Siirry pääsisältöön

Etsimässä isää, jonka jalat oli eri maissa - Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Vuoden ensimmäisenä esikoisromaanina minulla on ilo ja kunnia esitellä Anna-Liisa Ahokummun teos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (jatkossa: VSKS), jonka Gummerus lähetti minulle joululahjaksi. Samalla haluan kiittää Gummerusta tästä hienosta joululahjasta.

Heti ensimmäiseksi tekee mieli todeta, että VSKS on hyvin valmis esikoisromaani ja tämän sanottuani huomaan ihmetteleväni, miksi määrettä "valmis" käytetään yleensä vain esikoisromaanien yhteydessä. Eikö toisen ja kolmannen teoksen kohdalla ole aivan yhtä oleellista se, ovatko ne valmiita vai eivät? Oikeastaan niinkin, että esikoisromaania helposti luetaan erityisen luupin läpi ja tarkastellaan, että onko siitä nyt ihan varmasti romaaniksi. VSKS:ta sitä on mitä suurimmassa määrin ja sen vuoksi saatan kytkeä pois päältä ns. esikoisromaanintarkastelufiltterin.

Okei. Myönnän. Kirjan nimi vaikuttaa hieman suureelliselta ja teennäiseltäkin ja kummastelin sitä aluksi. Ahokummun romaanin luettuani voin kuitenkin todeta, että nimi sopii tälle kirjalle erinomaisesti, sillä siinä summautuu tämä teos oleellisella tavalla. Lisäksi nimellä on vahva etukäteistunnelmaa luova voima.

VSKS kertoo perhostutkija Max Halmasta, joka jäljittää isäänsä, josta hän ei juuri muuta tiedä kuin että tämä oli saksalainen sotilas, joka taisteli Suomessa jatkosodan aikaan. Äitikin on Maxille jäänyt paljolti vieraaksi ja tämän kuoltua Max ajautuu etsiskelemään tietoa sukujuuristaan. Omaa historiaansa esiin kaivaessaan Max löytää äitinsä häpeän ja isän, jolla on "toinen jalka toisessa maassa." Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden välisten suhteiden käsittelystä tulee ensimmäisenä mieleen Paavo Rintalan romaani Pojat (1958) sekä Mikko Niskasen Rintalan romaaniin perustuva elokuva, jonka loppukohtauksessa nuori Vesa-Matti Loiri juoksee itkuisena junan (ja äitinsä) perässä. Yksi suomalaisen elokuvahistorian ikonisimmista kuvista on syntynyt.  Muutoin en olekaan tähän aihepiiriin juurikaan kirjallisuudessa törmännyt, joten Ahokummun romaanin aihevalinta on tervetullut.

VSKS alkaa Viktor Stanislauksen nekrologilla ja rakentuu kolmentoista sinfoniaksi nimetyn luvun kautta. Tapahtumia kuljettavat sota-aikaiset päiväkirjamerkinnät, Maxin muistiinpanot, eri henkilöiden välinen kirjeenvaihto, saksalaissotilasta kotonaan 1940-luvulla majoittaneen miehen haastattelu sekä Maxin ja Viktor Stanislauksen välinen tapaaminen. Ahokummun romaanissa on avaruutta ja tilaa tarinalle kasvaa ja sinfoniasta toiseen siirrytään samanlaisella välttämättömän tuntuisella luontevuudella kuin perhonen vaihtaa muotoaan munasta toukaksi ja toukasta koteloksi, kunnes teoksen lopussa se on aikuinen, joka tietää, mitä ei aiemmin olisi voinut kuvitellakaan tietävänsä.

Ahokummun kerronta on koruttomasti vahvaa ja tekstistä löytyy tarkemmin määrittymätöntä uhkaa, joka paikoin saa suorastaan karmivan luonteen. Romaanissa siirtymät ympäristöstä toiseen ovat suuria ja sujuvia, ja tutuiksi tulevat niin pohjois-suomalaisen pikkukylän elämänmenon moraalinen ahtaus kuin eurooppalaiset konserttilavatkin. Ajallisesti teoksessa kuljetaan 1940-luvulta 1980-luvun puoliväliin. Silmiinpistävää on, että vaikka Max kokee teoksen kuluessa henkisesti hyvin suuria asioita ei hänen tunnereaktioitaan juurikaan kuvata suoraan, vaan lukija kokee ne enemmänkin oman itsensä kautta.

Ahokumpu käyttää taiten hyväkseen perhossymboliikkaa ja tuntemattomalta vaikuttavan perhoslajin tunnistamisyritykset kasvavat kuvaksi Maxin omasta elämäntilanteesta. Tapa, jolla tämä symboliikka huipentuu teoksen lopussa on nerokkuudessaan häikäisevä ja monin verroin syvempi kuin mitä ensilukemalta saattaa vaikuttaa.

Elämällä on salaisuutensa, eikä se kaikkia niitä suostu koskaan luovuttamaan. Ahokummun taitavasti rakennettu tarina kätkee sekin sisäänsä mojovan yllätyksen. Maltillinen ja loppuun asti balansoitu kerronta sekä kielellinen viettelevyys varmistavat, että Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on itseään suurempi romaani, joka jää resonoimaan lukijassaan.



Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (2017)
175 sivua
Kustantaja: Gummerus
Arvostelukappale



Helmet-lukuhaaste kohta 41 Valitse kirja sattumanvaraisesti
(sattumanvaraisuus toteutui sitä kautta, että tämä kirja tupsahti postilaatikkooni yllättäin)


Kommentit

  1. Kuulostaa lupaavalta! Esikoisteosten laatu on viime vuosina ollut häikäisevä ja tässä on ilmeisesti taas onnistunut teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan tässä on taas onnistunut teos. On todella upeaa, että nykyisin ilmestyy aivan mahtavia esikoisteoksia. Ne antavat luvan odottaa paljon jatkossa.

      Poista
  2. Hyvä ja kiinnostava huomio tuo valmiuden pohtiminen esikoisarvioiden yhteydessä. Ehkä takana on ajatus, että esikoinen on vähän raakile, vaikkei se tosiaankaan sitä usein ole. Tämä on hyvin valmis (heh!) ja hieno esikoinen, mutta ennen kaikkea ehjä ja kaunis romaani.

    T. Lumiompun Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus tuntuu, että esikoisilta odotetana suorastaan enemmän kuin muilta kirjoilta. Tämä on ihan "kypsä" tapaus tosiaankin.

      Poista
  3. Todellakin kirjakevät käynnistyy lupaavasti. Tämän romaanista jäi jälkiäänet soimaan mieleen. Ilahduttavia omaperäisiä aineksia on, jotain tuttuakin. Kiehtova!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Hyvä balanssi tuttua ja vähän vieraampaa ja erityisen kiinnostava myös aiheensa puolesta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä