Olemme kävelyllä Helsingissä, minä ja hän. Hän on Jukka Viikilän romaanin herra Engel ja minä olen minä. Emme puhu mitään, koska Engel haluaa puhua vain saksaa ja minun saksankielen taitoni ei riitä keskusteluun. Kävelemme ja käsikynkkämme ovat tyhjiä. Se minua tässä eniten häiritsee. Se, että käsikynkkämme ovat tyhjiä.
Ohitamme yliopiston päärakennuksen, tuomiokirkon ja kaupungintalon. Jatkamme matkaa kohti Tähtitorninmäkeä ja yliopiston observatoriota. Minusta alkaa tuntua yhä vahvemmin siltä, että herra Engel ei ole seurassani vapaaehtoisesti.
Pitkä odotus
En ole pitänyt kiirettä tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen teoksen lukemisella. Aluksi tämä johtui siitä, että minulla oli vahva tunne, että Akvarelleja Engelin kaupungista ei ole minun romaanini. Tuntui, että lähes kaikissa blogiarvioissa, joita tästä teoksesta luin ja joita onkin kunnioitettavan paljon, kirjoitettiin tämän romaanin kauniista kielestä. Apua! Kun yksi ja toinen puhuu teoksen kauniista kielestä, voin olla melko varma siitä, että minusta on tuleva se "petturi," joka en kyseisestä romaanista innostu.
Kun Akvarelleista tuli Finlandia-ehdokas ryhdistäydyin sen verran, että varasin kirjan kirjastosta. Päädyin jonoon noin sijalle 70, enkä valitettavasti ehtinyt saada Akvarelleja käsiini ennen kuin sen päälle oli laskotettu Finlandia-voittajan viitta. Toisaalta ihan hyvä niin, koska kaiken odottamisen jälkeen olin suht tyhjä taulu, mitä tuli lukemisen aloittamiseen.
Mies, jota en ymmärrä
Akvarellien Engel on ristiriitainen hahmo, joka ei tule lukemalla tutuksi. Paikoin olen löytävinäni teoksesta sisäänpäinkääntyneen huumorin pilkahduksia ja silloin tuntuu, että Engel ei sittenkään ota itseään liian vakavasti, kuten hän muutoin tuntuu tekevän. Hänen harjoittamansa huumori, jos se sitä nyt ylipäätään on, tuo mieleeni miehen, jonka vitsejä en koskaan ole osannut panna merkille ennen kuin hänen kasvonilmeistään olen nähnyt, että nyt hän on sanonut jotakin omasta mielestään hauskaa.
Viikilän romaani on Engelin yöpäiväkirja. "Yöllistä purkutyötä," johon hän kirjaa tapahtumia, ajatuksia ja tunnelmia, joista ei voi päiväsaikaan puhua. Muistiinmerkinnät alkavat vuodesta 1816 ja jatkuvat aina vuoteen 1840 asti. Koko tuon ajan Engel viettää Helsingissä, joka on usein tuulinen, kylmä ja muutenkin ikävän tuntuinen paikka maailman laidalla kaukana Berliinistä, jonne Engelin sydän ja mieli halajaa.
Akvarellit saavat minut näkemään, että jokaisella meistä on oma Helsinkimme. Tämä ajatus on tietysti sinänsä varsin simppeli, mutta Akvarelleja lukiessa minua huimaa, kun ajattelen kaikkien näiden Helsinkien määrää. Kun ajattelen, miten erilaisia asioita Helsinki ihmisille merkitsee ja miten eri tavalla he tämän kaupungin kokevat ja miten moninaisia tunteita kotikaupunkiani kohtaan tuntevat. Tätä kirjoittaessani en tosin enää tavoita sitä ylevyyttä, jota lukiessani koin.
Engel kirjoittaa yöpäiväkirjaansa: "Tämä on naisten maailma." Jaa-ha. Vai niin. Kenties Engel alentaa naisia ylentämällä. Saan sen käsityksen, että hän alkoi suunnitella taloja, koska se oli hänen tapansa synnyttää ja olla olemassa painavammin maailmassa. Vielä hullumpia hän kirjoittaa seuraavassa sitaatissa:
Kaupungin rakentaminen on kaikkein tärkeintä. Toivokaamme siis, ettei kohtalo meitä lyö, sillä sivistyneillä ihmisillä on niin paljon menetettävää, että apua on turha odottaa. Köyhät kyllä nostelevat toisiaan, mutta he ovatkin yksi suuri eläin.
Tähän kohtaan tekisi mieli laittaa rivistö kysymysmerkkejä. Muutoinkin monet yöpäiväkirjassa esitetyt ajatukset jäävät irrallisiksi huomioiksi, eivätkä ne kiinnity varsinaisesti mihinkään. Tämä toki sinänsä kuvastaa hyvin ihmisen - tässä tapauksessa Engelin - tapaa kirjoittaa ajattelemiaan aiheita muistiin. Vaikka olenkin fragmentaarisen ystävä, en olisi pannut pahakseni muutamia yöpäiväkirjamerkintöjen välisiä henkisiä siltoja.
Estetiikan oppitunti
Jukka Viikilä kertoi Finlandia-puheessaan, että hän on salakuljettanut Akvarelleihin runoutta. Mainio idea, ajattelin ja sitä paitsi hyvin käytännöllinen, koska runojen myynti on huomattavan vähäistä. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että Akvarellinen lukeminen kompastui kohdallani juuri tähän salakuljetukseen. Toisaalta taas juuri sama seikka osoittautui hyvin antoisaksi tarjoamalla minulle estetiikan oppitunnin.
Monet Viikilän lauseet ovat hienoja ja on helppo ymmärtää, että moni on niistä vaikuttunut ja liikuttunutkin. Minulle ne jäävät kuitenkin usein vieraiksi ja osin käsittämättömiksi. Otan pari randomisti valittua irrallista esimerkkiä.
"Huone taas on sydämen järjestys, sen kestävimpien kappaleiden heijastus."
"Aika ajoin huomaan pitäväni ajatuksiani maailmasta vapautuneena musiikkina."
"Maailma on paljolti sitä, mitä me unelmoimme siihen."
Lauseissa maistuu runo, mutta ne eivät luennassani toimi runouden tavoin. Havainnollistan näkemystäni seuraavalla runoilija Sirkka Turkan lauseella, joka ulkomuistista menee suunnilleen näin: "ja poppelit seisoivat rivissä kuin pienet hartaat pojat."
Kun luen Turkan lauseen näen poppelit ja pojat, näen heidät sekä yksilöinä että joukkona, näen poikien rivistön, näen niiden välistä kulkevan tien, joka jatkuu pitkälle horisonttiin, näen hiekkapölyä kyseisellä tiellä, näen poikien hartaat ilmeet, näen heidän polvihousunsa ja naarmuiset polvensa, näen heidän poskiensa punotuksen. Tunnen, miten poikia odottaa maailma ja maailman murheet, joista he eivät vielä mitään tiedä ja koen surua heidän puolestaan, sillä tiedän, että jonain päivänä heidän on kohdattava niin monia sellaisia asioita, jotka tekevät kipeää.
Viikilän lauseet taas eivät jatku päässäni eivätkä ruumiissani ja uskon tämän johtuvan siitä, että hänen teoksensa ei yksinkertaisesti osu esteettiseen rekisteriini. Näen Akvarelleissa kauneutta ja potentiaalisia haltioitumisen paikkoja, mutta ne kulkevat ohitseni ennen kuin ehdin sulkemaan ne syliini. Olen joka tapauksessa erittäin iloinen siitä, että luin Akvarellit, koska se pohdinta, mitä olen päässäni käynyt sen suhteen, miksi tämä romaani ei puhuttele minua henkilökohtaisella tasolla on ollut paitsi erittäin kiinnostavaa myös hyvin opettavaista. Luulen, että olen päässyt jäljille sen suhteen, miksi ns. kaunistekstiset teokset eivät usein ole ominta juttuani.
Mutta sitten
Unohda mitä olen edellä kirjoittanut. Pyyhi sanani mielestäsi, heitä ne hevon kuuseen tai mäntyyn tai mistä puulajista nyt satutkin tykkäämään. On nimittäin vielä yksi juttu ja se on Viikilän romaanin loppu. Sen ihan viimeinen sivu, joka tuo sen sydänmuljahduksen, jota koko teoksen ajan odotin.
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)
213
Kustantaja: Gummerus
Hah, vasta viimeisellä sivulla... En minäkään ole ollenkaan varma siitä että pitäisin tästä romaanista, vaikka pidänkin kauniista kielestä. Mutta katsotaan nyt, tulisiko sitä joskus yritettyä.
VastaaPoistaNiin pääsi käymään, että vasta viimeisellä sivulla tuli vastaan ne tuntemukset, joita koko kirjan ajan olin odottanut. Huomaan nyt kyllä, että vaikka luulin alkavani tätä lukea ikään kuin tyhjiössä, niin tiettyjä omia odotuksia oli siitä huolimatta.
PoistaKiitso Syksyn lehti ja ihanaa joulunaikaa!
Kiitos samoin sinullekin ihanaa joulunaikaa.
PoistaVilli veikkaukseni on, että minulle tämä ei tule uppoamaan, mutta haluaisin silti lukea ja sitten vasta muodostaa mielipiteeni... Epäilyttää, osaisinkohan paljasjalkaisena maalaisena ja maaseuturakastajana eläytyä Viikilän Helsinkiin, ja herättäisiköhän kirja tunteita vai olisiko se vain hienoja sanoja. Hm!
VastaaPoistaMarika mulla ihan sama. Finlandia-palkitut teokset on kiinnostavia jo ihan senkin takia, että monet lukevat ne ja on mukavaa, kun voi niistä keskustella. Ei tämä kyllä mitään kaupunkilaisuutta edellytä. Olisi kyllä kiva kuulla, mitä mieltä olet.
PoistaKiitos Marika ja ihanaa joulunaikaa!
Olet onnistunut tosi hyvin kuvaamaan kokemuksiasi kirjasta. Mulla aika samat kokemukset. Ymmärrän miksi kirja on pidetty. En vain saanut sitä kolahtamaan omalle kohdalleni, vaikka sitä mielessä pyörittelin. Taisi mullakin olla kyse tuosta, ettei asiat piirtyneet mieleeni ja jatkuneet päässäni.
VastaaPoistaKauniit tekstit ovat kompastuskiveni ja ehkä jossain vaiheessa tyydyn siihen, ehkä siedätyshoito ei toimikaan. Ei kaikesta tarvitse tykätä.
Kiitos postauksestasi! Tätä oli kiva lukea. :)
Tiia
Niin se kolahdus on kyllä jännä juttu. Mietin tätä tekstiä kirjoittaessa, että jos joutuu pohtimaan, rakastaako vai ei, niin silloin ei rakasta. :D
PoistaTervetuloa kauniiden tekstien kanssa kompastuvien kerhoon. Ehkä me jonain päivänä opimme tai sitten meidän ei ole tarkoituskaan oppia. :D
Kiva kuulla, että tykkäsit lukea. Mietin kyllä, että kirjoitanko näin rehellisesti, mutta inhoaisin itseäni, jos en olisi rehellinen.
Kiitos paljon ja ihanaa joulunaikaa!
Niin ... itse en pitänyt tästä kielen takia, vaan ehkä siksi, että tämän idea oli hyvin yksinkertainen ja ilmaisu selkeää, ja aika oli kronologista, joskin epäjatkuvaa. Olen alkanut lukea yhä enemmän näytelmiä, tässä toteutuu tosin vain yksi näkökulma, mutta aikajana on pätkitty. Luultavasti ihmisen päiväkirjaa, joka on väkisin ympätty jonkilaiseen runomuotoon kokoaikaisesti, olisi rasittava, jotkut päiväkirjat ovat siitä huolimatta, tämä minusta ei.
VastaaPoistaEn minäkään sanoisi, että tämä on mitenkään rasittava. Tietysti lukiessa oli monet rakennukset mielessä ja tuuli ja kylmä, mutta en oikein päässyt tähän sisälle.
PoistaEn muuten tiennytkään, että olet kiinnostunut lukemaan näytelmiä. Olen valitettavan vähän viime aikoina pystynyt seuraamaan blogeja, joten kiinnostuksesi on mennyt kokonaan ohi.
Kiitos Jokke ja ihanaa joulunaikaa!
En minäkään tästä hirveästi innostunut. Kieli oli kaunista, kyllä, mutta ei se yksin kannattele. Kauniilla kielellä ei minusta ole itseisarvoa, jos tarina ei muuten sykähdytä tai lauseet linkity toinen toisiinsa.
VastaaPoistaSirri alkaa vaikuttaa siltä, että mulle kaunis on jotain, jossa on läsnä myös jotain ei-kaunista, viiltävää tai ylipäänsä tietynlaista ristiriitaa ja säröä. Kauneuden kokemus on kiinnostava asia. Olen hyvin paljon hylättyjen rakennusten ja paikkojen, betonin ja graffitin ystävä ja näen niissä paljon kauneutta.
PoistaKiitos ja ihanaa joulunaikaa!
Mielenkiintoinen ja jännä kirjoitus tästä kirjasta, joka minua uteloittaa. En tiedä uteloittaako nyt enemmän kuin hetki sitten, vaan ehkä peräti vähemmän, mutta sitten tuli hepan kuusi ja viimeinen sivu! Saa jäädä lukulistalle ja siis sellaiselle, josta oikeasti kirjoja luetaankin.
VastaaPoistaMinä pidän kauniista kielestä, mutta se yksinään ei riitä - haluan siihen kauniiseen kieleen myös sisältöä. Kauniit sanat runollisesti peräkkäin aseteltuna ei paljon auta, jos niiden ajatus jää hämäräksi kuin ruislinnun laulu (siis juuri tällaiseksi typeräksi vertauskuvallisuudeksi, jota on melko vaikea tajuta).
Pääasia, että uteloittaa :D The Vegetarian oli niin mun juttu. Mainitsen sen nyt tässä, kun olet sen lukenut. Oliko siinä kauneutta? En usko, että se on ensimmäisen asia, joka ko. kirjasta tulee mieleen. Kuitenkin jos ajattelen erityisesti sen keskimmäistä osaa, niin siinä oli jotain tosi suurta ja mun esteettisellä asteikolla kaunistakin, vaikka samalla painostavaa ja kamalaakin, mutta juuri sen vuoksi myös kaunista.
PoistaEn taida oikeasti tietää, mitä on kaunis kieli. Kun ajattelen sitä, tulee mieleen runonpätkiä. Onko kauneus sanoissa vai lukijan kokemuksessa? Onko jotkut sanat aina kauniita tai jotenkin yleisesti kauniita? Minusta ihan hirmuisen kaunis sana on pariisinpyörä, eikä maailmanpyörä ole ollenkaan mulle sama asia. Johtuuko se sitten sanasta Pariisi vai että yhdyssanan etu- ja jälkiosa alkaa p:llä vai kaikesta siitä valtavasta Pariisiin liittyvästä kuvastosta.
Olisin kyllä super happy, jos saisin lukea ajatuksesi tästä Viikilän kirjasta, mutta en tietenkään halua painostaa lukemaan.
Kiitos Elegia ja ihanaa joulunaikaa!
Hyvä huomio: mitä tosiaan on kaunis kieli?! Luulen, että kukin määrittelee sen pitkälti itse. Kaunis kieli on (minulle) eri asia kuin kaunis sanoma eli kieli voi olla kaunista, vaikka sanoma/asia sinällään ei. Nousi mieleeni voimakkaasti Julie Otsukan teos The Buddha in the Attic, joka on koko lailla erityinen. Se on muuten kirjoitettu kokonaan monikon toisessa. Toinen erityisen kauniskielinen romaani on Mark Henshaw'n The Snow Kimono (molemmista on miete blogissani, jos kiinnostaa).
PoistaMinulle kauneus on eräänlaista kielen (ja myös kai ajatuksen?) kirkkautta ja selkeyttä. Kaunis kieli sisältää ajatuksia, joissa on järkeä. Minulle kaunista kieltä eivät edusta virkkeet, joissa ei ole (ymmärrettävää) sisältöä, vaikka periaatteessa olisivatkin kauniita. Minulle kielessäkin osa kauneutta on oivaltaminen ja ymmärtäminen: jos sitä ei tapahdu, on virke vain virke ja jää minulle tyhjäksi paperiksi. Vähän niin kuin moni kakku päältä kaunis.
Arvostan siis selkeyttä (tulkinnanvaraa saa toki olla, mutta jos ei tekstiä voi tulkita mitenkään, niin en jaksa - huom. kyseessä voi olla oma "tyhmyyteni" eli en osaa tulkita) myös symboliikassa ja sen kaltaista kauneutta oli muuten Chigozie Obioman Kalamiehissä. Ja muistaakseni André Brinkin romaanissa Hiljaisuuden tuolla puolen.
Vege oli mielestäni hieno romaani (jonka voisin lukea uudelleen ja varmaan joskus luenkin!) ja kielellisesti taitava, mutta minulle se ei näyttäytynyt kieleltään huomattavan kauniina niin kuin nuo aiemmin mainitsemani.
Jännä tuo kuvaamasi sanasuhde. Siis pariisinpyörä vs. maailmanpyörä. Minulla ei taida olla samanlaista suhdetta yksittäisiin sanoihin - ehkä olen enempi kokonaisuuksien ihminen. Jos en pidä jostakin sanasta, se johtuu siitä, että se on "ruma". Siis näyttää rumalta kirjoitettuna ja on vaikea ääntää. :D Hitsit, kun en nyt muista sitä yhtä kaameaa, jonka ääntämystä minun piti oikein kuunnella monta kertaa, että sain sen sujumaan oikein (keskeytyi kirjan lukeminen tuolloin ainakin puoleksi tunniksi). Rytmi on tärkeä! Mutta en edelleenkään voi sietää sitä sanaa, vaikka osaan sen jo ääntää (en tosin varmaan osaisi kirjoittaa ulkomuistista, mutta tunnistan kys. sanan, jos sen näen). :D
Tosi mielenkiintoinen keskustelu blogiisi taas virisi! Luen muutkin kommentit, kunhan joudan. Hyvää joulunalusaikaa! <3
Ps. Engelin varmaan luen seuraavalla suomireissulla, kun silloin aina ahmin suomalaista kirjallisuutta ihanassa luontoidyllissä.
Korjaus edelliseen viestiini: monikon toinen tarkoittaa monikon ensimmäistä eli me-muotoa. Meni taas sanat ja pää sekaisin. :D
PoistaElegia, minuakin ilahduttaa suunnattomasti, että virisi tällainen kauneuskeskustelu. Asia on pyörinyt päässäni eilisestä lähtien. On totta, että mulle jo yksittäiset sanat voi olla hyvin merkityksellisiä. Toisaalta onko kyse sitten pelkästään yhdestä sanasta? Eikö jokainen sana kanna mukanaan monenlaisia konteksteja, jotka tietysti on erilaisia ihmisestä riippuen?
PoistaMulla on kyllä todella usein tilanne, että en tiedä, onko joku juttu kaunis vai ei. Sitten on paljon sellaisia juttuja, joiden uskovan olevan monen muun mielestä kauniita myös juttuja, jotka ovat vuosisatojen kuluessa tulleet kauniiksi julistetuiksi. Mitä enemmän tätä mietin, sitä vaikeammaksi käy löytää mitään vastauksia. Sitten sekin, että se, mitä joskus aiemmin on pidetty kauniina, ei sitä enää nykyihmisen mielestä välttämättä ole ja lisäksi vielä kulttuuriset erot tässäkin asiassa. Kaiken em. lisäksi on tunne, että kauneus vaikuttaa jotenkin salaisella tavalla, johon ei pääse käsiksi ja että tämä käsiksipääsemättömyys on sen olennainen osa. Kylläpäs tästä asiasta nyt tulikin mietittävää. Ihanaa!
Mainitsit rytmin ja se on myös mulle lukiessa hyvin tärkeä. Parhaita ovat teokset, jotka jollakin hämärällä tavalla vastaa omaa rytmiä, mitä se sitten onkin. Välillä lukiessa tekisi myös mieli vaihtaa sanajärjestystä, koska tuntuu, että silloin lause kuulostaisi paremmalta.
Kiitos lisäkommentistasi. Sain paljon uutta mietittävää!
Apua, minunkin joulupyhät taitavat mennä kauneutta pohdiskellessa. :D Mutta pakko pikaisesti vielä (tai en nyt tiedä, kuinka pikaisesti - lähti taas hanskasta).
PoistaMinulle sanat ovat oikeastaan vain välineitä, välittäjiä. Näen siis sanat kuvina. Siksi yksittäisillä sanoilla ei ole minulle sinänsä merkitystä: pöllö on pöllö. Näkiessäni sanan pöllö, näen pöllön mielessäni enkä mieti sitä sanana.
Tiedän, että on ihmisiä, jotka jäävät makustelemaan sanoja (niiden merkityksen lisäksi) suussansa - siis niiden ääntämystä ja kaikua esimerkiksi ääneen lausuttuna. Itse en ole sellainen ihminen, mutta ihailen toisten kykyä kokea sana osana sen merkitystä (minusta sinä näet ja koet sanat laajemmin ja lisäksi osaat käyttää niitä taiten ja monipuolsesti luoden tuoreita ja uusia mielikuvia). En oikein osaa selittää: minulle sanat ovat kai (en ole ihan varma, pitää miettiä vielä!) vain kuvia ts. itse sana ei ole tärkeä. Minulla ei siten ole inhokki- tai lempisanoja. Mietin myös, että viestinnän opinnot (etenkin tiedotusoppi) saattavat vaikuttaa tietyllä tapaa suhtautumiseeni sanoihin: jokaisen sanan käyttäminen pitää perustella eikä siinä ole paljon luovuudelle sijaa (silloin on kyse silkasta asian perille viemisestä). Minun täytyy oikein joskus lietsoa itseäni olemaan "salamyhkäisempi" enkä niin töks töks. :D Tämä on asia, jota opettelen jatkuvasti.
Kauneus on tosiaan siinäkin mielessä monitahoinen asia, että minulle visuaalisessa mielessä rupuisuus on usein kauniimpaa kuin eheys. Yksinkertaistettuna: mielestäni rikkinäinen maljakko saattaa olla kauniimpi kuin ehjä; autioutunut talo kauniimpi kuin palatsi.
Ehkä kirjallisuudessa minulle kaunista on nimenomaan ajatukset eikä niinkään kielellinen "taituruus" tai "kauneus" tai mitä se nyt sitten on. Luin juuri kirjan, joka oli taiten kirjoitettu, mutta kauniiksi en sen kieltä sanoisi.
Kyllä menee ihmisen pää pyörälle jo. Tätä täytyy miettiä. Kiitos inspiraatiosta jälleen kerran!
Kirjoitat, että näet sanat kuvina. Kun kirjoita 'pöllö' minä taas näen ensimmäiseksi yhden niistä lukuisista pöllöhahmoista, jotka on ollut muodissa viime aikoina. Pitää ihan jäädä miettimään, että mieleen syntyyn kuva elävästä pöllöstä.
PoistaEn tosiaankaan tiedä, näenkö sanat mitenkään laajemmin, vaikka tosiaan jotkut sanat on erityisen merkityksellisiä, mutta en tiedä miksi niin on. Oikeastaan kun mietin, niin ranskankieliset sanat on usein sellaisia, että niitä maistelen, esim. vaikka pleurer (itkeä). Jo siinä sanassa itsessään on se itku. Sitten taas kun kuuntelen erästä ystäväparikuntaani, joiden kotikieli on italia, niin aina kiinnitän huomiota siihen, kun he kutsuvat toisiaan 'amore' - tuohonkin sanaan sisältyy valtavasti. Ehkä suomenkielen sanat on mulle mykempiä, joka taas on kummallista. Toki on näitä, että savuke on ihan eri asia kun tupakka tyyppisiä erotteluja. Enemmänkin ehkä juuri vanhemmissa suomenkielen sanoissa on erityistä taikaa. On myös paljon sanoja, joiden suomenkielinen vastine ei omassa päässäni vastaa alkuperäistä, esim. nyt vaikka reflektoida, intuitiivinen jne. Tämähän liittyy myös siihen, että luen usein mieluummin englanniksi kuin suomalaista käännöstä. Vaikka käännös olisi kuinka hyvä, se on eri teksti kuin se alkuperäinen. Voi tietysti olla joskus niinkin, että käännös on suorastaan parempi.
Kiitos, kun sanoit noin kauniisti tavastani käyttää sanoja. Olen kovin otettu sanoistasi. Minä kun taas aina ihailen, miten luontevasti sinä kirjoitat eli minulle sinä ole se taitava sanaseppä.
Mulla on tuo sama, että usein "viallinen" on kauniimpi kuin täydellinen. Aloin nyt miettiä sellistakin, että miten tähän asiaan vaikuttaa se, minkälaisia ovat olleet ensimmäiset tietoiset kokemukset kauneudesta. Toisaalta myös niin, että tietyt kuvat ovat hyvin latautuneita. Monen mielestä varmasti kuva enkelistä on kauniimpi kuin kuva aasista. Miksi näin on? Eikö se enkelin kauneus ole peräisin pitkälti jostain muusta kuin ise siitä enkelin kuvasta? Langennut enkeli - siinä muuten hieno sanapari, jossa tuo 'langennut' on mulle se oleellinen.
Jaa-a. Pää pyörllä olen nyt näistä itsekin, mutta mikäs sen mukavampaa. Kiitos sinulle.
Akvarellien parissa pääsi hienosti nuhjuisen 1800-luvun Helsingin tunnelmiin, tästä puolesta pidin kovasti. Viikilän kauniiden lauseiden kanssa koin samaa: koukerot jees, mutta en ymmärtänyt aina sanomaa. Mutta kyllä se Helsingin empire-keskusta upea on, Engel siis kirjansa ansainnut :) En tiedä mitä hänestä aikaisemmin on kirjoitettu.
VastaaPoistaRiitta just tuo, että oli vaikea ymmärtää, mitä tarkoitettiin. Koska Engel oli niin ristiriitainen heppu, ei ollut kauheasti mitään, mistä käsin pyrkiä ymmärtämään.
PoistaJa tuo on kyllä erinomaisen totta, että Engel on kirjansa ansainnut ja vaikka useampiakin kirjoja.
Kiitos Riitta ja ihanaa joulunaikaa! (toivottavasti flunssa on jo helpottanut)
Voi ei! Kun mä luin tätä, mä olin alkuun ihan kiinnostunut ja innostunut, mutta mitä pidemälle etenin, sitä vähemmän kiinnosti (enemmän tämä epäinnostus iski vasta lukemisen jälkeen) ja kuinka ollakaan, mulla ei ole mitään mielikuvaa viimeisestä sivusta! Mä varmaan vaan luin kirjan loppuun ja suljin kannen. ;D
VastaaPoistaPieni tarina kauniista kielestä: Monessa paikkaa kuulin kehuttavan Rosa Liksomin Hytti nro kuuden kieltä kauniiksi. Kerroin tämän sitten äidilleni, kun hän luki ko. kirjaa ja hän ihmetteli: "Siis kaunista kieltä? Tämä v****k****h****n******nen?" Hän ei tykännyt kirjasta, eikä se kuulu munkaan Liksom-suosikkeihin. Mutta hauskaa meillä kyllä oli.:)
Ei voi olla totta. Ei voi! Viimeinen sivu on niin oleellinen. Se tuli täysin yllättäen, huh. Nerokas lopetus kirjalle kerta kaikkiaan.
PoistaMulla alkaa kohta olla kauniin kielen trauma. Olisihan ihan hullua sanoa, että ei pidä kauniista kielestä ja jos niin sanoisin, ei se olisi totta. Mutta mitä se kaunis on? Mistä se koostuu? Varmaan on olemassa joku "yleinen kauneus", ts. mitä useimmat pitävät kauniina. Tulee heti mieleen Porvoon pikkukaupat, jotka on sisustettu tavalla, joka saa ihmiset huokailemaan ja alkaa tehdä mieli ostaa niitä kauniita esineitä kotiin. No sitten tulen minä ja alan miettiä, että onko tämä kitchiä ja tuntuu, että on ja sen jälkeen ajattelen, että olen huono ihminen, kun ajattelen, että ne kauniit sisustustavarat on kitchiä. Sitten vielä, jos juttu maksaa 450 euroa tai 25 euroa, niin se jälkimmäinen on kitchimpi, koska meidän maailmassa on niin ja sen takia menen kapinaan ja ostan mieluummin sen halvemman (joka toki tietysti sopii mun budjettiinkin paremmin).
En tiedä, mitä noissa tähdillä merkityissä kohdissa on. Muistan kyllä hyvin, miltä Hytti nro 6 näytti ja miten siellä oli se pieni pöytä, jonka päällä oli viinapullo ja mies ja se tyttö, mutta kieli on muistoissani enemmänkin karun kaunista. No, siinä se kaunis taas tuli.
Nyt on "pakko" toivottaa sulle Sanna oikein kaunista joulua. Suurkiitos kommentistasi, joka taas inspiroitutti paljon.
Tähtien alla on alatyylisiä ilmauksia sukupuolielimistä ynnä muuta sen sorttista.
PoistaHyvää joulua myös sulle Omppu, oikein kaunista!:)
P.S. Porvoon pikkukaupoista parashan on tietenkin Brunberg! Eikä myy kitchiä, vaan karkkia! ;D
Siskoseni jotain tuollaista aavistelinkin.
PoistaMut onhan jotkut karkit aika silleen kitschisiä nekin ulkoasultaan, tosin ei Brunbergillä taida olla, mutta piti nyt vaan lausua ääneen, jotta ei jäisi sellaista käsitystä, että karkit on kitsch-vapaita. :D
Taas teit sen: sait lukemaan tekstiäsi, eläytymään lukukokemukseesi.
VastaaPoistaMietinkin, että tämä ei ole ole ns. ihan sinun kirjasi, mutta olen todella iloinen, että loppu täräytti. Minullekaan kielen kauneus ei ole arvo sinänsä, vaikka usein kiinnitän huomiota juuri kielen kauneuteen: korostan sitä silloin, kun se tekee minuun vaikutuksen, mutta en pidä kaikesta kauniista (etenkään liiasta) ja toisinaan ruma ja roso on parasta. Ehkä kauneudesta tai rumuudesta riippumatta tärkein on se vaikutus, jonka luettu tekee; että kirja puhuttelee erityisellä tavalla. Minua Viikilän Engel puhutteli, tuo piilohumoristinen ja Helsingissä kärsivä mies.
(Marikalle, jos tämän kommenttini huomaa, niin tämä syntysavolainen kyllä ihastui ja eläytyi Viikilän luomaan menneeseen Helsinkiin.)
Anteeksi :D Ihanaa, että luit ja kommentoit "kauneustraumaisen" kirjoituksen. :D
PoistaTuntuu, että kauneutta esteettisenä kategoriana on helpompi ajatella kuvataiteessa kuin kirjallisissa teksteissä. Jäi nyt kovasti mietityttämään tuo, että mistä se kauneuden tunne syntyy. Novellimaraton-postauksessa joku bloggarikaveri kommentoi, että Tsehov vaikuttaa sielukkaalta. Ajattelin, että voi miten hieno sana. Sielukas. Jotenkin tuohon sanaan sisältyy niin paljon.
Akvarellien kanssa mulla oli ongelmana osin se, että oli tunne, että hienoilla ja kauniilla lauseilla ei ollut tarpeeksi tilaa. Kokeilin kirjoittaa joitakin lauseita sillä tapaa runolle tyypilliseen tapaan, että jaoin niitä useammalle riville ja ne tuntuivat heti jotenkin enemmän puhuttelevilta.
Vaikutus on varmaankin olennaisinta. Tosin joskus myös kirja, josta ei ollenkaan haltioidu voi olla hyvin vaikuttava. Ah, menipä ihanan monimutkaiseksi.
Kiitos Katja ja ihanaa joulunaikaa!
Paljasjalkaisena maalaisena olen aina rakastanut arkkitehtuuria ja varsinkin Engelin arkkitehtuuria. Se on niin omanlainen maailma, ja olen iloinen, että juuri Engel on ollut luomassa kauneutta Suomeen. Viikilän päiväkirjamainen runollinen teos oli heti uskomaton lukukokemus henkilökuvansa, tarinansa ja kielen ansiosta. Asuin ja elin kirjan mukana pimeässä Helsingissä, joka oli kyläpahanen, mutta jonne nousi upeita rakennuksia. Engel ei ollut arvostettu omassa kotimaassaan, joten hänen oli lähdettävä Suomeen elättääkseen perheensä. Olen iloinen suurenmoisista miljöökuvista, historiasta ja runokielestä ♥
VastaaPoistaMai, tämä oli taas niitä kirjoja, joista ajattelin, että tämä on niin Main kirja kun olla ja saattaa. Ihailen kykyäsi nauttia kauniista teksteistä ja tunnen itseni vähän luopioksi, kun en siihen samalla tavoin kykene. Olisin hirveän mieluusti kirjoittanut, että tämä oli "uskomaton lukukokemus," mutta en osaa valehdella. Silti, tämä oli minusta antoisa, vaikkakin ehkä ihan muista syistä kuin monelle muulle. Haluan kyllä joskus lukea Viikilän runoja. Uskon, että ne ovat enemmän juttuni kuin Akvarellit.
PoistaKiitos Mai ja ihanaa joulunaikaa!
Kohta loppuu kiire, lento
PoistaAlkaa Joulun aika rento.
Hiljaisuutta kuulostele,
nuku, syö ja nautiskele.
Kunnossa on silloin kuosi,
kun taas alkaa Uusi Vuosi!
Hyvää Joulua
Ihanaa pohdiskelua kauniin kielen käsitteestä täällä! :D Käytän itse tuota ilmaisua usein (ja koen pitäväni kauniskielisistä teoksista), joten sitä on hyvä pohtia. Onko kyse siitä, että peräkkäin on sanoja, joiden merkitys on kaunis? Ei tietenkään niin, sillä pidin esim. juuri lukemani Jelinekin kieltä monesti kauniina, vaikka asiat siinä olivat rumia ja ikäviä. En sanoisi kyseen olevan siitäkään, että peräkkäin on sanoja, jotka ääneen luettuna kuulostavat kauniilta, koska kirjoitettu kieli on mulle niin eri kuin puhuttu. Eniten kyse on varmaan kielen käyttötavoista, omaperäisyydestä, oivalluksista, yllätyksistä (ne rosot siellä seassa!) ja jatkumosta, jota kuvastaa omalla tavallaan tuo tekemäsi vertaus Turkan tekstiin. Hyvä bloggaus muutenkin!
VastaaPoistaTuomas, nyt on ihan pakko kysyä, kun molemmat ollaan tykätty Replikasta ja In transitista, niin onko ne sun mielestä kauniskielisiä teoksia?
PoistaKummassakin niistä on mun mielessä kieli keskeisessä asemassa. En vielä ole edes keksinyt ilmaisua sille, miten Taivassalo rakentaa koko romaaninsa tietynlaisella kielisysteemillä. Luultavasti en kuitenkaan sanoisi, että kieli on niissä kaunista, vaikka toki varmaan se sitäkin on. Yritän nyt tässä vaan hahmottaa, mitä se kielen kauneus on ja mistä se muodostuu.
Aloin miettiä myös sellaista vaihtoehtoa, että jospa kyse ei olekaan niinkään siitä, onko kieli kaunista, vaan siitä, että tietynlainen kieli tuottaa ihmisessä tunteen, josta käytämme sanaa kaunis.
Luulenpa, että tämä kauneus pohdiskelu kulkee mukanani tämän joulun. Mikäs sen mukavampaa! Kiitos tästä kommentistasi ja hyvästä blogikaveriseurastasi tänä vuonna!
Kävin lukemassa sen viimeisen sivun tuolla kirjaston lukusalongissa. Kaunishan se oli :)
VastaaPoistaTosi mielenkiintoista lukea tuota kauneus -pohdintaa. Kielen kauneuden tunnistan heti, mutta sen määritteleminen, että mikä kielestä tekee kaunista, se onkin vaikea juttu. Saatan käyttää tuota kaunis-sanaa aika helposti aina, kun kieli on sellaista, että pidän siitä. Se ei varmaankaan tarkoita mitään tiettyjä sanoja tai lauserakenteita, vaan ennemminkin tyylitajua tms. Ja se on mulle todella tärkeää kun luen, häiritsee ihan kauheasti jos kieli on sellaista että en siitä pidä.
Luulen, että itse taas en käytä sitä kovin helposti, mutta voi toki olla, että en vaan ole huomannut sitä käyttäväni. :D
PoistaTuo on niin totta, että tunnistaminen on paljon helpompaa kuin määrittely. Muistan kun luin Rosa Meriläisen Osteria ja hänen kielensä tökki ihan järkyttävän paljon. Se oli kiinnostava tilanne, vaikka toki teki lukemisesta aika hankalaa niin samanaikaisesti oli tilanne, että kieli kiinnitti itseensä huomiota niin paljon, että siitä avautui ihan uusia juttuja ja tasoja.
Tuossa edellä kirjoitin Tuomakselle, että jos onkin niin, että tietty kieli synnyttää lukijassa tunteen kauneudesta eli jos kauneus ei olisikaan kielen ominaisuus. Silti kyllä jotkut sanat on jo sinällään toisia sanoja kauniimpia. Pohdinta jatkuu :D
Kiitos Erja ja ihanaa joulua ja kiitos kaikista keskusteluista, joita olemme käyneet!
Täällä yksi petturi lisää. Akvarelleja Engelin kaupungista ei puhutellut minua. Suoraan sanottuna: minusta tämä oli tylsä.
VastaaPoistaTämän tunnustettuani haluan kuitenkin tähdentää, että minä jos kuka olen tylsien kirjojen ystävä. Siis niiden kirjojen, joissa ei tapahdu mitään, joissa ei ole varsinaista juonta, eikä kliimaksia, joissa vaan kuvaillaan maailmaan ja elämää ympärillämme. Esimerkiksi Anita Konkan Hullun Taivaassa (Finlandia-ehdokas 90-luvulta) ja Kristiina Carlssonin William N. päiväkirja. En osaa eritellä, miksi tämä kirja ei kuitenkaan koskettanut minua, vaikka kaikki elementit olivat olemassa. Kirja tuntui käyvän paikoillaan, kertaavan jo kerrottua uudestaan ja uudestaan.
Ymmärrän kyllä, miksi kirja palkittiin. Tällaisia on kirjoitettu viime vuosina ja usein palkittukin, esim. Riikka Pelon kirja josta en myöskään erityisemmin pitänyt. Otetaan joku historian (merkki)henkilö ja kuvitellaan hänen elämänsä kirjan sivuille. Takakanteen kirjoitetaan mainosteksti "runollinen" - ja menestys on taattu.
(Jos minulta kysytään, kuka on Suomen runollisinta proosaa kirjoittava kirjailija, niin se on Anja Snellman. Ja tätä ei lue hänen kirjojensa takakansissa.)
Vähän samat fiilikset jäi tästä kun sullakin. Pelon kirjasta kyllä pidin, mutta sitten taas Jalosen kirkkaudesta en suuremmin innostunut. Viikilän kirjasta en löytänyt erityistä runollisuutta, mutta ehkä käsitän runollisuuden toisin kuin monet muut. Mulla on tuo sama, että jos takakannessa on mainittu runollinen niin ei yleensä ole kyseinen teos ns. minun kirjani.
Poista