Siirry pääsisältöön

Punamustaa kohinaa - Susinukke Kosola: Varisto

Siinä kohdassa, missä Don DeLillon tuotanto loppuu alkaa Susinukke Kosolan Varisto.
Tosin mun ei varmaan pitäisi lukea Variston kaltaisia kirjoja.

Ai miks ei?
No sen takia, että ne eli tässä tapauksessa just Varisto saa mut ihan hengästyksiin ja tärinään, koska

a) se kuvaa piinallisen tarkasti sitä, miltä maailmassa oleminen musta useimmiten tuntuu
b) jään pohtimaan ratkaisua Variston esittämiin kysymyksiin pitkäksi aikaa ja hermostun, kun mitään ratkaisuja ei ole
c) parketti ei tykkää, kun kuljen ympyrää ympyrää ympyrää ... (mee pois Jii Karjalainen)
d) en pysty luopumaan taistelusta ja Varisto saa mut kiillottamaan miekkaani vaikka tiedän, että yksi miekka ei maailmaa muuta varsinkaan maailmassa, jossa miekkaan hukkumisestakin on tullut liian työlästä
e) 000010100001010101010100011010101010

*

Kirjoitin Varistosta pitkän tekstin, jonka poistin. Se alkoi näin:

Onks toi kannen Varisto kirjoitettu verellä? Jos se on, niin mitä se sit tarkottais? Tai jos se vaan esittää olevansa verellä kirjoitettu niin mikä sit olis oikean veren ja veren esittämisen välinen suhde ja  sen suhteen merkitys ja mistä se/ne kertois ja mitä jos keinoveri näyttäis aidommalta kun oikea veri, vähän niinku maitomainoksissa käytetään valkoista liimaa, kun se näyttää paremmalta kun maito ja palatakseni takaisin vereen et voi sille mitään en voi sille mitään emme voi sille mitään, että tälläkin hetkellä veresi vereni veremme vuotaa yhteiskunnan määrittämään pussiin.  [lainaus poistetusta tekstistä loppuu tähän]

Sit yritin uudestaan ja kirjoitin käsin vihkoon seuraavan tajunnanvirran:

Törmäsin postmodernin käsitteeseen ensimmäisen kerran vuonna 1995. Se tapahtui jollain kirjallisuustieteen luennolla, jonka aihetta en enää tarkemmin muista. Sen sijaan muistan, että esitin jonkun kreisikuvitteellisen tulkinnan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjasta ja varmistin opelta, onko se postmodernin kehyksessä ok. Ope sanoi, että on, kunhan se on perusteltu.

Tuosta tapahtumasta lähtien olen kulkenut tietä, jolla subjektit leijuvat, eivätkä kiinnity mihinkään kuin niin hetkellisesti, että niitä ei voi tavoittaa. Sillä tiellä on ollut hyvää ja vapauttavaa olla ja sen tien reunalle olen nyt pystyttänyt Variston, joka ehkä on kulkemani tien RIP.

Kosolan kokoelman avainlause on: Kaikki voi olla miten tahansa.

Kaikki muu tässä kokoelmassa on alanoottia sille, että kaikki voi olla miten tahansa.  Ja tästä päästään kysymään, että eiks olekin hyvä, kun ei ole mitään rajoituksia. No ei muuten ole, koska miten tahansa = ei mitenkään. Tosi ja epätosi ne yhteen soppii.

Varisto on nykyelämän ahdistus, kun kaikkea tunkee joka puolelta jatkuvasti, eivätkä ihmisen aivot olet kehittyneet vastaanottamaan niin valtavaa (dis)/informaatiotulvaa, ym. tulvaa. Muistan jonkun kriitikon kirjoittaneen Tomi Kontion runokokoelmasta Saattaa, olla (klik), että sen pidemmälle ei voi kuoleman tematiikan suhteen mennä. Sama pätee Varistoon, vaikka tematiikka on eri. Tämän täydellistytemmin  (<- onks toi sana)] ei hälystä voi enää kirjoittaa ja sen tähden tuolla vähän ylempänä on toi RIP. Just tässä kohtaa voidaan vielä kumarrella ihastuksesta, osa porukasta perse paljaana, osa kuin Lassi Hyvärisen kokoelman Tuuli ja Kissa nainen sipulinvarsihameessa, osa enempi vaatteissa, mutta heti kulman takana meidät suihinsyödään lopullisesti. [käsinkirjoitettu tajunnanvirta loppuu tähän]

*

Tämän postauksen ihan alussa mainitsin Don Delillon, enkä tehnyt sitä sattumalta, sillä kysymykset, joita Varisto esittää ovat lähi/täyssukulaisia (ja mahdollisesti myös adoptoituja) niille kysymyksille - koko sille "kokemusten sekametelisopalle" - jonka kanssa olen tottunut askartelemaan lukiessani DeLilloa. Ks. lisätietoa: "fuck capitalism.jpg."

Jos pitäisi mainita joku, jota rakastan, voisin vastata, että identiteetin käsite, sillä sitä olen totta vieköön rakastanut jo kauan ja it's complicated -suhdetta siihen ylläpitänyt. Varisto tuo julki identiteetin uhanalaisuuden maailmassa, jossa kaikki on miten tahansa. Identiteetin kokemus rakentuu ajatukselle, että ihminen tunnistaa jatkuvuuden itsessään, että hän aamulla herätessään tajuaa olevansa sama ihminen kuin se, joka meni illalla nukkumaan.  Tätä jatkuvuuden tunnetta viipaloi milloin mikin, kuten nyt Varisto tuo notkealla kielellä, valloittavalla hengästyksellä ja hyvällä poliittisuudella julki.

Varistossa identiteettiä määrittävät todellinen, uniikki ja pantava.  Kaksi ensiksi mainittua ovat hajonneet ja ne on haastettu ja peilattu niin loputtomiin, että niistä ei enää ole pitämään identiteettiä kasassa. Jäljelle jää pantava, jonka itse olen usein ilmaissut viittaamalla ruisleipätaikinaan. Ei tee mieli kysyä, mutta on pakko: entäs sitten kun panemisen voima on käytetty loppuun? Kun kaikki ruisleivät on jo leivottu? Entäs sitten, kun edes lainausmerkit minän ympärillä eivät riitä tuottamaan koherenttia kokemusta siitä, että on joku, joka tässä kokee, vaikkakin se joku on lainausmerkeissä.

Post-identiteeetti. Post post -identiteetti. Post post post -identiteetti. [Tästä osaat varmaan jo itse jatkaa eteenpäin].

*

Varisto kertoo siitä, mitä on olla ihminen, joka on tajunnut, että ironian Raatteen tie on kuljettu loppuun. Ensin oli puhe. Ihan vaan puhe ja kun puhe ei riittänyt otettiin käyttöön ironinen puhe. Ironia monistui ja tunkeutui, se työntyi niin kaikesta läpi, että siitä tuli sillä tapaa maailman osa kuin sydän ja verisuonet on ihmisen osia. Varisto kysyy: miten olla ironinen maailmassa, joka jo itsessään on ironinen. Varisto vastaa: eipä kuule oikein mitenkään. On tultu tilanteeseen, jossa pelastajanviitta ei enää pysy ironian harteilla. Jossa kieli muuttuu joka päivä riittämättömämmäksi

"kaikki sanat ampuvat merkityksistään ohi
riittävästi että sen huomaa
liian vähän että osaisi tuntea
muuta kuin outoa vierautta
      kielen keskellä"


Etsin apua kirjahyllystä summamutikassa. Käteni osuu sattumalta (uskoo, ken tahtoo, mutta totta on) Helene Cixous'n teos Inuti (Modernista, 2008) ja sen takakannessa Magnus Perssonin Svenska Dagbladetiin kirjoittamat sanat Cixous'n teoksesta. "Allt som händer, händer i språket. Och det är mycket." Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu kielessä. Ja se on paljon.

Varistossa vallitsee kielellinen tulehdustila - odor, dolor, color ja se neljäs tulehduksen tunnusmerkki, jota en ilman googlettamista muista.  Kieli on sairastunut nykytautiin ja runon puhuja antaa sen sairastaa kuvatakseen sitä tulvaa, kun tämä tuo se nämä nuo ne haluavat jokainen sen oman viidentoista minuutin pituisen valokeilahetkensä.

Identiteettiä ei ole kielen ulkopuolella ja siinä missä kieltä ei ole on sen sijasta paha paikka, jota ei tietenkään voi mitenkään ilmaista. Nyt (= edellisen nyt-sanan kirjoitushetkellä 30.4.2018 klo 11.53) on vielä hetki aikaa. Miten sinä tämän ajan käytät?

*

Ihminen on halutalouden kirkkain tähti, jonka kirkkaus on hyvää vauhtia haalistumassa. Sen, mitä haluava saa, sen sijaan mitä hän haluaa, voi lukea Variston sivuilta 37-38. Oma suosikkini on, kun haluaa hyväksyntää ja saa

"hullujen päivien katalogin ja hienvalkoisen pyjamapaidan, jossa on valmiiksi Pirkan ketsuppia ja vihamielinen einesroiske"

Edellisen sitaatin täydellistää Pirkan ketsuppi ja sen takia Heinz ei tule kysymykseen. Tässä vaiheessa huomaan, että olisi pitänyt kertoa, että Varisto on kirjoitettu käsin ja sitä ei voi ostaa kaupasta, mutta tunnustamalla sen voi saada käsiinsä. Lue lisää täältä:

http://www.varisto.net

Varisto on tuhat ja yksi tapaa pyrkiä etsimään maailmasta kolo, johon minä voisi sovittautua kuin Robinin puuttuva palanen. Se on tuhat ja kaksi tapaa joutua toteamaan autenttisen ja toden kuolema. Se on tuhat ja kolme tapaa elää heijastuksissa, jotka palauttavat itsestä kuvia, jotka rikkovat sen vähän, joka jo vähän syntyi.

Varisto on "omatunnon varmuuskopiot", "oidipus- ja antabuskompleksit", "maatuskaksi pukeutunut Johnny Depp" ja "phil collinssin näkeminen paahdetussa leivässä." Se on uudeksi normaaliksi vakiintuneen häiriötilan (hakusana: elämä) kuvaus, jossa identiteetti ei voi lakata soittamasta hätänumeroon.  Sitä se kaikki on. Valkoista Punamustaa kohinaa. Ks. kuva tässä alla.


[se kuva on tässä]



Susinukke Kosola: Varisto
111 käsinkirjoitettua sivua punaisella ja mustalla
(vapise Stendahl)






Kommentit

  1. Wou. Tämä on taas niitä bloggauksiasi, jotka ovat taideteoksia jo itsessään. Kiehtovaa, että kätesi osui just Cixousiin, kun hänestä on ollut puhetta viime päivinä bloggauksissa ja kommenteissa. Muuhun en osaa vielä tarttua, odotan että saan luettua kirjan, ja sitä aloinkin odottaa nyt jo kovin. Hienoa, että tämä nappasi Tanssiva karhu -ehdokkuuden ensimmäisenä omakustanteena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, en tiedä, olis ollu vielä niin paljon muuta. En vaan saanut kiinni siitä, miten se kaiken muun olisi ilmaissut ja kun olin jo monta kertaa yrittänyt ja hävinnyt itselleni, niin annoin periksi ja teksti on nyt näin.

      Tuo Cixous-sattuma oli minustakin mahtava. Tässä taas on se ilmiö, että kun jokin asia mietityttää/askarruttaa niin siihen yhtäkkiä alkaa maagisesti törmätä vähän joka puolella.
      Toivottavasti saat Variston pian käsiisi.

      Poista
  2. Jatkuvuuden viipalointia ja muuta - sydänverellä, Sinulta ja Kosolalta. Kumpaakin luekiessa siunaan, että on olemassa tämä kielemme, joustava ja ilmeikäs, aina uusiin asetteluihin taipuva.

    Tanssin täällä karhuna Variston palkintoehdokkuudesta!

    VastaaPoista
  3. Sun postaukset on aika hurjia, vetää lukijan hiljaiseksi eikä kykene sanomaan mitään :) Ihan hyvällä siis, viittaan Stridsbergiin myös. Varistoa jonotan kirjastosta. Aurinkoa päivääsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, kiva että tulit kommentoimaan. Hurjuudesta en tiedä, mutta on aina mukavaa saada todiste siitä, että postausta on luettu.

      Stirdsbergin kirja on kyllä just hurja. Mukavaa kesää sinullekin - kyllä, nyt on kesä. Tämän enempää ei säiden suhteen tohdi toivoa. Toivottavasti Varisto saapuu luoksesi nopeasti!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän