Siirry pääsisältöön

Kansallisteatterin Musta Saara - Häikäisevän kirkas päivän peili

Johan on Kansallisteatterin suurelle näyttämölle soppa keitetty. Kyseessä ei olekaan ihan mikä tahansa liemi, vaan master chef Saision luoma keitos, joka saa konfeteiksi naamioituneet Michelin-tähdet lentelemään pitkin lavaa. Ovatko ne ansaittuja vai kiilteleekö niissä kissaeläimen petollinen kulta?

Ei taivahassa kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään
Näin lauloi kerran musta Saara ...

paitsi että Kansallisteatterin Musta Saara ei laula, eikä konteksteja kannata muutoinkaan hakea virsien maailmasta. Nimensä Musta Saara lainaa romanien suojeluspyhimykseltä Pyhältä Saaralta. Vaikka esitys kertoo juuri romaneista, eivät he ensimmäisessä näytöksessä ole juurikaan näyttämöllä, eikä heistä paljoa puhuta, joka peilaa suoraan sitä tilannetta, mikä romaneilla on läpi Euroopan. Heidän ohitsensa kuljetaan pysähtymättä. Heidät ajetaan pois ja heitä syytetään siitä, että he eivät pysy aloillaan. Heitä ei haluta nähdä, eikä kuulla. "Kuusi miljoonaa juutalaista ei voi olla alaviite, mutta miljoona romania voi."

Esitys käynnistyy näyttämökuvalla, jossa verhon takana palaa tuli ja mustalaismusiikki itkee tunteenpaloa. Raja on vedetty. Verhon takana ovat ne muut ja katsomossa ollaan me. Kaihoisat viulut vaihtuvat kuitenkin äkillisesti kabareetyylisen musiikin tarjoamaan riehaan. Nopeat vaihdokset ovat Musta Saaralle tyypillisiä, kuten myös se, että kohtaukset nostavat esiin keskenään ristiriitaisia tunteita.

Musta Saara kertoo Euroopan tilasta paitsi romanien myös Janne-Maria Teräväkynän (Juha Muje) ja hänen tyttärensä Marina Teräväkynän (Katariina Kaitue) johdolla. Isä ja tytär Teräväkynä käyvät keskinäistä valtataistelua ja kumpikin heistä mielii presidentiksi. Eipä taitaisi Jean-Marie Le Pen järin ihastua, jos näkisi Juha Mujen vanhan väsyneen miehen. Marine Le Pen sen sijaan saattaisi hyvinkin ottaa hyötykäyttööön Marina Teräväkynän populististia kansaan vetoamisen keinoja.

Yhdellä tasollaan Musta Saara onkin oppitunti populimista. Se näyttää, miten kansan tunteisiin vaikutetaan ja miten sitä huijataan uskomaan, että pelastus nykypäivän sekavuuteen löytyisi yksinkertaisia "totuuksia" tarjoavasta populismista. Kaitue on roolissaan kylmäävä. Seksikäs ja vallasta juopunut Laura Huhtasaaren ja  Jeanne D'Arcin sekoitus, joka ratsastaa Ranskalla sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Hänen rinnallaan Mujeen isäpappa kalpenee elämän ehtoopuolen kehäraakiksi, joka viime voimillaan hamuaa vallankahvaa. Mihinkäs sitä populisti popcorneistaan pääsisi.

*

Musta Saara on vieraannutettua metateatteria, jossa katsojaa muistutetaan jatkuvasti siitä, että kyseessä on näytelmä ja näin estetään pako tarinallisuuden tarjoamaan valheelliseen suojaan. Usein meta kääntyy myös koomiseksi.

Musta Saara on tämän päivän polttava peili peili, joka sivulauseissaan nostaa esiin mm. niin kulttuuriseen omimiseen kuin dosenttien ja tutkijoiden asemaan sekä joka paikassa riehuviin feministeihin liittyvät viittaukset. Yksi syvimmistä peilauksista on Rooman perustajakaksosten Romuluksen ja Remuksen vertautuminen romaniäidin kaksospoikiin. Saisio on visionääri, mutta tuskin hän itsekään saattoi arvata, miten ajankohtaiseksi osoittautuisi lause romaneista esteettisenä haittana. Yhtäläisyys Riikka Moilasen ihmisroskakommenttiin on hätkähdyttävä.

Isompia ja pienempiä täkyjä on esityksessä yltäkylläisesti ja ehdottomasti enemmän kuin yhdellä katselukerralla pystyy vastaanottamaan. Paikoin viittausten runsaus onkin kyseenalainen vahvuus. Nykyaikaa kuvastetaan myös konkreettisen, lavan poikki liukuvan peilin muodossa. Nyt ei vaan kysytä, ken on maassa kaunehin, vaan tarkastellaan, näkyykö peilistä ylipäätään mitään.

Jussi Tuurnan säveltämä musiikki on monipuolista ja hurjaa. Mustalaismusiikin lisäksi löysin laarista vaikutteita mm. Agit Propilta, Hortto Kaalolta, Ultra Bra:lta ja 70-luvun euroviisuballadeista. Myös näytelmän vaikuttavin kohtaus rakentuu sekin vahvasti musiikille sekä Timo Tuomisen esittämän Vlad Seivästäjän aka Draculan esitykselle.

Erinomaisena Jacques Brelin musiikin tulkitsijana ansioitunut Tuominen on selkäpiitä karmivassa vedossa. Teatterista kotiin päästyäni pidinkin miniesitelmän siitä, mitä on todellinen läsnäolo näyttämöllä. Läsnäolo, joka menee katsojan luista ja sydämestä läpi ja kohottaa jonnekin, minne arkielämässä ei yleensä ole  pääsyä.

Vanhemmille naisille (joka nykyisin tarkoittaa suunnilleen 30+ -ikäisiä) ei aina tahdo teatterissa riittää rooleja, mutta Musta Saara antaa mahdollisuuden kolmelle kovalle: Ulla Tapaniselle, Sinikka Sokalle ja Tiina Weckströmille, jotka muuntuvat niin romanialaisista rouvista  husaareiksi, moottoripyöräileviksi valkyyrioiksi ja toimittaja/kuvaaja/äänittäjiksi kuin vapaudeksi/veljeydeksi ja tasa-arvoksikin.

Tyylilajit vaeltavat esityksessä kansojen tavoin. On farssia, satiiria, karnevalismia, absurdismia, lasten- ja kauhunäytelmää. Laura Jäntin ohjaus Tuurnan musiikin tukemana on jatkuvasti polyfoninen. Musta Saara ei tarjoa totuuden turvapaikkoja, vaan kyseenalaistaa ja piikittää.  Kaoottisuutta keittää vuotavalla kauhalla kokoon myös Jani Karvisen Sika kirves päässään ja Orwell käkättää haudassaan.

Musta Saara yltyy villiksi, suorastaan vauhtisokeaksi visuaaliseksi Baabelin torniksi. Toisaalta kaikki on liiankin liiallista, toisaalta taas tunnelmaltaan hätkähdyttävän samanlaista kuin todellisuus ympärillämme. Olemme tottuneet ajattelemaan, että ihminen on ihmiselle susi. Musta Saara näyttää, että se, että ihminen on ihmiselle ihminen on vielä hurjan paljon pelottavampaa.




Musta Saara, kantaesitys

Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Ohjaus: Laura Jäntti
Musiikki: Jussi Tuurna
Koreografia: Janne Marja-aho
Lavastus: Kati Lukka
Puvustus: Tarja Simone
Naamiointi: Jari Kettunen
Valot: Morten Reinan
Ääni: Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa: Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen.




Teatterilipusta kiitos Bloggariklubille, jota järjestää Kansallisteatteri, Tammi, Wsoy ja Johnny Kniga




Kommentit

  1. Aivan mahtavaa tulkintaa Mustasta Saarasta! Olet kyllä hyvin löytänyt viitteitä ties mihin asioihin. Esimerkiksi tuo Romulus ja Remus viittaus on mainio. Esitys oli tosiaan karnevaalimainen esitys, jossa koko ajan tapahtuu jotain. Lisäksi esityksestä on moneksi ja monelle erilaiselle katsojalle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Tekisi mieli lukea teksti kirjana, koska kamaa oli tosi paljon ja yhdellä katselukerralla ei mitenkään pysty kaikkeen tarpeelliseen kiinnittämään huomiota. Tai minä ainakaan en pysty. Tuo Romulus ja Remus juttu jäi erityisesti mieleen, koska siitä avautuu niin paljon.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän