Ei taivahassa kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään
Näin lauloi kerran musta Saara ...
paitsi että Kansallisteatterin Musta Saara ei laula, eikä konteksteja kannata muutoinkaan hakea virsien maailmasta. Nimensä Musta Saara lainaa romanien suojeluspyhimykseltä Pyhältä Saaralta. Vaikka esitys kertoo juuri romaneista, eivät he ensimmäisessä näytöksessä ole juurikaan näyttämöllä, eikä heistä paljoa puhuta, joka peilaa suoraan sitä tilannetta, mikä romaneilla on läpi Euroopan. Heidän ohitsensa kuljetaan pysähtymättä. Heidät ajetaan pois ja heitä syytetään siitä, että he eivät pysy aloillaan. Heitä ei haluta nähdä, eikä kuulla. "Kuusi miljoonaa juutalaista ei voi olla alaviite, mutta miljoona romania voi."
Esitys käynnistyy näyttämökuvalla, jossa verhon takana palaa tuli ja mustalaismusiikki itkee tunteenpaloa. Raja on vedetty. Verhon takana ovat ne muut ja katsomossa ollaan me. Kaihoisat viulut vaihtuvat kuitenkin äkillisesti kabareetyylisen musiikin tarjoamaan riehaan. Nopeat vaihdokset ovat Musta Saaralle tyypillisiä, kuten myös se, että kohtaukset nostavat esiin keskenään ristiriitaisia tunteita.
Musta Saara kertoo Euroopan tilasta paitsi romanien myös Janne-Maria Teräväkynän (Juha Muje) ja hänen tyttärensä Marina Teräväkynän (Katariina Kaitue) johdolla. Isä ja tytär Teräväkynä käyvät keskinäistä valtataistelua ja kumpikin heistä mielii presidentiksi. Eipä taitaisi Jean-Marie Le Pen järin ihastua, jos näkisi Juha Mujen vanhan väsyneen miehen. Marine Le Pen sen sijaan saattaisi hyvinkin ottaa hyötykäyttööön Marina Teräväkynän populististia kansaan vetoamisen keinoja.
Yhdellä tasollaan Musta Saara onkin oppitunti populimista. Se näyttää, miten kansan tunteisiin vaikutetaan ja miten sitä huijataan uskomaan, että pelastus nykypäivän sekavuuteen löytyisi yksinkertaisia "totuuksia" tarjoavasta populismista. Kaitue on roolissaan kylmäävä. Seksikäs ja vallasta juopunut Laura Huhtasaaren ja Jeanne D'Arcin sekoitus, joka ratsastaa Ranskalla sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Hänen rinnallaan Mujeen isäpappa kalpenee elämän ehtoopuolen kehäraakiksi, joka viime voimillaan hamuaa vallankahvaa. Mihinkäs sitä populisti popcorneistaan pääsisi.
*
Musta Saara on vieraannutettua metateatteria, jossa katsojaa muistutetaan jatkuvasti siitä, että kyseessä on näytelmä ja näin estetään pako tarinallisuuden tarjoamaan valheelliseen suojaan. Usein meta kääntyy myös koomiseksi.
Musta Saara on tämän päivän polttava peili peili, joka sivulauseissaan nostaa esiin mm. niin kulttuuriseen omimiseen kuin dosenttien ja tutkijoiden asemaan sekä joka paikassa riehuviin feministeihin liittyvät viittaukset. Yksi syvimmistä peilauksista on Rooman perustajakaksosten Romuluksen ja Remuksen vertautuminen romaniäidin kaksospoikiin. Saisio on visionääri, mutta tuskin hän itsekään saattoi arvata, miten ajankohtaiseksi osoittautuisi lause romaneista esteettisenä haittana. Yhtäläisyys Riikka Moilasen ihmisroskakommenttiin on hätkähdyttävä.
Isompia ja pienempiä täkyjä on esityksessä yltäkylläisesti ja ehdottomasti enemmän kuin yhdellä katselukerralla pystyy vastaanottamaan. Paikoin viittausten runsaus onkin kyseenalainen vahvuus. Nykyaikaa kuvastetaan myös konkreettisen, lavan poikki liukuvan peilin muodossa. Nyt ei vaan kysytä, ken on maassa kaunehin, vaan tarkastellaan, näkyykö peilistä ylipäätään mitään.
Jussi Tuurnan säveltämä musiikki on monipuolista ja hurjaa. Mustalaismusiikin lisäksi löysin laarista vaikutteita mm. Agit Propilta, Hortto Kaalolta, Ultra Bra:lta ja 70-luvun euroviisuballadeista. Myös näytelmän vaikuttavin kohtaus rakentuu sekin vahvasti musiikille sekä Timo Tuomisen esittämän Vlad Seivästäjän aka Draculan esitykselle.
Erinomaisena Jacques Brelin musiikin tulkitsijana ansioitunut Tuominen on selkäpiitä karmivassa vedossa. Teatterista kotiin päästyäni pidinkin miniesitelmän siitä, mitä on todellinen läsnäolo näyttämöllä. Läsnäolo, joka menee katsojan luista ja sydämestä läpi ja kohottaa jonnekin, minne arkielämässä ei yleensä ole pääsyä.
Vanhemmille naisille (joka nykyisin tarkoittaa suunnilleen 30+ -ikäisiä) ei aina tahdo teatterissa riittää rooleja, mutta Musta Saara antaa mahdollisuuden kolmelle kovalle: Ulla Tapaniselle, Sinikka Sokalle ja Tiina Weckströmille, jotka muuntuvat niin romanialaisista rouvista husaareiksi, moottoripyöräileviksi valkyyrioiksi ja toimittaja/kuvaaja/äänittäjiksi kuin vapaudeksi/veljeydeksi ja tasa-arvoksikin.
Tyylilajit vaeltavat esityksessä kansojen tavoin. On farssia, satiiria, karnevalismia, absurdismia, lasten- ja kauhunäytelmää. Laura Jäntin ohjaus Tuurnan musiikin tukemana on jatkuvasti polyfoninen. Musta Saara ei tarjoa totuuden turvapaikkoja, vaan kyseenalaistaa ja piikittää. Kaoottisuutta keittää vuotavalla kauhalla kokoon myös Jani Karvisen Sika kirves päässään ja Orwell käkättää haudassaan.
Musta Saara yltyy villiksi, suorastaan vauhtisokeaksi visuaaliseksi Baabelin torniksi. Toisaalta kaikki on liiankin liiallista, toisaalta taas tunnelmaltaan hätkähdyttävän samanlaista kuin todellisuus ympärillämme. Olemme tottuneet ajattelemaan, että ihminen on ihmiselle susi. Musta Saara näyttää, että se, että ihminen on ihmiselle ihminen on vielä hurjan paljon pelottavampaa.
Musta Saara, kantaesitys
Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Ohjaus: Laura Jäntti
Musiikki: Jussi Tuurna
Koreografia: Janne Marja-aho
Lavastus: Kati Lukka
Puvustus: Tarja Simone
Naamiointi: Jari Kettunen
Valot: Morten Reinan
Ääni: Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti
Rooleissa: Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen.
Teatterilipusta kiitos Bloggariklubille, jota järjestää Kansallisteatteri, Tammi, Wsoy ja Johnny Kniga
Esitys käynnistyy näyttämökuvalla, jossa verhon takana palaa tuli ja mustalaismusiikki itkee tunteenpaloa. Raja on vedetty. Verhon takana ovat ne muut ja katsomossa ollaan me. Kaihoisat viulut vaihtuvat kuitenkin äkillisesti kabareetyylisen musiikin tarjoamaan riehaan. Nopeat vaihdokset ovat Musta Saaralle tyypillisiä, kuten myös se, että kohtaukset nostavat esiin keskenään ristiriitaisia tunteita.
Musta Saara kertoo Euroopan tilasta paitsi romanien myös Janne-Maria Teräväkynän (Juha Muje) ja hänen tyttärensä Marina Teräväkynän (Katariina Kaitue) johdolla. Isä ja tytär Teräväkynä käyvät keskinäistä valtataistelua ja kumpikin heistä mielii presidentiksi. Eipä taitaisi Jean-Marie Le Pen järin ihastua, jos näkisi Juha Mujen vanhan väsyneen miehen. Marine Le Pen sen sijaan saattaisi hyvinkin ottaa hyötykäyttööön Marina Teräväkynän populististia kansaan vetoamisen keinoja.
Yhdellä tasollaan Musta Saara onkin oppitunti populimista. Se näyttää, miten kansan tunteisiin vaikutetaan ja miten sitä huijataan uskomaan, että pelastus nykypäivän sekavuuteen löytyisi yksinkertaisia "totuuksia" tarjoavasta populismista. Kaitue on roolissaan kylmäävä. Seksikäs ja vallasta juopunut Laura Huhtasaaren ja Jeanne D'Arcin sekoitus, joka ratsastaa Ranskalla sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Hänen rinnallaan Mujeen isäpappa kalpenee elämän ehtoopuolen kehäraakiksi, joka viime voimillaan hamuaa vallankahvaa. Mihinkäs sitä populisti popcorneistaan pääsisi.
*
Musta Saara on vieraannutettua metateatteria, jossa katsojaa muistutetaan jatkuvasti siitä, että kyseessä on näytelmä ja näin estetään pako tarinallisuuden tarjoamaan valheelliseen suojaan. Usein meta kääntyy myös koomiseksi.
Musta Saara on tämän päivän polttava peili peili, joka sivulauseissaan nostaa esiin mm. niin kulttuuriseen omimiseen kuin dosenttien ja tutkijoiden asemaan sekä joka paikassa riehuviin feministeihin liittyvät viittaukset. Yksi syvimmistä peilauksista on Rooman perustajakaksosten Romuluksen ja Remuksen vertautuminen romaniäidin kaksospoikiin. Saisio on visionääri, mutta tuskin hän itsekään saattoi arvata, miten ajankohtaiseksi osoittautuisi lause romaneista esteettisenä haittana. Yhtäläisyys Riikka Moilasen ihmisroskakommenttiin on hätkähdyttävä.
Isompia ja pienempiä täkyjä on esityksessä yltäkylläisesti ja ehdottomasti enemmän kuin yhdellä katselukerralla pystyy vastaanottamaan. Paikoin viittausten runsaus onkin kyseenalainen vahvuus. Nykyaikaa kuvastetaan myös konkreettisen, lavan poikki liukuvan peilin muodossa. Nyt ei vaan kysytä, ken on maassa kaunehin, vaan tarkastellaan, näkyykö peilistä ylipäätään mitään.
Jussi Tuurnan säveltämä musiikki on monipuolista ja hurjaa. Mustalaismusiikin lisäksi löysin laarista vaikutteita mm. Agit Propilta, Hortto Kaalolta, Ultra Bra:lta ja 70-luvun euroviisuballadeista. Myös näytelmän vaikuttavin kohtaus rakentuu sekin vahvasti musiikille sekä Timo Tuomisen esittämän Vlad Seivästäjän aka Draculan esitykselle.
Erinomaisena Jacques Brelin musiikin tulkitsijana ansioitunut Tuominen on selkäpiitä karmivassa vedossa. Teatterista kotiin päästyäni pidinkin miniesitelmän siitä, mitä on todellinen läsnäolo näyttämöllä. Läsnäolo, joka menee katsojan luista ja sydämestä läpi ja kohottaa jonnekin, minne arkielämässä ei yleensä ole pääsyä.
Vanhemmille naisille (joka nykyisin tarkoittaa suunnilleen 30+ -ikäisiä) ei aina tahdo teatterissa riittää rooleja, mutta Musta Saara antaa mahdollisuuden kolmelle kovalle: Ulla Tapaniselle, Sinikka Sokalle ja Tiina Weckströmille, jotka muuntuvat niin romanialaisista rouvista husaareiksi, moottoripyöräileviksi valkyyrioiksi ja toimittaja/kuvaaja/äänittäjiksi kuin vapaudeksi/veljeydeksi ja tasa-arvoksikin.
Tyylilajit vaeltavat esityksessä kansojen tavoin. On farssia, satiiria, karnevalismia, absurdismia, lasten- ja kauhunäytelmää. Laura Jäntin ohjaus Tuurnan musiikin tukemana on jatkuvasti polyfoninen. Musta Saara ei tarjoa totuuden turvapaikkoja, vaan kyseenalaistaa ja piikittää. Kaoottisuutta keittää vuotavalla kauhalla kokoon myös Jani Karvisen Sika kirves päässään ja Orwell käkättää haudassaan.
Musta Saara yltyy villiksi, suorastaan vauhtisokeaksi visuaaliseksi Baabelin torniksi. Toisaalta kaikki on liiankin liiallista, toisaalta taas tunnelmaltaan hätkähdyttävän samanlaista kuin todellisuus ympärillämme. Olemme tottuneet ajattelemaan, että ihminen on ihmiselle susi. Musta Saara näyttää, että se, että ihminen on ihmiselle ihminen on vielä hurjan paljon pelottavampaa.
Musta Saara, kantaesitys
Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Ohjaus: Laura Jäntti
Musiikki: Jussi Tuurna
Koreografia: Janne Marja-aho
Lavastus: Kati Lukka
Puvustus: Tarja Simone
Naamiointi: Jari Kettunen
Valot: Morten Reinan
Ääni: Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti
Rooleissa: Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen.
Teatterilipusta kiitos Bloggariklubille, jota järjestää Kansallisteatteri, Tammi, Wsoy ja Johnny Kniga
Aivan mahtavaa tulkintaa Mustasta Saarasta! Olet kyllä hyvin löytänyt viitteitä ties mihin asioihin. Esimerkiksi tuo Romulus ja Remus viittaus on mainio. Esitys oli tosiaan karnevaalimainen esitys, jossa koko ajan tapahtuu jotain. Lisäksi esityksestä on moneksi ja monelle erilaiselle katsojalle. :)
VastaaPoistaKiitos.
PoistaTekisi mieli lukea teksti kirjana, koska kamaa oli tosi paljon ja yhdellä katselukerralla ei mitenkään pysty kaikkeen tarpeelliseen kiinnittämään huomiota. Tai minä ainakaan en pysty. Tuo Romulus ja Remus juttu jäi erityisesti mieleen, koska siitä avautuu niin paljon.