Mitä voi julkaista? -Parnasson kirjallisuuskeskustelun jälkilöylyt

Tapanani on Kirjamessuilla käydä seuraamassa Parnasson kirjallisuuskeskustelua ja niin tein tänäkin vuonna. Keskustelun aiheena oli Kirjallisuus nyt! ja messukatalogin mukaan tarkoitus oli tehdä yhteenvetoa tämän vuoden niin koti- kuin ulkomaisestakin kirjallisuudesta.

Paneelin moderaattorina oli tuttuun tapaan Karo Hämäläinen. Keskustelijoina kirjailija Heidi Köngäs, WSOY:n Anna-Riikka Carlson sekä tietokirjailija Ville Hänninen. Hämäläinen tosin joutui jättämään tilaisuuden kesken, mutta syy tähän oli mitä parhain, sillä hänen piti lähteä tilaisuuteen, jossa hänelle myönnettiin tietokirjailijapalkinto. Onnittelu Karolle!

Kirjakeskustelua kuuntelen aina mielelläni, mutta tänä vuonna keskustelu jäi yleissävyltään vähän laimeaksi, eikä oikein pysynyt fokuksessaan. Tilaisuuden aluksi Hämäläinen pyysi kutakin panelistia kertomaan kolme tällä hetkellä pinnalla olevaa kirjallisuustrendiä, joiden he voisivat kuvitella tulevan dokumentoiduiksi, kun aikakaudestamme joskus tulevaisuudessa kirjoitetaan kirjallisuushistoriaa.

Heidi Köngäs mainitsi pinnalla olevan dokumentaarisuuden, jossa fiktio ja dokumentarismi liudentuvat toisiinsa. Esimerkkinä tästä lajista hän mainitsi Svetlana Aleksijevitšin kirjat. Toiseksi hän nosti maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden kirjoittamat teokset ja kolmanneksi omiin juurin ja sukuhistoriaan liittyvät kirjat.

Anna-Riikka Carlsonin listalla olivat lähihistorian käsittelyyn keskittyvät teokset, yhteiskunnallista tematiikkaa esiin ottavat dekkarit sekä psykologista realismia rikkova kokeellinen proosa.

Ville Hänninen puolestaan nosti esiin Suomen historiaa (joko sotavuosia tai sotien välistä aikaa) kuvaavat teokset, tietokirjallisuuden kaunokirjallistumisen sekä tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta poimitut elementit.

*

Yllättäen paneelikeskustelun kiinnostavin anti muodostui keskusteluissa kirjabloggarien kanssa tilaisuuden jälkeen.

Paneelin loppumetreillä mies yleisöstä kysyi, onko onko olemassa mitään sellaista aihetta, jota käsittelevä kirjallisuus ei kustantamossa menisi läpi.

Anna-Riikka Carlson vastasi, että nykypäivänä ei sellaista aihetta ole, josta kirjaa ei voitaisi julkaista.

Haluankin ojentaa virtuaaliruusun Anna-Riikalle, sillä tästä hänen vastauksestaan syntyi bloggarien kesken mitä hedelmälllisimpiä pohdintoja. Samalla haluan todeta, että sen enempää minä kuin kukaan muukaan bloggari ei keskustelussamme ajatellut, että Anna-Riikan vastaus olisi hänen puoleltaan mikään lopullinen totuus, vaan enemmänkin tilanteen nopeassa tuoksinassa annettu vastaus.

Päädyimme kuitenkin pohtimaan ihan tosissamme, onko niin, että nykypäivänä voidaan julkaista kirjoja aiheesta kuin aiheesta. Hyvin  nopeasti rajasimme keskustelusta pois lasten- ja nuortenkirjallisuuden, joissa tietyt aiheet eivät tule kysymykseen. Esimerkkinä mainittakoon vaikka itsemurhaohjeet nuorille.

Entä aikuisille suunnattu fiktio? Löytyykö aiheita, joita käsitteleviä kirjoja ei julkaistaisi olettaen, että käsikirjoitus olisi laadullisesti hyvä.

Miten pitkälle fiktion vapaus yltää? Määrittääkö fiktion vapautta enemmän lainsäädäntö vai yhteiskunnalliset moraalisäännöt ja normit?

Yllä olevien kysymysten pohtiminen osoittautui monitahoiseksi kimpuksi, eikä selviä kyllä tai ei -päätelmiä ollut kovinkaan helppoa tehdä.

Ainoastaan yksi kirjabloggari totesi pitävänsä itseään siinä määrin anarkistina, että hän katsoo, että kaikkea kirjallisuutta voi julkaista. Hän tosin lisäsi, että järkevää se ei välttämättä ole.

Useimmat meistä olivat sitä mieltä, että sekä lait että moraalisäännöt määrittävät sitä, mitä voi julkaista. Olimme yksimielisiä siitä, että esimerkiksi fiktiivistä teosta, jossa päähenkilö antaa yksityiskohtaiset ohjeet naulapommin rakentamiseen ei julkaistaisi.

Toinen esimerkkikeissi oli fiktiivinen häväistyskirjoitus Suomen presidenttiparista. Tätä ajatusta yksi bloggari kommentoi, että se olisi mahdollista, jos presidenttiparin nimet muutettaisiin. Päädyimme kuitenkin siihen näkemykseen, että mikäli presidenttiparista kirjoitettaisiin heidän oikeilla nimillään teos ei läpäisisi kustantajan seulaa, koska sen julkaiseminen aiheuttaisi niin suurta yleistä paheksuntaa.

Moni oli myös sitä mieltä, että voimakasta rasismia tai vihapuhetta sisältäviä tekstejä ainakaan suurin osa kustantajista ei suostuisi julkaisemaan, koska niiden julkaiseminen vahingoittaisi heidän mainettaan.

Käymämme keskustelu oli todella mielenkiintoinen ja osoitti, että tämäntapaisissa asioissa rajojen vetäminen saattaa olla varsin hankalaa. Loppupäätelmäksi tuli, että lainsäädäntöä enemmän julkaisemiseen vaikuttavat moraalisäännöt ja yhteisiksi koetut normit. Itse ainakin nautin eniten asian pohtimisesta ja toivoisinkin, että myös messuilla voitaisiin käydä enemmän keskustelua sen sijaan, että muutama henkilö puhuu ja loput istuvat kuuntelemassa.

Kiitos kaikille kirjabloggareille, jotka tätä kysymystä kanssani pohtivat.