Ääneen ajattelua: Peter Sandström, Laudatur ja autofiktio

Näin unta Peter Sandströmistä. En muista, mitä unessa tapahtui, mutta Sandström oli ihan itsensä näköinen. Villisti veikkaan, että uneni johtui siitä, että olen mietiskellyt viime aikoina paljon Laudaturia, jonka ensimmäisellä kerralla luin ruotsiksi (klik) ja nyt vielä uudestaan suomeksi.

Kieli ei vaikuttanut juurikaan siihen, miten Laudaturin koin, joten tästä voitaneen päätellä, että Outi Mennan suomennos on varsin onnistunut. Toki toisella lukukerralla lukee eri tavalla johtuen ihan jo pelkästään siitä, että kirjan tapahtumat ovat tuttuja. Eniten minua jäi ensimmäisen lukukerran jälkeen mietityttämään autofiktio ja tässä kirjoituksessa ajattelen ääneen asian tiimoilta.

*

Kun kirjoitin Sandströmin Valkea Kuulaasta helmikuussa 2015 (klik ) minulle selvisi, että Sandströmin teosten päähenkilö on yleensä Peter-niminen mies. En siitä silloin ajatellut sen kummempia. Totesin vaan itsekseni, että tämäpä hauska keksintö. Kiinnostava keksintö, jonka avulla kirjailija luo lukijalle ikään kuin mahdollisuuden lukea häntä itseään fiktion kautta. En ottanut koko asiaa tosissani, eika Valkea Kuulaan mahdollinen autofiktiivisyys käynyt edes mielessäni.

Peter on Peter

Laudaturia lukiessa panin merkille, että sen Peter-nimisellä päähenkilöllä on erittäin paljon yhteistä kirjailija-Peterin kanssa. Tästä huolimatta en oikein osaa lukea Laudaturia autofiktiona. Lainaan alle tekstipätkän, jonka avulla pohdin asiaa.

Peter Sandström "toteuttaa oman omaelämäkerrallisen projektinsa lavastavamalla draaman, jossa isänsä pelon varjossa kasvanut poika pyrkii vapautumaan syyllisyydestään kirjoittamalla avoimesti tunteistaan, häpeästään ja peloistaan, itsesyytöksistään ja epävarmuudestaan, viimein perimmäisestä halustaan tulla ymmärretyksi, nähdyksi, tunnustetuksi."

Luen edellä olevan sitaatin useaan kertaan ja minusta tuntuu, että se samanaikaisesti sekä pitää paikkaansa, mutta toisaalta sitten taas ei. Se ei poista sitä autofiktiivistä hiertymää, jonka Laudaturin lukeminen minussa aiheuttaa. Tässä kohdin katson aiheelliseksi tunnustaa, että yllä lainaamani teksti ei liity Peter Sandströmiin lainkaan, vaan se on peräisin Päivi Kososen artikkelista Itsensä lukijat, jossa hän kirjoittaa Karl Ove Knausgårdista (Parnasso 5/2015). Knausgårdin nimen tilalle olen vaihtanut Sandströmin.

Autofiktiosta tekee kiinnostavaa se, että se on sekä totta että sepitettä, eikä lukija voi tietää, mikä on edellisten välinen suhde. Minua tällainen epämääräinen maasto kiinnostaa kovasti ja siksi pidänkin jonkinasteisena ihmeenä, että en ole lukenut Knausgårdia. Hänen projektinsa vaan vaikuttaa niin megalomaniselta, että en ole kyennyt hänen lukemistaan aloittamaan. Toisaalta on niin, että en usko omaelämäkerrallisen kirjoittamisen autenttisuuteen, koska se on aina täynnä valintoja ja korostuksia, joiden perusteella muokkantuu tietynlainen kuva, joka olisi erilainen, jos kirjoittaja olisi tehnyt toisenlaisia valintoja. Ihmisen elämän kuvaaminen todenmukaisesti on mahdottomuus.

Peter Sandströmiltä itseltään on useampaankin kertaan kysytty, missä määrin hänen teoksensa ovat omaelämäkerrallisia ja hän on kiistänyt niiden sitä olevan, vaikka ne liippaavatkin läheltä hänen elämäänsä. Vuonna 2012 Sandström totesi itsensä nimisen päähenkilön käyttämisestä, että "aluksi se oli leikkiä ja tapa päästä lähemmäs luomiani henkilöhahmoja. Nyt siitä on tullut kirjoitustekniikkaa ja jonkinlainen keino lyödä kipinää siihen, mitä olen luomassa."*

Asian pohtimisen voisi jättää sikseen ja uskoa Sandstömiä, mutta mistäpä minä tiedän, josko onkin niin, että autofiktiivisyyden kieltäminen on osa hänen mainitsemaansa "leikkiä." Tästä johdun pohtimaan edelleen, että jos oletamme Sandströmin teosten olevan autofiktiivisiä, niin mikä merkitys on silloin sillä, että tekijä itse kieltää asian. En tiedä. Huomaan taas olevani keskellä peliä ja pelinappulani ovat vaivihkaa pudonneet laudalta, mutta haluan jatkaa peliä entistä kiihkeämmin.

Paljastaminen

Omaelämäkerrallinen kirjallisuus voimistaa itseään paljastamalla ja tätä samaa mekanismia voi luonnollisesti hyödyntää myös autofiktio. Edellisestä lauseessa käy ilmi, että en pidä omaelämäkerrallista kirjallisuutta ja autofiktiota tarkkaan ottaen synonyymeinä (vaikka niitä siten olen tässä välillä  käyttänytkin), vaan ajattelen, että ensin mainitussa on vahvempi, vaikkakin käytännössä tuhoontuomittu, pyrkimys kirjoittaa omasta elämästä niin kuin se on eletty ja koettu. Autofiktiossa taas näen jo alusta alkaen olevan kyse liikuskelusta todeksi koetun ja fiktiivisen välillä. Laudatur sisältää muutamia kohtia, jotka ovat erityisen häiritseviä, kun mietin niiden suhdetta Peter Sandströmin "oikeaan" elämään.

En kuulu niihin lukijoihin, jotka lukevat fiktiota jonkinlaisena kirjailijan ja hänen mielensä peilikuvana. Mietin harvoin, millä tapaa kirjoituksen juuret nousevat kirjailijan elämästä ja tämän vuoksi on sitäkin kiinnostavampaa, että Sandströmin kohdalla tämä asia minua pohdituttaa. Laudaturissa kerrotaan Peterin heittäneen vaimoaan lasilla (ei osunut) ja lyöneen poikaansa, jonka kanssa he ovat läsnä toistensa elämässä kuin turistit. Kertoja-Peter toteaa myös: "Lapsi huomaa, että aikuinen seisoo tupakalla lehmusten alla, ettei aikuinen oikeasti välitä liukumäki- ja hiekkalaatikkotouhuista, että leikkipuistossa käynti on vain velvollisuus, joka pitää hoitaa ennen kuin voi siirtyä tekemään jotain muuta, jotain tärkeämpää."

Kun luin nämä kohdat ensimmäisen kerran huomasin puhuvani puoliääneen kirjailija-Sandströmille, että olisit nyt edes nuo jättänyt pois. Nyt ihmiset luulevat, että olet väkivaltainen mies, jolle isänä oleminen on tylsänpuoleinen velvollisuus. Jos kyse olisi omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta edellä mainittuja kohtia voisi kutsua paljastuksiksi. Autoautofiktiossa sen sijaan paljastuksille ei voida antaa totuusarvoa ja fiktiossa taas tämäntapaiset kuvaukset motivoituvat kerronnallisista tarpeista lähtien. Koska en osaa asettaa Laudaturia mihinkään edellä mainituista kategorioista, eri vaihtoehdot ovat jatkuvasti läsnä ja mahdollisuudet jäävät avoimiksi.

Peittäminen

Sandström on taitava peittämään paljastamalla. Hän kiinnittää huomioni itse kirjoitusprosessiin ja muistuttaa tekijän valinnanvapaudesta, kuten seuraavassa esimerkissä:

"Oravainen oli mies, jonka minä olisin voinut keksiä, hän olisi voinut esiintyä hahmona jossain tekstissäni. Voin tehdä hänellä mitä haluan, ajattelin. Kaikki valta on minun käsissäni."

Laudatur sisältää useampia kohtia, jotka kuuluvat absurdin piiriin. Viittaan tässä yhteydessä erityisesti kohtauksiin, joissa Peter menee isänsä kanssa hakemaan Karviselta kuollutta emakkoa sekä Peterin isän ja Kronin karuselliajeluun ja jälkimmäisen nostamiseen lipputankoon.

Absurdi voidaan nähdä tapana hämmentää. Sen avulla realistististen tapahtumien päälle luodaan laskoksia, jotka asettavat realismin liikkeeseen. Absurdin vaikutus levittäytyy ympäristöönsä ja sai minut hakemaan sitä sieltäkin, missä sitä ei ollut. Jos ajatellaan omaelämäkerrallista projektia absurdi on mitä hedelmällisin keino salakirjoittaa asioita, joista kirjailija ei halua puhua suoraan. En väitä, että Sandström tekisi niin, mutta tällainen mahdollisuus on olemassa.

Miettiessäni tarkemmin emakonhakumatkaa aloin pohtia, miksi kyseessä on emakko, miksi ei karju. Miksi kuollutta emakkoa pitää ampua ja miksi se haetaan mieheltä, joka ei osaa lukea. Psykologisista tulkinnoista tykkäävät voivat edellä mainituista kohdista löytää vaikka mitä mielenkiintoista. Oli miten tahansa, niin tällä absurdilla kuvauksella Sandström luo rikkaan maailman, joka ei vähillä tyhjene. Itse esimerkiksi hahmottelin tulkintaa, jossa pohdin Karvisen lukutaidottomuutta osana symbolisen järjestelmän ulkopuolella olemista. Mitä tästä seuraa Sandströmin romaanin kannalta? En tiedä ja se tekee asiasta entistä mielenkiintoisemman. Tunne siitä, että olen jonkin syvän lähteillä on vahva, mutta en osaa nimetä, mistä on kysymys.

Mennyttä etsimässä

Samaisessa yllämainitussa Parnasson artikkelissa Päivi Kosonen kysyy: "Mitä muuta omaelämäkerrallinen projekti ylipäätään merkitsee kuin kirjailija-kertojan pyrkimystä korjata ja parantaa menneisyyden tuhoa ja haavat?" Kososen kontekstinä on tässä yhteydessä edelleen Knausgård, mutta hänen esittämänsä kysymys on myös yleisluonteinen. Miksi ihminen haluaa palata menneisyytensä, ellei sitten ymmärtääkseen paremmin sitä, mitä on tapahtunut. Tämänkaltaisen juonen löydän myös Laudaturista, joka romaanina liikkuu sekä kertoja-Peterin elämän nykytasolla että kesässä vuonna 1988, jolloin hän oli nuorukainen.

Peter pohtii, että hänen isänsä ei enää ole sama ihminen kuin joskus aikaisemmin ja laajentaa tämän pohdinnan sekä itseensä että yleisempään asian mietiskelyyn. "Milloin ihmisestä tuli joku muu kuin se, joka hän oli ollut? Kuka minusta tulisi?" Kun kertoja-Peter kysyy, kuka hänestä tulisi kysyy kirjailija-Peter samaa kysymystä. Autofiktion siivet lepattavat.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että Laudaturin autofiktiivistä vaikutelmaa lisää erityisesti Sandströmin tapa liikkua ajassa ja muistoissa. Kertoja-Peter esimerkiksi toivoo, että voisi kokea uudestaan ne hetket, kun hän osti ensimmäisen LP-levynsä ja runokokoelmansa. Tämänkaltaisten kuvausten omaelämäkerrallisuuden tuntu noussee osin siitä, että kyse on ihmiselle yleisestä kokemisen tavasta. Helsinki Lit -tapahtumassa viime keväänä kirjailija Sadie Jones kertoi uskovansa, että osasyy siihen, miksi nuoruudesta kirjoitetaan niin paljon on juuri se, että silloin niin monet asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa.

Menneeseen itseen ei voi palata. Sitä voi ainoastaan tarkastalla siitä paikasta, joka nuorelle itselle oli tulevaisuuden horisonttia. Vaikka paluu omaan nuoruuteen ja aiemmin tapahtuneeseen ei ole mahdollista, ihminen käy jatkuvasti keskustelua aiempien elämänvaiheidensa kanssa, etsii ja antaa niille merkityksiä ja kirjoittaa niitä mielessään uudestaan.

Salamyhkä ja epävarmuus sen  ympärillä, mikä Laudaturissa on totta ja mikä ei lisää tämän romaanin kiinnostavuutta ja tässä mielessä Sandströmin projektia (mikä se sitten onkin) voidaan pitää harvinaisen onnistuneena. Hän kirjoittaa paitsi hurjan taitavasti, myös herkullisen kerrosteisesti. Laudatur ei tyhjene lukemalla. Se jättää minuun kutinan.

Peter Sandström: Laudatur (2016)
Suomentanut Outi Menna
Kustantaja: S&S


* http://www.sets.fi/forfattare/peter-sandstrom/