Deborah Levy: Black Vodka *** #Novellihaaste

Jeanette Winterson kirjoittaa romaaninsa Sexing the Cherry esipuheessa: "Muistatko määritelmän kalaverkosta kokoelmana reikiä, jotka on yhdistetty langalla? Olen kiinnostunut noista rei'istä. Lanka on kertomus, mutta vain aukoilla on väliä."

Wintersonin sanat sopivat erinomaisesti kuvamaan niin Deborah Levyn novellikokoelmaa Black Vodka kuin Levyn muitakin tekstejä. Se, mikä on luettavissa kirjaimina paperilla on lanka, mutta mielenkiintoisimmat asiat Levyn novelleissa ovat aukkopaikkoja, joita lukija voi täyttää. "I like Swiss cheese because of the holes," toteaa osuvasti yksi Black Vodkan novellihenkilöistä.

Black Vodka on kolmas Levyltä tänä vuonna lukemani teos. Tutustumiseni Levyyn alkoi hänen romaanistaan Uiden kotiin (Fabriikki 2016, Swimming Home 2011). Luettuani Booker-palkinnon lyhytlistallekin kivunneen romaanin Hot Milk (2016), aloin jo olla melko varma, että Levy on ottamassa paikkaansa lempikirjailijoideni joukosta. Tämä nyt lukemani novellikokoelma Black Vodka vahvisti asian. Samaan aikaan Black Vodkan kanssa luin Rebecca Solnitin esseetä Woolf's darkness,* joka vaikutti tapaani lukea Levyn novelleja.


Tulkinta on nyrkkeilyottelu, jossa teos lyödään kanveesiin

Kuten aiemmin kirjoitin Sinikka Vuolan Replikan kohdalla, on myös Levy niitä kirjailijoita, jonka teokset panevat kampoihin tulkinnalle  ja saavat sen tuntumaan väkivaltaiselta ja tekstin itsensä suhteen epäkorrektilta. Tulkinnan väkivaltaisuus - tulkinnan itsensä tasolla - pätee tietysti kaikkiin kirjallisiin teoksiin, mutta tämä ei poista sitä, etteivätkö toiset teokset suorastaan kutsuisi tulkitsemaan, kun taas toiset teokset "pyytävät", että niitä ei tulkittaisi. En tiedä, mistä edellä mainittu johtuu ja missä määrin asia on lukijasidonnainen, mutta itse ilmiö on äärimmäisen mielenkiintoinen.

Levyä lukiessani olen miettinyt paljonkin, että miten hänen teksteistään pitäisi kirjoittaa, jotta ei tulkitsemalla köyhdyttäisi niiden arvoa. Olen pohtinut, mitä tulkinta ylipäänsä on.  Onko teksteistä puhuminen ilman tulkintaa ylipäätään mahdollista? Ovatko kaikki kirjallisista teoksista kirjoitetut tekstit aina jossakin määrin tulkintoja? Onko tulkinnan ulkopuolella mitään? Miten tekstistä voisi puhua tulkinnan ulkopuolelta?

Jälkimmäiseen kysymykseen olen omalta osaltani vastannut Replika-bloggauksessani, jossa hyvin vähän olen kertonut siitä, mitä romaanissa tapahtuu ja keskittynyt kuvaamaan sitä, mitä Replika sai aikaan minussa. Tämä bloggaus Deborah Levyn esseistä sen sijaan on kirjoitettu tahallisen erilaiseen tyyliin, jotta voisin tuoda esiin tulkintaan liittyviä teoreettisia kysymyksiä. Tätä kirjoittaessani on myös vahvistunut, että Levyn tekstit tulkinnallisesta vastaanharaamisestaan huolimatta ovat sellaisia, että naftaliinissa asusteleva tutkijaminäni alkaa oikoa jäseniään.


Paisti lautasella

Miksi lukija ylipäätään haluaa tietää, mitä kirjailija on tekstillään  tarkoittanut? Miksi tunnemme halua työntää teokseen vankilaan, lukita ovet ja todeta: katso, tämä teos on tällainen. Näin minä olen tämän teoksen viipaloinut. Entä jos kirjailija itsekään ei tiedä, mitä hän teoksellaan tarkoittaa tai hän tarkoittaa sillä samanaikaisesti useita asioita, joilla ei ole tärkeysjärjestystä? Postmodernistiseen "tulkinta-anarkismiin" kuuluu, että mikä tahansa tulkinta teoksesta on validi, kunhan tulkinta on perusteltu. Tämä on yksi vapauttavimpia asioita, joita kirjallisuustiede on minulle tarjonnut.

Solnit mainitsee Woolfin kielen erityispiirteiksi nyanssit, ambiguiteetin ja spekulaation. Vaikka Levyn lauseet ovat usein lyhyitä ja suorastaan karun toteavia ja poikkeavat mitä suurimmassa määrin Woolfin ns. tajunnanvirtatekniikasta, ovat nämä elementit yhtä lailla läsnä myös hänen teksteissään. Solnitin mainitsemat erityispiirteet eivät siten vaikuttaisi olevan riippuvaisia niinkään kirjoitustyylistä sinänsä kuin siitä, miten kiinnittymättömäksi teksti on kirjoitettu. Joko-tai:n sijasta Levyn tekstit ovat sekä-että tai paremminkin sekä sekä sekä että että että niiden ns. perimmäisen luonteen jäädessä mysteeriksi.

Yksi Black Vodka -kokoelman lempinovelleistani 'Stardust Nation' alkaa kuvauksella Tomista, jonka elämää ja muistoja toinen mies kopioi. Jälkimmäinen joutuu sairaalaan ja kun hän pääsee sieltä pois, on Tomista tullut saman sairaalan potilas ja novelli johdattaa loppusanoillaan lukijan takaisin sen alkuun. Stardust Nationin lukemiseen liittyy useita epävarmuuden tiloja. Novellissa kuvattujen miesten identiteetit liukuvat päällekkäin ja on vaikea tietää, kumman miehistä - vaiko kenties molempien - mielenterveys on järkkynyt. Sitä lukiessani uskoni kerrottuun repeilee ja kun alan epäillä se synnyttää lisää epäilyä. Lisäksi kertojana toimiva Tom on jatkuvasti juovuksissa. Mitä siitä pitäisi päätellä?

Woolfin esseen pohjalta Solnit kirjoittaa kriitikon halusta tehdä epävarmasta varmaa

"a desire to make certain what is uncertain, to know what is unknowable, to turn the flight across the sky into the roast upon the plate, to classify and contain."

Naulaavan kritiikin vaihtoehtona Solnit pitää kritiikkiä, joka kunnioittaa taiteen mystereriä, "pyrkii laajentamaan taideteosta, avaamaan sen merkityksiä, kutsumaan esiin mahdollisuuksia" (suom. minun).


Yhteyksiä ja yhteentuloja

Suomalaisista novellisteista koen Levyn novellistiikan olevan lähimpänä Raija Siekkistä siinä mielessä, että kummallekin näistä kirjailijoista on yhteistä, että hyvin yksinkertainenkin lause kantaa mukanaan paljon enemmän kuin se pelkkänä kirjainjonona ilmaisee.

Levyn kokoelman teemoja ovat erot ja lähdöt sekä ihmisten ja identiteettien yhteentulo ja toisiinsa törmääminen. Black Vodkan niminovellissa kohtaavat copywriterina toimiva "raajarikkorunoilija," jonka selässä on pienehkö kyttyrä sekä nainen, joka on ammatiltaan arkeologi. Novellin ironia kulkee läpi entisten kommunistimaiden Black Vodka -tuotemerkin luvatessa sen juojille mukavan turvallisen nostalgiatripin itäblokin maihin. Kuinka ollakaan copywriterin pomon nimi on Tom, kuten edellä kuvatussa novellissa Stardust Nation. Näin novellien välille muodostuu kutkuttavia yhteentörmäyksiä. Hot Milkissä naispäähenkilön ammatti on juurikin arkeologi, joten Black Vodka kurkottaa myös omasta ilmestymisajankohdastaan kohti Levyn tulevaa tuotantoa.



Luolanainen ja ikuinen kaupunki

Novelli Cave girl kertoo miehestä, jonka sisko Cass haluaa sukupuolenkorjauksen naisesta toisenlaiseksi naiseksi. Hän haluaa olla "pretend-woman"; nainen, jossa tulevat todeksi naiseuden kliseet. Nainen, joka on näiden kliseiden manifestaatio.

On mielenkiintoista huomata, miten novellien nimet ja itse tekstit kommunikoivat. Cave girl viittaa nimensä kautta Platonin luolaan, kuvan ja vertauskuvan väliseen suhteeseen. Roma-nimisessä novellissa on kyse ihmissuhteiden ikuisista asioista. On vaikea keksiä, mikä kaupunki voisi sopia tämän novellin nimeksi Roomaa paremmin. Novelli alkaa lauseella:

Her husband who is going to betray her is standing inside the city of Roma.

Suhteessa novellin nimeen pettäminen asemoituu ikuiseksi käyttäytymistavaksi. Se on jotakin, jota on aina tapahtunut ja jota aina tulee tapahtumaan. Vaan eipäs nuolaista vielä. Heti seuraavassa kappaleessa Levy nimittäin kirjoittaa:

When she wakes up from this dream about her husband betraying her, the traitor is lying by her side.

Pettäminen paljastuu uneksi, mutta pettäjäidentiteetti pysyy. Tämäntapainen mielikuvan luominen, sen kumoaminen, haastaminen ja moniäänistäminen on Levylle tyypillistä.


Ja minä sanoin kielelle: Yes, I do

Rakastan Levyn kieltä. Mikään vaatimattomampi verbi ei nyt riitä kuvaamaan, mitä Levyä lukiessani koen. Kokoelman viimeinen novelli A Better way to live kertoo nuorukaisesta, jonka äiti kuoli hänen ollessaan 12-vuotias. Äiti oli historioitsija, isä poissaolo. Levyn tapa kertoa, miten äidin kertomukset historiallisista tapahtumista jatkavat elämäänsä pojassaan menee suoraan jonnekin sinne, minkä haluan jättää nimettömäksi.

The fall of the British Empire I associate with brown shoe polish and Mom's high heels, while Fidel Castro's army taking power in Cuba is irrevocably linked with the warm maple syrup she poured onto pancakes on Sunday morning.

Levy ei annan minun levätä ylevissä ajatuksissa, vaan nostaa esiin pojan lapsuuden lastenkodeissa, joissa julmuus oli arkipäivää.  Hän ei myöskään annan minun jäädä kurjuuteen, vaan antaa pojan kohdata Elisan, jonka kanssa tämä menee naimisiin. Muutamalla sivulla kuljen tunneasteikkoni läpi.

Solnit siteeraa John Keatsia ja tämän "negatiivisen kyvykkyyden" (negative capability) käsitettä, jolla Keats tarkoittaa kykyä kestää epävarmuutta, mysteerejä ja epäilyksiä ilman pyrkimystä faktoihin ja totuuteen. Juuri tämänkaltaisen tilan kautta tarkasteltuina Levyn novellit ovat otollisimmillaan. Levyn seurassa eksyksissä olo tuntuu erityisen hyvältä. Vaikka Levyn novellit veisi laboratorioon mikroskoopin alle, jotakin olennaista jäisi löytymättä ja niin on hyvä. Tekstin mysteeriä on syytä kunnioittaa.

Haluan päättää tämän bloggauksen Levyn viimeisen novellin äidin sanoihin pojalleen (suomennos minun)

Muista nauttia kielestä, kokeile erilaisia puhumisen tapoja, ole ylitsevuotavainen silloinkin, kun siltä ei tunnu, koska kieli voi tehdä maailmasta paremman paikan elää.



Deborah Levy: Black Vodka (2013)
125 sivua
Kustantaja: And Other Stories


* Rebecca Solnit: Woolf's darkness. Tämä essee löytyy Solnitin teoksesta Men explain things to me and other essays, josta olen muilta osin kirjoittanut tässä

#novellihaaste - 10 novellia