Edellä olevan lauseen kirjoitin muistivihkooni luettuani parisenkymmentä sivua George Saundersin novellikokoelmaa Sotapuiston perikato. Selvennyksen vuoksi sanottakoon, että kuivalla satiirilla tarkoitan tässä yhteydessä äärimmilleen vietyä satiirisen kertomisen tapaa. Lukiessani Saundersin teosta pidemmälle muuttuivat hänen luomansa maailmankuvat luonteeltaan yhä dystooppisemmiksi.
Luin joskus parikymppisenä Nathanael Westin romaanin Heinäsirkan aika (The Days of the Locust, 1983) ja se herätti minussa suunnatonta kuvotusta. Sotapuiston perikadon vaikutus on hyvin saman tapainen. Oksettaa ja tekee mieli jättää koko teos kesken. Jättää se kesken nimenomaan siitä syystä, että tuntuu, että en jaksa kaikkea Saundersin kuvaamaa mustaa ja toivotonta. Ihmisillä menee Sotapuiston perikadossa huonosti, paitsi silloin kun heillä menee vielä huonommin. Siellä missä on synkkää, on hetken päästä vielä synkempää. Ihmiset riistävät toisiaan kilvan, tappaminen käy huvista ja huomenna viimeistään aurinko jättää nousematta.
Kaipaan lukiessani Don DeLilloa, joka hänkin on kelpo suomija, mutta jonka teoksissa nauru on läsnä. Saundersilla ei ole. Hänen teksteistään nauru on kuollut. Se on kuopattu ja madot syöneet sen ruumiin. Sotapuiston perikato ei yksinkertaisesti tarjoa mitään paikkaa, josta käsin nauraja voisi nauraa. Siinä missä DeLillo herättää tunteen siitä, että ihan kaikki ei vielä ole myöhäistä, koska sentään pystymme itsellemme nauramaan, Saunders on ennen muuta pessimistisen tulevaisuuskuvan kirkkaansynkän toivottomuuden ääni.
Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos vuodelta 1996. Kokonaisuutena se ei ole yhtä monimuotoinen kuin viime vuonna suomeksi saatu Joulukuun kymmenes (Siltala, alkup. teos The Tenth of December 2013). Tuntuu, että Saunders on esikoiseensa ladannut joka ikisen kamaluuden ja toivottomuuden muodon, joka hänelle on tullut mieleen. Ei käy kiistäminen, etteikö hän tekisi sitä taitavasti. Saunders repii maailman yhä paskaisemmaksi muuttuvan puolen teokseensa kuin kymmenen huipputehokasta keskusimuria. Sotapuiston perikato oli varmasti ajankohtainen jo vuonna 1996, mutta 20 vuotta myöhemmin se on vielä ajankohtaisempi ja erityisen ajankohtaiseksi se muuttui 8.11.2016.
Saundersin kokoelma sisältää 6 novellia ja yhden pidemmän kertomuksen, jotka kaikki ovat variaatioita siitä, miten toivoton on ihmiskunnan kohtalo. Kokoelman avaavassa niminovellissa Saunders kuvaa elämyspuistoa, joka on kauimpana Disneyn karamellinhajuisista kiiltokuvapuistoista ja muistuttaa enemmänkin Banksyn Dismalandin kaltaista apokalypsin teemapuistoa.
Saundersin mylly on tinkimätön. Moraalittomuus, oman edun tavoittelu, vallanhalu ja naisten hyväksikäyttö puhkeavat myrkyllisiin kukintoihinsa. Yhteiskunta rapautuu Saundersin kuvaamana erityisesti työn ja siihen liitettyjen merkitysten kautta. Työnteosta tulee suorittajapolven osalta mekaanisen konemaista. Novellissa Aallontekijä alamäessä on päähenkilönä mies, jonka ammatti on uima-altaan aallontekijä. Kun yhteiskunta muuttuu yhä totalitarisempaan suuntaan kukoistavat erinäiset absurdit sivubisnekset. Kun elämän tarkoituksesta on tullut menneiden aikojen ylellisyyttä, alkavat ihmiset hakea kokemuksia ja elossaolemisen tuntua hologrammisimulaatioiden kautta.
Saundersin vimman kohteena ei ole ihminen yksilönä, vaan ihmiskunta kokonaisuudessaan. Sotapuiston perikato on moderni Grimmin satu aikuisille, eikä se pääty auringonlaskuun hevosillaan ratsastavien prinssin ja prinsessan ikuiseen onneen. Pieni pilkahdus toivoa löytyy kokoelman viimeisen kertomuksen, Runsaudenmaan, lopusta ja siihen minä takerrun kynsin ja hampain.
Suosittelen Sotapuiston perikatoa paitsi brutaalin ystäville, myös kaikille rohkeille ihmisille, jotka uskaltavat pysähtyä miettimään, mihin tämä maailma on menossa. Jos kaipaa vastakohtaa ns. hyvänolon kirjalle, niin siihen tarkoitukseen Saundersin kokoelma on mitä parhain.
George Saunders: Sotapuiston perikato (2016)
208 sivua
Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline
Suomentanut: Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala
7 novellia - #novellihaaste
Ooh! Luen paraikaa Joulukuun kymmenettä ja sen novellit ovat olleet ihan pakahduttavan hyviä. Tämä uusin suomennos on tietysti myös lukulistalla. Joskus sitä tarvitsee jotain rumaa ja synkkää, pysyy kiinni todellisuudessa.
VastaaPoistaMinäkin olin ihan täpinöissäni Joulukuun kymmenennestä. Siinähän ne novellit oli hyvin erilaisia keskenään ihan jo aihepiireiltäänkin. Tässä taas on enempi variaatioita samasta teemasta ja kaikki Saundersin lohduttomuus sai kyllä välillä aikaan aika ikäviä olotiloja. Toki kirjallisuuden ei ole tarkoistuskaan olla aina miellyttävää, mutta tässä aloin kyllä olla rajoilla, että haluanko lukea loppuun.
PoistaJään odottelemaan kirjoituksiasi Saundersista. Kiiots!
Tämä on Leena Laurilan kommentti, jonka vahintossa poistin. Onneksi sain kopioitua kommentin tähän sähköpostista. Anteeksi Leena suhmurointini.
VastaaPoistaSaundersista ja tästä tekstistäsi tulee mieleen David Foster Wallace. Hän on ehkä jotain Don DeLillon ja Saundersin väliltä, tuon huumorin suhteen. Hänellä se on mustaa, mutta sitä on selvästi. Tarkoitan, että kun luit tuon Kummatukkaisen ekana, niin et ehkä lue Hauskaa mutta ei koskaan enää - vaikka siis sun pitäisi :)
Leena,
PoistaEn minä Wallacen lukemista tuohon Kummatukkaiseen aio jättää. Se osui vaan aikamoiseen saumaan, kun luin samaan aikaan Cooveria. Nämä kaksi kun ovat melkoisia paloja ihan yksittäinkin nautittuina.
Tässä kokoelmassa Saundersin synkkyys on totaalista tai niin minä ainakin sen koin. Hän on kuitenkin hirveän taitava kirjoittaja, muuten olisi kyllä jäänyt tämä teos kesken. Kiitos Leena ja anteeksi vielä, kun sähelsin kommenttisi kanssa.
Noh, pitääpä ottaa tutustumisen alle, tämän tyylinen kirjallisuus kiinnostaa. Viimeisessä kappaleessa kiinnostus viimeistään heräsi, me ollaan kai aika rohkeita mitä tulee kirjallisuuden aiheisiin. Monet alamaailman kuvaukset kiinnostaa, en tiedä oikeastaan miksi. Ehkä se on sitä, kun se elämä on niin kaukana omasta. Välillä sitä miettii mikä omassa elämässä on vikana ja sitten kun lukee jotain kauhean synkeää, kokeekin olevansa aika hyvässä asemassa.
VastaaPoistaTiia
Sotapuiston perikadossa ei kellään mene hyvin. Se on aika dystooppinen teos ja tosiaan kun on esikoinen, niin ehkä Saunders on tunkenut siihen kaiken, joka hänen mieltään on poltellut. Taitava hän on, siitä ei ole epäilystäkään.
PoistaTämähän sitten muuten käy myös novellihaasteeseen :D Kiitos kommentista ja hyvää viikonloppua!
Ah, olen Omppu niin onnellinen tästä novellihaasteestasi, minulle novellit ovat tähän asti olleet yhtä kuin Alice Munro ja muutamat lempikirjailijat, jotka kerran urallaan ovat novellien puolelle eksyneet. Tämäkin kokoelma on kirjoituksesi perusteella juuri sellainen, joka täytyy saada lukea, ja nyt kun lisähaastoin vielä itseni lukemaan tämän haasteen aikana ainakin 40 novellia, on vain niin loistavaa saada tämänkaltaisia lukuvinkkejä novellien saralta lisää. Kiitos tästä ja kiitos koko haasteesta! :)
VastaaPoistaLaura kiitos. Niin minäkin. On ihanaa, että niin moni lähti tähän mukaan (ja vielä mahtuu, jos joku, jota kiinnostaa, ei ole vielä ilmoittautunut). Olen lukenut monia postauksia ja kommentteja tähän haasteeseen liittyen ja bloggarit on löytäneet hienoja kokoelmia luettavaksi ja moni on tuntenut helpotusta siitä, että voi valita kokoelmasta vaikka vaan sen yhden novellin. Tämä kaikki tuntuu hyvin yhteisölliseltä!
PoistaSulla nälkää kasvaa lukiessa. Erinomaista. Itsekin suunnittelen vähän väliä, että mitä kaikkea tähän voisi vielä lukea. No, olen kyllä yleensäkin parempi suunnittelussa kuin toteutuksessa, mutta nyt olen kolmesta kokoelmasta blogannut ja luulenpa, että jatkan osaltani Raija Siekkisen novelleilla.