Siirry pääsisältöön

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä


Unohda Helsinki noir,
Tukholma noir,
Berliini noir,
Whatever noir,
sillä tässä tulee Kotka dark.

*** NO SPOILER WARNING, BECAUSE NO SPOILERS ***

Jos spraykannu olisi keksitty viisisataa vuotta sitten, Michelangelo olisi spreijannut koko Sikstiiniläiskappelin. Vatikaanin museossa olisi jäljellä kunniapaikalla tyhjät purkit, joita se on käyttänyt.

Sitaatissa esitetty ajatus on kutkuttava. En pysty olemaan pohtimatta, olisiko siinä tapauksessa Maailman luominen
-teoksessa toisiaan kohti ojentuvien käsien kynsissä kynsilakkaa ja jos olisi niin minkä väristä. Coral Peach, Hot Miami, Cool Mint.

*
Tyttö ja seinä on Jari Järvelän graffitidekkaritrilogian päätösosa. Trilogian ensimmäisestä osasta Tyttö ja pommi olen kirjoittanut tässä ja toisesta osasta Tyttö ja rotta tässä. Jos tämä dekkarisarja ei ole vielä tuttu, en aloittaisi tästä juuri ilmestyneestä teoksesta, vaan lukisin edeltävät osat ensin. On nimittäin suunnattomasti iloa siitä, että teoksen päähenkilön, nuoren tummaihoisen Metron edeltävät vaiheet ovat lukijalle tuttuja. Tyttö ja seinä kun jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin Tyttö ja rotta päättyi. Ajallisesti näiden teosten välillä ei ole kuin viikko.

Tytön ja seinän lukeminen alkoi vaikeissa merkeissä, sillä kaikesta hyvästä huolimatta Tyttö ja Rotta jätti muistoksi mustelmia, nyrjähdyksiä ja väärään asentoon vääntyneitä jäseniä. Pelotti, kuinka paljon väkivaltaa on tulossa. Käykö niin kuin Tytössä ja rotassa, että fiilis on kuin naamaani paiskattaisiin kermakakkuja, jotka on tehty ihmisluujauhosta ja koristeltu veressä kieritetyillä mansikoilla. Hankalinta oli, että olin tulkinnut Tytön ja pommin yhteiskuntakriittiseksi dekkariksi ja tätä samaa kriittisyyden lajia olen odottanut jatko-osiltakin. Miten hemmetissä lukea teosta, joka on sekä yhteiskuntakriittinen että täynnä väkivaltaa niin että jälkimmäinen ei syö edellistä?

Ratkaisuksi kehitin termin slapstick-väkivalta. Joku saattaa nyt kysyä, ETTÄ MITÄ. Mitä ihmettä slapstick-väkivaltaa Järvelän kirjoissa on? Ihan normaalia väkivaltaahan tuo on tai ainakin normaalia dekkariväkivaltaa. No, kun minulle ei ollut. Jotta olisin pystynyt pitämään kiinni (erityisesti Tytön ja rotan) yhteiskunnallisesta puolesta, jouduin määrittelemään suhteeni teoksessa olevaan väkivaltaan uudestaan. Minun oli pakko luoda sille ihan oma tasonsa, joka ei kumoaisi teoksen yhteiskuntakriittistä puolta. Tähän tarkoitukseen kehitin termin slapstick-väkivalta, joka on väkivaltaa, johon lukijan tulee suhtautua huumori edellä.

Tytössä ja seinässä reipas yhteiskuntakriittisyys tuli riemukseni takaisin ja väkivalta on Tyttöä ja rottaa paremmin balanssissa itse tarinan kanssa. Teoksen henkilögalleria on hilpeä. Vähän niinkuin Liisa ihmemaassa kävelisi Linnanmäen peilikujalla vuoden 2007 ukrainalaisen euroviisuedustajan Verka Serduchkan lauleskellessa Lasha tombai. Jos et tunne Verkaa, suosittelen googlettamaan.

J.R.R. Tolkienin maailma on Tytössä ja seinässä livahtanut Kotkaan ja sen itseoikeutettuna nokkamiehenä toimii ongelmia nopanheitolla ratkaiseva Frodo. Omassa kauhujenkartanossaan asuu Metron äidin entinen miesystävä Voltti ja siinä talossa vasta voikin tapahtua mitä tahansa. Vertauskuvallisesti sanottuna lehmät lentää ja helvetti painua pakksen puolelle. Myös vanha tuttu Paroni maailmanlopun ennustuksineen lataa omat värinänsä Tyttöön ja seinään. Tämän lisäksi teoksesta löytyy mm. Romeo ja Julia, jotka ovat tuttuja henkilöitä Järvelän aiemmasta teoksesta, joka kantaa tämän kaksikon nimeä ja oli aikanaan myös Finlandia-ehdokkaana.

Tytössä ja seinässä pääsin kurkistamaan myös Metron lapsuuteen, hänen herkempään puoleensa ja graffitien teon taustoihin ja syvempiin merkityksiin. Jos lähipiirissäsi on ihminen, joka käyttää graffitista sanaa 'töhry' älä puhu hänelle enää ikinä, vaan juokse mieluiten karkuun. Vaihtoehtoisesti voit luettaa hänellä Järvelän Metro-trilogiaa. Jos hän vieläkin änkyttää vastaan, osta hänelle matkalippu Orgosoloon, joka on maailmankuulu yhteiskunnallisesti kantaaottavista muraaleistaan.

*

Graffitidekkarista Järvelä on löytänyt lajin, joka tönöttää paitsi vahvasti kiinni tässä ajassa, toimii myös välineenä nostaa esiin tärkeitä rasismiin, yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen, ihmisten väliseen lojaliteettiin ja elämän yleiseen armottomuuteen liittyviä asioita. Trilogian jälkeen Kotka ei enää ole pelkästään se kaupunki, jossa öiseen aikaan "viinimaljat kuohuaa" ja "lempi tarjoo hehkuaan." Itse asiassa Kotkan Karhuvuoreen voisi alkaa järjestää Metron jalanjäljillä -teemaretkiä, joilla kirjaturistit voisivat tutustua tämän lähiön elämänmenoon ja retken päätteeksi spreijata seinää.

Luettuani Tytön ja rotan minulla oli aavistus, miten trilogia saattaisi päättyä. Olin osin oikeilla jäljillä, osin taas en. Varsinaista loppua ennen seuraa kuitenkin muuan huipentuma, joka nostaa tämän teoksen ja trilogian edelliset osat vanavedessään ihan uudelle tasolle. Nerokasta, ihan hemmetin nerokasta. Mertarannaksi ilmaistuna: Taivas varjele, mikä sieltä tulee. Sieltähän tulee napakymppi. Tästä osuudesta voisi tehdä VIP-huipennuksen Metro-turisteille.

Kaikkinensa Metro-trilogia on rakkauden ja pienen puolella. Se on myös kunnianosoitus spraykannukansalle ja pyllistys liian innokkaiden viranomaisten suuntaan. Relatkaa vähän! Käykää vaikka ostamassa Alepasta latet!


Jari Järvelä: Tyttö ja seinä (2016)
262 sivua
Kustantaja: Tammi
Kiitos arvostelukappaleesta!


Tytöstä ja seinästä on kirjoittanut myös "metrosiskoni" Tuija,  joka yours trulyn lisäksi kuuluu fiktiiviseen duoon nimeltä Myöhempien aikojen Metrotytöt. Tuija on bändin aivot, minä olen basisti.


Kommentit

  1. No niin: Taivas varjele, mitä sieltä tuli! Huippubasisti Omppu moninkertaistaa kolmet soinnut ja mitä niitä nyt on ja soittaa epäilyksettä ensi viulua! Hihkun ja tuuletan, sellainen meno on jutussasi. Kyllä ilmaveivaa se, kyllä myös Järvelän trilogian huima päätös. Sinä ratkaisit myös tuon minua askarruttavan väkivaltajutun. Hyväksyn tyylittelyteesisi, käy laatuun.

    Mullakin kävi mielessä, että fiilistelyretkeily Metro-Kotkan maisemiin sopisi. Ostan lipun, jos mahdollisuus tarjotaan.

    Niin on nautittavaa omaperäinen juonenkehittely Metro-sarjassa. Kummatkin sieltä tunnistimme tuon rakkauden. Eikä tosiaan juonipaljastuksia, mutta huima on loppunousu.

    Kiitos bändikamu, seuraan ihastellen sävelmiäsi! (Aivoksi en itseäni tunnista, seuraan melodiaa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija olen ihan sanaton sun kommentista. Sellasia ne basistit on, ei niiltä paljon juttua irtoa. Mörähdän matalalla äänellä isot kiitokset.

      Basisti kävi blogissasi ja sielläpä vasta mainio meno olikin. Retki Kotkaan olis kyllä hauska. Jos niitä ei ruveta järjestämään, niin jos palkataan vaan henkivartija ja lähdetään Karhuvuoreen.

      Kyllä jännitti, miten tämä trilogian lopussa käy ja kävikin sitten vallan suuresti ja unohtumattomasti. Kiitos!

      Poista
  2. Uskalsin tulla silmäilemään tekstiäsi, koska tässä ei ole spoilereita. :) Tämä kirja odottelee minua kirjaston varaushyllyssä, ja toivottavasti viikonloppuna ehdin Metron pariin. Ilmeisesti sarjan taso ei romahda tässä osassa - hyvä, hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun uskalsit ja loistvaa, että kirjakin on sulla jo melkein hyppysissä. Bloggaa sit äkkiä, kun olet lukenut, että pääsen näkemään, mitä olit mieltä. Jos musisointi kiinnostaa, niin Myöhempien aikojen Metrotytöissä on vielä tilaa. :) Kiitos!

      Poista
  3. Olipa sellainen väritys tässä tekstissäsi, Omppu, että päätösosa täytyy saada HETI jostain. Ihanaa, Järvelä, ihanaa! Lopussa on siis vielä luvassa voittomaali ja dekkarimestaruus.

    Hehkutin Tytön ja rotan yhteiskunnallisuutta, vauhtia ja jännitystä. Tuo slapstick-tulkinta sopii kakkososaan, joka vähän nyrjähti liikaan vauhtiin ehkä. Silti, silti Suomen parasta ja nyt kun lupaat vielä tällaisen ilotulituksen, niin täydellistä.

    Mahtava kirjoitus, Omppu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HETI. OITIS. TÄLLÄ MINUUTILLA.
      Tämä on hieno päätös sarjalle. Lopussa on luvassa kerrassaan nerokas homma ja sen jäkeen vielä jotain muuta. Voi hitsi, kun en jaksais odottaa, että pääset lukemaan ja että pääsisin lukemaan, mitä kirjoitat Tytöstä ja seinästä.

      Kiitos Elina kommentista. Kamalaa, kun ei voi nyt sanoa mitä haluaisi. Vaikenen kuin muuri tai paremminkin seinä. :)

      Poista
  4. Omppu, sinulle on haaste blogissani.

    <3

    VastaaPoista
  5. Mainio tuo slapstick-nimitys ja sen idea. Mahtavasti keksitty Omppu! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kia. Menihän tuossa vähän aikaa, kun mietin asiaa jo vuosi sitten, kun luin Tytön ja rotan, mutta silloin en onnistunut hahmottamaan lukutapaani. Ihanaa olla hidas tässä superkiireisessä maailmassa.

      Poista
  6. Vastaukset
    1. ja tyhmimpiä. Oma unelmani on saada heittää telkkari ulos hotellishuoneen ikkunasta. Nyt vaan pohdin, että pitäisikö se olla kuvaputkitelkkari vai tuollainen nykykaikainen lituska. Jotenkin ensin mainittu tuntuisi rockimmalta vaihtoehdolta. Kiitos Sanna.

      Poista
  7. Katselin tätä Tyttö-trilogiaa just eräässä e-kirjapuodissa, kaksi ekaa osaa saisi sieltä pennosilla. Kesän dekkarilistalle, kyllä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erinomaista kesälukemista (tosin myös mikätahansa vuodenaika -lukemista) ja siihen päälle kotimaan reissu Kotkaan. Olen kovin iloinen siitä, että tämä trilogia on saanut huomiota myös maailmalla. Metron on yksi kiinnostavimmista henkilöhahmoista viime vuosien kirjallisuudessa. Kiitos Kaisa Reetta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän