen lukenut joskus aiemmin. Tämän Wolfin luin ihan vähän aikaa sitten.

      Ongelman voi ratkaista lukemalla juonettomia kirjoja. :)

      Poista
  4. Tarjosit sielua lämmittävän naistenpäiväkokemuksen: kiitos hienosta tekstistäsi. Olen muutamia Durasin kirjoja lukenut, tätä en. Taas yksi teos lainausjonoon. Vai menisikö tämä jopa lukemattomaan klassikko-osastoon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija. Kyllä tässä alkaa jo olla klassikon aineksia noin yleisestikin, minulle tämä on itsestäänselvästi klassikko. Melkeinpä ennustan, että Duras tulee tekemään jonkinlaisen uuden tulemisen, kun tapahtuu paluu kirjallisuuden syville äärille. Mitäköhän tässä nyt höpisen?

      Poista
    2. Jep. Pidetäänhän esim. Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -teosta klassikkona ihan yleisesti ja se on julkaistu vuonna 1960 eli vaan neljä vuotta aiemmin kuin tämä Durasin teos.

      Poista
    3. Niin, sen vain tietää joistan kirjoista.

      Poista
    4. Ainakin toisinaan. Toisaalta usein innostun niin paljon jostain teoksesta, että oma innostukseni saattaa olla hieman hämäävää. Klassikon pitää puhutella laajasti, joka on toinen niihin liittyvä hankaluus.

      Poista
  5. Oli tarkoitus lukea tämä uudelleen, mutta palautin just kirjastoon lukematta, kun palautuspäivä pukkasi päälle ja muut kirjat. Muutama lisätunti päivään ei haittaisi...

    "Marguerite Durasin teksti ei suostu. Se ei tule vastaan. Se on itsepintaista ja välinpitämätöntä. Siinä ui muistamatta, että on uimataidoton." Upea kirjoitus sinulta (taas!). Erityisesti pidin tuosta lainaamastani kohdasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voiskohan niitä lisätunteja ostaa ebays:tä. Sieltä kuulemma saa kaikkea. :)

      Mutta joo, hienoa että tätä vielä kirjastostakin saa. Duras on kova juttu, sikakova. Kiitos kehuista, jotensakin noin Durasin tekstin koin. Tämän kirjan kohdalla uusi lukukerta oli vielä antoisampi kuin se ensimmäinen. Osin varmaan siksi, että halusin antaa tälle aikaa. Tuo kerrontahommeli oli hirveän kiinnostava. Tämä teos taas osaltaan vahvistaa haluani lukea vanhempaa kirjallisuutta.

      Poista
  6. Luin tuon viimeksi omassa ranskalaisessa viikonlopussani. Halusin tuoda kirjan silloin blogiini. Olen lukenut aiemminkin tuon upean kirjan. Minäkin vertasin kirjaa Wolfiin, ei sitä voi välttää. Toisaalta Wolf antaa avaimia ymmärtää tuon teoksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin lukemassa kirjoituksesi uudelleen. Silloin olin näemmä jostain syystä kommentoinut vain kirjoituksesi Sagan-osuutta. Ihmeellistä.

      Mielenkiintoista, että sinäkin otit esiin Erään naisen elämän. Minulla se varmasti johtui siitä, että Wolfin kirjan lukemisesta ei ole kauaa, joten se tuli "automaattisesti" mieleen. Eivät he kuitenkaan ole samanlaisia, mutta kummallakin on tuo, että jokin on ikään kuin juuri syntymässä, jokin, johon on mahdotonta päästä käsiksi. Kiitos Ulla.

      Poista
    2. Ulla on oikeassa: Woolf on avain Durasiin.

      Poista
    3. Ehkä tuo tietty "samantapaisuus" on osin aikakauden tulosta, 60-lukua ja ko. ajan eurooppalaisia kirjallisia virtauksia. Lol V. Steinin elämä on julkaistu muutama vuosi ennen Erään naisen elämää, joten suorat vaikutteet ovat mahdottomuus. Siis siinä mielessä, että Duras olisi tuntenut Wolfin teoksen.

      Lukijan kohdalla tietysti Wolf voi olla avain.

      Poista
    4. Siis se Wolfin kirja on just Erään naisen elämää!

      <3

      Poista
  7. Minä taas kävin tekstejä läpi, kun vaihdoin taustan ja sain siitä kärsimyksen, kun en alussa osannut varoa värejä.

    VastaaPoista
  8. Jopas nyt. Kuten tiedät, minulla on aina kaikki lukematta ja myös Duras on ollut minulle tuiki tuntematon. MUTTA. Jotenkin merkillisesti löysin hänet jokin aika sitten kirjastosta ja jo pyörittelin hänen teoksiaan käsissäni... Olikohan siellä Omppu-henki? Vielä ei kuitenkaan ollut lukemisen aika, mutta ehkä se aikanaan tulee. Sinä senkin sanataituri, kiitokset tästäkin tulituksesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä oli, liihottelin siellä hyllyjen välissä aivan huomaamattomasti. Usutin salaa Durasin kirjoja käsiisi. Varo vaan, ensi kerralla en anna yhtä helpolla periksi. :) :) :)

      Duras on valtavan omaleimainen, erilainen. Häneen on joko hulluna tai sitten melkein juoksee karkuun. Uskot ja tiedät, että täällä kirjoittaa joku, jota kovasti kiinnostaisi kumpaan joukkoon kuulut.

      Kiitos paljon ja muista varoa kirjastoissa liikkuvia henkiä!

      Poista
  9. Durasin Rakastaja teki minuun syvän vaikutuksen noin 15 vuotta sitten, enkä ole ymmärtänyt edes etsiä hänen muita kirjojaan. Jotenkin pelkään, että ne eivät tee yhtä suurta vaikutusta, että Duras oli siinä, mutta tämä ilmeisesti kyllä tekee vähintään yhtä suuren vaikutuksen. En osaa edes selittää, mikä Durasin kerronnassa iski suoraan palleaan, mutta ehkä se on juuri tuo, mitä niin hienosti kuvailet "suostumattomuudeksi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että minullakin tuo Rakastaja oli ensimmäinen Duras. Kirjamessuilta ostin Pohjoiskiinalaisen rakastajan, jossa Duras palaa Rakastajan tematiikkaan. Rakastaja on vielä hakusessa :)

      Suoraan palleaan on tosi hyvä ilmaisu. Tuo aina pelottavaa, kun johonkin kirjailijan teokseen mieltyy niin, että ei meinaa uskaltaa lukea häneltä muuta. Itse en muista, että mikään lukemani Duras olisi ollut pettymys. Kiitos ja hyvää viikonloppua!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän