Siirry pääsisältöön

Bara ett barn ja lajike nimeltä ruotsalainen dekkari

Ruotsalaisen dekkarin kultasuoni purskahtelee vähän väliä, vaikka toki kaikki mikä kiiltää ei ole edes kissankultaa.

Olen yrittänyt miettiä, mistä ruotsalaisen dekkarin vahva esiinmarssi sai alkunsa, mutta en osaa vastata tähän kysymykseen. Stieg Larssonin Millennium-sarja on luonnollisesti tässä yhteydessä keskeinen, mutta kiinnostaisi tietää, vetikö ruotsalainen dekkari miten hyvin jo sitä ennen. Tosiasia joka tapauksessa on, että ruotsalaiset ovat aika hakoja viemään kirjojaan ja musiikkiaan ulkomaille. Kävin tänä syksynä ensimmäistä kertaa Tukholman ABBA-museossa ja pakko myöntää, että me suomalaiset olemme kyllä tällä(kin) saralla auttamattoman jäljessä. Lieneekö naapurikohteliaisuutta vai jokin piikki, mutta museon seinällä seistä töröttää Lordi.

Kiitos nyt kuitenkin siitäkin vähästä. 


Katarina Wennstamin jalanjäljillä

Monet ruotsalaiset dekkarit kuvaavat asioita, jotka ovat vastenmielisiä ja raakoja. Rankkuudelle ja raaistumiselle tuskin on tulossa loppua lähiaikoina, koska ne ovat elementtejä, jotka myyvät. Minun ei kuitenkaan tarvitse tietää kaikista mahdollista julmuuksista, kidutuskeinoista ja lasten hyväksikäyttötavoista, joten viime aikoina en juurikaan ole ruotsalaisia dekkareita lukenut. Varistyttö-trilogian tosin aloitin (klik), mutta aikeistani huolimatta se jäi kesken.

Mukava poikkeus väkivaltaisessa ruotsalaisessa dekkarigenressä on ollut Katarina Wennstam, jonka dekkareissa painopiste on feministisessä yhteiskuntakriitikissä. Blogiini olen kirjoittanut hänen teoksistaan Alfauros (klik) ja Petturi (klik). Samaan sarkaan Wennstamin teosten kanssa asettuu Malin Persson Gioliton Bara ett barn.  

Ostin Bara ett barnin pari vuotta sitten, kun halusin lukea jonkun ruotsalaisen dekkarin, jonka kirjoittaja olisi joku muu kuin yksi heistä, joista puhutaan jatkuvasti. Silmiini osui kehu tästä romaanista ja tilasin sen netistä samoin tein. Luettavakseni se päätyi kuitenkin vasta nyt, kun otin sen mukaani Tukholmaan. No, eipä sitä tuolla reissulla paljon tullut luetuksi, mutta pääsinpä kuitenkin alkuun.

Malin Persson Giolitosta tuli kirjailija vähän epätavallisempaa reittiä. Hän nimittäin sai potkut työstään asinajotoimisto Mannheimer Swartlingilla odottaessaan kolmatta lastaan. Näistä kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan Dubbla slag (2008). Bara ett barn puolestaan on Sophia Weber -dekkarisarjan aloitusosa. Suomeksi häntä pääsee lukemaan keväällä, kun Johnny Kniga julkaisee Persson Gioliton romaanin Suurin kaikista (Störst av allt).


Kaikkia ei voi auttaa

Bara ett barnissa dekkaripinta on varsin ohut. Se on enemmänkin romaani, joka kritisoi ruotsalaisen sosiaalitoimen riittämättömyyttä. Keskiössä on 7-vuotias Alex, jota syytetään isänsä taposta. Tämän ympärille Persson Giolito rakentaa jännitteen, joka jää varsin heiveröiseksi, sillä lukijan ei ole vaikea arvata, miten lopuksi tulee käymään ja mikä on totta ja mikä taas ei. Nykydekkarin tapaan romaanissa taustoitetaan tutkivan puolen ihmisten elämää melko runsaasti. Tutuiksi tulevat niin asianajaja Sophia Weberin isä, lapsuus kuin hänen ihmissuhteensakin.

Jos Bara ett barnista haluaisi tehdä kiteytyksen, voisi sanoa, että se todistaa, että emme koskaan voi auttaa kaikkia. Raskas asia on, että Alexin tapaisia lapsia on aivan liikaa. Lapsia, joita heidän vanhempansa kohtelevat väärin ja väkivaltaisesti. Lapsia, joiden kohdalla opettaja miettii joka päivä, että pitäisikö hänen tehdä lastensuojeluilmoitus. Lapsia, joilla ei ole mahdollisuutta olla pelkästään lapsia.

Bara ett barn sisältää karuja totuuksia mm. hoivaköyhyydestä, viranomaisten resurssipulasta ja lehdistön hyeenamaisuudesta. Persson Giolito kuvaa, miten traumaattiset kokemukset ja niiden vaikutukset siirtyvät sukupolvelta toiselle. Mikään tarinassa ei kuitenkaan valitettavasti oikein nouse ja kanna, vaan vaikutelmaksi jää, että Bara ett barn on yhteiskuntadekkarin muotoon kirjoitettu sosiaaliraportti.

Kirjan kannessa käytetään ilmaisua "sidvändare" (sivunkääntäjä). Tämä puoli Persson Gioliton romaanista minulta jäi kokonaan kokematta, sillä lukeminen muistutti pikemminkin työlästä savottaa ja mietin moneen kertaan, että miksi ylipäätään minun kannattaa lukea tämä teos loppuun. Elättelin toivoa, että tapahtuisi yllättävä käänne, joka palkitsisi vaivannäköni. Sitä ei tullut, mutta opinpa taas lisää ruotsia.

Vaikka lasten kaltoinkohtelu on mitä tärkein aihe, Persson Giolito ei käsittele sitä kovin omaperäisesti ja toteutuksensa puolesta tämä romaani ei juuri purupintaa tarjoa. Syy- ja seurausketjut, joilla Alexin isän tappoa perustellaan ovat jo kovin moneen kertaan kuultuja. En silti menisi sanomaan, että Bara ett barn on huono. Lukijakuntaa tämäntapaisille teoksille uskon riittävän ja Persson Gioliton nimi kannattaa pitää mielessä, jos yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevät dekkarit kiinnostavat.

Ollakseni rehellinen, osasyynä innottomuuteni Bara ett barnia kohtaan taitaa olla, että olen lukenut viime aikoina ihan huipun hyvää suomalaista kirjallisuutta. Joten ruotsalaiset, pitäkää dekkarinne. Suomalaiset kirjailijat iskevät suoraan korkeakirjalliseen ytimeen!


Malin Persson Giolito: Bara ett barn (2010)
372 sivua
Kustantaja: Pocketförlaget

Kommentit

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poistin tuon kommenttini, koska siinä oli vain linkki, jota en kylläkään ollut kirjoittanut edes tähän. En tiedä, mitä olen taas kämmännyt. Oikeasti kommenttini sisälsi pitkän lätinän, joka sisälsi mm. Henning Mankellin ylistystä. Nyyh!

      Poista
    2. Ok.

      Voi ei. Toi on niin raivostuttavaa, kun kirjoittaa pitkän kommentin ja se katoaa. No ainakin nyt voidaan sen verrata todeta, että olet ylistänyt Henning Mankellia, vaikka "todistusaineisto" asiasta on kadonnut.

      Onpa tosi harmillista siinäkin mielessä, että dekkareita en viime vuosina ole paljoa lukenut ja nyt menetin mahiksen sivistää itseäni asiassa. Kiitos kovasti kuitenkin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j