Kuolemattoman sielun kuoleminen on maailman hirvein asia.
Kun pari Pirkko Saision lausetta laittaa seisomaan talon eteen, ne pyöräyttävät itseensä paitsi talon ihmisten surut ja ilot, maailman nykytilan ja vallitsevan henkisen ilmapiirin myös pöydälle unohtuneen puoliksi syödyn viilipurkin. Hyvin vähällä ja pienillä, vaivattoman tuntuisilla sanoilla Saisio saa lauseensa kantamaan valtavia ilman että ne ollenkaan pullistelevat tai muuttuvat ylipainoisiksi.
Pirkko Saision uutuusromaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016) kertoo 60-kymppisen miesasianajajan elämän yhdestä viikosta ja siitä, miten hänen elämänsä suistuu kaaokseen.
Romaanin alussa Miehen menneisyys tarttuu häntä kurkusta, kun hän saa tietää ystävänsä Pablon kuolemasta. Mitä pitemmälle viikko kuluu, sitä heikompaa on Miehen hengittämä happi ja siihen alkaa sekoittua kaikenlaisia kummia kaasuja, jotka tekevät arkielämästä vääristynyttä ja painajaismaista.
*
Lähtötilanteessa Miehen elämä on vakaassa kuosissa. Hän rakastaa vaimoaan Kristaa ja kuuntelee työkseen asiakkaidensa murheita ja taustaäänenä on kahinaa, joka syntyy siitä, kun setelit putoilevat hänen tililleen. Väriä miehen poskille nostaa hänen fantasia-arkistonsa, joka kantaa nimeä "Henkeviä ja Häikeilemättömiä Eroottisia Kohtauksia Pitkästyneisiin, Yksinäisiin Hetkiin" (sanojen isot alkukirjaimet Miehen) ja josta löytyy omat osastonsa myös "saksalaistyyppiselle, karkealle perusseksille" sekä "erotiikan sekaiselle rihkamalle."
Saisio kirjoittaa avioliitosta miehen näkökulmasta. Se, että mies on tässä yhteydessä erisnimi vahvistaa sanojen painokerrointa. Saision kirjoitusote on kauttaaltaan tuomitsematon ja hellän ymmärtävä. Hänen sanojensa säätila on täynnä peri-inhimillisen humanismin tuulia. Tarkennukset avioliiton liitoskipuihin ovat taitavia ja tunnistettavia. Myös suomalainen keskustelukulttuuri (tai pikemminkin sen puute) näyttäytyy tragikoomisessa herkullisuudessaan. Miehen ja hänen työkaverinsa Meskalinin ilta baarissa kiteyttää kaurismäkimäisessä ikimuistoisuudessaan paljon.
Tekstin väljyys tekee oikeutta Saision lauseille. Ne tarvitsevat ilmaa ympärilleen, jotta ehdin kokea ne kaikki monen monituiset tunteet, joita Mies, ja hänen asiansa minussa herättää. Naurun ja itkun langat ovat monin paikoin Saision romaania niin kietoutuneet toisiinsa, että niiden erottaminen toisistaan on mahdotonta. Kaikesta hyvästä huolimatta vähän yli puolen välin jälkeen tulee vastaan stagnaatiopiste, jolloin tarina ei oikein enää jaksa kantaa omaa painoaan. Ehdin jo pelästyä, että mitä ihmettä, mutta tämä pysähtyneisyyden tuntu menee onneksi ohi.
*
Mies, ja hänen asiansa kuokkii isoja kysymyksiä tarinan pintavireen pysyessä koomisena. Ikuiset kuolemaan ja sieluun liittyvät kysymykset ovat romaanissa kuin perinneruokalajeja, jotka Saisio valmistaa uuden reseptin avulla. Jälkiruoaksi on tarjolla kohokas, jonka aineksina ovat syyllisyys ja epäily. Monissa tämän vuoden romaaneissa on käsitelty muistoja ja muistamista ja tähän tematiikkaan Saisio tuo harvinaisen freshin ja kiinnostavan lisän. Ei tietenkään ole sattumaa, että Mies ja hänen ystävänsä Pablo matkustivat nuorina juuri Firenzeen, jossa tapahtuivat ne asiat, jotka romaanissa kuvatun viikon aikana saavat Miehen todellisuudentajun häiriintymään. Saision romaani nyökkää Firenzen syndrooman suuntaan ja sille tyypilliset oireet - pahoinvointi, paniikki ja sekavuus - ruumiillistuvat Miehessä.
Erityisen loistokasta Saision romaanissa on Miehen sisäinen puhe, joka ilmiantaa hänen päänsä sisällä tapahtuvia asioita, paljastaa hänen ajatuksiaan ja kommentoi hänen sanojaan. Saisiolla on erityinen kyky kirjoittaa niin, että hänen tekstinsä on kevyttä kuin höyhen, joka kantaa itsessään maailman painoa. Mies, ja hänen asiansa on romaani, jossa kaikki on ihan sitä mitä se on, mutta samanaikaisesti myös ihan jotain muuta.
Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
403 sivua
Kustantaja: Siltala
Muissa blogeissa:
Lumiomena klik
Sivutiellä klik
Ullan kirjat klik
Piippuhyllyllä klik
Tekstiluola klik
Oi voi.En millään malttaisi odottaa, että pukki tuo tämän. Kirjoitat taas niin hienon arvion, että huimaa ja lukuhermo alkaa nykiä. "Kohokas" kruunaa aterian, mahtavaa.
VastaaPoistaSiinäpä onkin joululahjaa, jos pukki tuo miehen ja vielä kaupan päälle miehen asiat :D
PoistaSaisioon voi kyllä aina luottaa. Ihana tuo sun nykivä lukuhermo. Kiitos paljon. Kiva myös tietää, että tästä on tulossa kirjoituksesi tuonnempana.
Ennen bloggausaikaani olen lukenut Saisiolta aika monta romaania. Myös näytelmiä olen nähnyt. Tunnottomuus ja painottomuus, ehkä, ja ai niin se huikea Homo! Outojen ooppera Kansallisteatterissa. Se oli dynamiittia. Välillä tuntuu, että saatan pitää Saisiosta jopa enemmän esiintyjänä kuin kirjailijana, koska siinä* on sitä karismaa.
VastaaPoista* Puhekielessä kai hyväksyttävää, että ihminen on se ja eläin on hän, kirjakielessä toisinpäin :-o
Minäkin olen suurimman osan Saision kirjoista lukenut jo ennen blogia. Ihan kaikkia en ole, mm. Jukka Larssonin nimellä kirjoitettuja ja muistaakseni en myöskään Betoniyötä, josta sen sijaan olen nähnyt erinomaisen hienon elokuvan.
PoistaTotta. Saisiolla on nimenomaa karismaa ja se tunkee jotenkin myös hänen kirjoituksiinsa, jos niin nyt voi sanoa. Kiitoksia kommentista!