Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Unohda Helsinki noir,
Tukholma noir,
Berliini noir,
Whatever noir,
sillä tässä tulee Kotka dark.

*** NO SPOILER WARNING, BECAUSE NO SPOILERS ***

Jos spraykannu olisi keksitty viisisataa vuotta sitten, Michelangelo olisi spreijannut koko Sikstiiniläiskappelin. Vatikaanin museossa olisi jäljellä kunniapaikalla tyhjät purkit, joita se on käyttänyt.

Sitaatissa esitetty ajatus on kutkuttava. En pysty olemaan pohtimatta, olisiko siinä tapauksessa Maailman luominen
-teoksessa toisiaan kohti ojentuvien käsien kynsissä kynsilakkaa ja jos olisi niin minkä väristä. Coral Peach, Hot Miami, Cool Mint.

*

Tyttö ja seinä on Jari Järvelän graffitidekkaritrilogian päätösosa. Trilogian ensimmäisestä osasta Tyttö ja pommi olen kirjoittanut tässä ja toisesta osasta Tyttö ja rotta tässä. Jos tämä dekkarisarja ei ole vielä tuttu, en aloittaisi tästä juuri ilmestyneestä teoksesta, vaan lukisin edeltävät osat ensin. On nimittäin suunnattomasti iloa siitä, että teoksen päähenkilön, nuoren tummaihoisen Metron edeltävät vaiheet ovat lukijalle tuttuja. Tyttö ja seinä kun jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin Tyttö ja rotta päättyi. Ajallisesti näiden teosten välillä ei ole kuin viikko.

Tytön ja seinän lukeminen alkoi vaikeissa merkeissä, sillä kaikesta hyvästä huolimatta Tyttö ja Rotta jätti muistoksi mustelmia, nyrjähdyksiä ja väärään asentoon vääntyneitä jäseniä. Pelotti, kuinka paljon väkivaltaa on tulossa. Käykö niin kuin Tytössä ja rotassa, että fiilis on kuin naamaani paiskattaisiin kermakakkuja, jotka on tehty ihmisluujauhosta ja koristeltu veressä kieritetyillä mansikoilla. Hankalinta oli, että olin tulkinnut Tytön ja pommin yhteiskuntakriittiseksi dekkariksi ja tätä samaa kriittisyyden lajia olen odottanut jatko-osiltakin. Miten hemmetissä lukea teosta, joka on sekä yhteiskuntakriittinen että täynnä väkivaltaa niin että jälkimmäinen ei syö edellistä?

Ratkaisuksi kehitin termin slapstick-väkivalta. Joku saattaa nyt kysyä, ETTÄ MITÄ. Mitä ihmettä slapstick-väkivaltaa Järvelän kirjoissa on? Ihan normaalia väkivaltaahan tuo on tai ainakin normaalia dekkariväkivaltaa. No, kun minulle ei ollut. Jotta olisin pystynyt pitämään kiinni (erityisesti Tytön ja rotan) yhteiskunnallisesta puolesta, jouduin määrittelemään suhteeni teoksessa olevaan väkivaltaan uudestaan. Minun oli pakko luoda sille ihan oma tasonsa, joka ei kumoaisi teoksen yhteiskuntakriittistä puolta. Tähän tarkoitukseen kehitin termin slapstick-väkivalta, joka on väkivaltaa, johon lukijan tulee suhtautua huumori edellä.

Tytössä ja seinässä reipas yhteiskuntakriittisyys tuli riemukseni takaisin ja väkivalta on Tyttöä ja rottaa paremmin balanssissa itse tarinan kanssa. Teoksen henkilögalleria on hilpeä. Vähän niinkuin Liisa ihmemaassa kävelisi Linnanmäen peilikujalla vuoden 2007 ukrainalaisen euroviisuedustajan Verka Serduchkan lauleskellessa Lasha tombai. Jos et tunne Verkaa, suosittelen googlettamaan.

J.R.R. Tolkienin maailma on Tytössä ja seinässä livahtanut Kotkaan ja sen itseoikeutettuna nokkamiehenä toimii ongelmia nopanheitolla ratkaiseva Frodo. Omassa kauhujenkartanossaan asuu Metron äidin entinen miesystävä Voltti ja siinä talossa vasta voikin tapahtua mitä tahansa. Vertauskuvallisesti sanottuna lehmät lentää ja helvetti painua pakksen puolelle. Myös vanha tuttu Paroni maailmanlopun ennustuksineen lataa omat värinänsä Tyttöön ja seinään. Tämän lisäksi teoksesta löytyy mm. Romeo ja Julia, jotka ovat tuttuja henkilöitä Järvelän aiemmasta teoksesta, joka kantaa tämän kaksikon nimeä ja oli aikanaan myös Finlandia-ehdokkaana.

Tytössä ja seinässä pääsin kurkistamaan myös Metron lapsuuteen, hänen herkempään puoleensa ja graffitien teon taustoihin ja syvempiin merkityksiin. Jos lähipiirissäsi on ihminen, joka käyttää graffitista sanaa 'töhry' älä puhu hänelle enää ikinä, vaan juokse mieluiten karkuun. Vaihtoehtoisesti voit luettaa hänellä Järvelän Metro-trilogiaa. Jos hän vieläkin änkyttää vastaan, osta hänelle matkalippu Orgosoloon, joka on maailmankuulu yhteiskunnallisesti kantaaottavista muraaleistaan.

*

Graffitidekkarista Järvelä on löytänyt lajin, joka tönöttää paitsi vahvasti kiinni tässä ajassa, toimii myös välineenä nostaa esiin tärkeitä rasismiin, yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen, ihmisten väliseen lojaliteettiin ja elämän yleiseen armottomuuteen liittyviä asioita. Trilogian jälkeen Kotka ei enää ole pelkästään se kaupunki, jossa öiseen aikaan "viinimaljat kuohuaa" ja "lempi tarjoo hehkuaan." Itse asiassa Kotkan Karhuvuoreen voisi alkaa järjestää Metron jalanjäljillä -teemaretkiä, joilla kirjaturistit voisivat tutustua tämän lähiön elämänmenoon ja retken päätteeksi spreijata seinää.

Luettuani Tytön ja rotan minulla oli aavistus, miten trilogia saattaisi päättyä. Olin osin oikeilla jäljillä, osin taas en. Varsinaista loppua ennen seuraa kuitenkin muuan huipentuma, joka nostaa tämän teoksen ja trilogian edelliset osat vanavedessään ihan uudelle tasolle. Nerokasta, ihan hemmetin nerokasta. Mertarannaksi ilmaistuna: Taivas varjele, mikä sieltä tulee. Sieltähän tulee napakymppi. Tästä osuudesta voisi tehdä VIP-huipennuksen Metro-turisteille.

Kaikkinensa Metro-trilogia on rakkauden ja pienen puolella. Se on myös kunnianosoitus spraykannukansalle ja pyllistys liian innokkaiden viranomaisten suuntaan. Relatkaa vähän! Käykää vaikka ostamassa Alepasta latet!

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä (2016)
262 sivua
Kustantaja: Tammi
Kiitos arvostelukappaleesta!


Tytöstä ja seinästä on kirjoittanut myös "metrosiskoni" Tuija,  joka yours trulyn lisäksi kuuluu fiktiiviseen duoon nimeltä Myöhempien aikojen Metrotytöt. Tuija on bändin aivot, minä olen basisti.