Reader, why did I marry him?

Kuukausittain julkaistavassa BAR Finland -sarjassa tuon esiin merkittävää suomalaista kirjallisuutta. Kun tällä hetkellä tilanne on se, että kiinnostavia kotimaisia uutuuksia tunkee esiin joka tuutista teki mieli paeta varhaisempiin vuosiin. Niinpä tartuin Mattia ja Liisa käsikynkästä ja lähdimme Lapinlahdelle ihmettelemään rautatietä. On vuosi 1884 ja Lapinlahdella on koettu ihme, kun hevoset on korvannut veturi, joka vetää perässään rautahuoneita ja kiitää eteenpäin niin, että matkustajan silmissä vilisee. Matti ja Liisa pitävät penkistä tiukkaan kiinni, sillä vaikea on uskoa, että moisessa kyydissä ihan noin vaan pysyisi. Vaikka Rautatie on tyyllisesti realismia on sen kuvaus rautatiestä scifiä, sillä Ahon kirjoittaessa teostaan rautatietä ei Lapinlahdella vielä ollut, vaan rautatieasema avattiin vasta vuonna 1902 eli 18 vuotta Rautatien ilmestymisen jälkeen. Rautatie on kansankuvaus, jonka maailmassa vanha ja uusi törmäävät. Jos Matin ja Liisan asuttama Korventausta on kosk

En tiedä sinusta, mutta minä ainakaan en pysty olemaan lisäämättä Annastiina Stormin romaanin perään kuvastinta. Näin aukeaa satujen maailma. Näin heijastaa peili, josta nähty kuva voi olla mitä tahansa toden ja valheen väliltä. Näin marssivat esiin hyvät ja pahat ja vähän rumatkin. Ei puutu kuin Sergio Leone. Storm on Kerro, kerro -romaanissaan lähtenyt rakentamaan hyvin kunnianhimoista tarinankehittelyä. Teosta koossa pitävä juoni kertoo Alisasta, joka pyrkii tekemään selkoa jo kuolleen äitinsä Lumikin elämästä. Mahdollisesta ja todistettavasta. Siitä, mitä tapahtui todella. On lankoja, on vyyhtejä ja äidin katseessa asuva värttinäkoukku, jotka vievät yllättäviin paikkoihin ja yhtä lailla umpikujiin. On niitäkin lankoja, jotka löytyvät satujen kirjailluista puvuista. Heti romaanin alussa tapahtuu kaksi asiaa, jotka enempi vähempi leimaavat tämän teoksen lukemistani. Voisin kirjoittaa:  Äiti kuoli helmikuussa. Jälkimmäinen lause asettuu väistämättömästi päässäni Albe

Jussi Nikkilän Näyttelijästä  opin ennen muuta rehellisyyttä ja sen vuoksi päätin kirjoittaa täysin kaunistelemattoman ja alastoman rehellisen blogikirjoituksen. Se tuskin on hyvä idea, mutta teen niin siitä huolimatta. Samalla tämä on koe siitä, millainen on bloggaus, jota ei ole ollenkaan meikattu. Jota ei ole puuteroitu eikä poskipunattu ja jolle ei ole maalattu kiilteleviä luomia. Tykkään kokeilla. Siis kokeilen nyt tällaistakin kirjoittamisen tapaa. Olisi varmaan hyvä jo etukäteen pyytää anteeksi ainakin Jussi Nikkilältä. Anteeksi. Samalla muistutan, että se, että tällaiseen hulluun yritykseen edes lähden on jo sinällään luottamuksenosoitus kirjan tekijää kohtaa. Voisin nimetä tähän vinon pinon suomalaiskirjailijoita, joiden teoksista en voisi näin rehellisesti kertoa, koska olisi liian suuri vaara, että tulisin loukanneeksi heitä. Tämä muuten on pirunmoinen ongelma tässä bloggaamisessa. Tajuan tietenkin, että jos kirjasta ei kirjoiteta kuin muutama teksti ja niistä muu

Aloitan lopusta, koska tämä ihmetys on niin suuri, että se on pakko ilmaista heti alkuun. Aloitan kertomalla, että en pysty ymmärtämään, miten niin hurjan niin rajun niin totaalisen esityksen jälkeen Terni Panula pystyy tulemaan yleisön eteen loppukiitoksiin ihan niinku suunnilleen tolleen vaan. Miten voi siirtyä hetkessä maailmasta toiseen, astua maagisen rajan yli, olla äkkiä itsensä. Jean Cocteaun Ihmisen ääni ei kuulu Kansallisteatterissa ensimmäistä kertaa, sillä sitä esitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965. Tuolloin roolin veti Rauni Luoma. Tämänkertaisen Ihmisen äänen matka Omapohja-näyttämölle on jo sekin kertomisen arvoinen. Kävi nimittäin niin, että esityksen ohjannut ranskalainen Charles Gonzalès tapasi Pariisissa Terhi Panulan ja syntyi - Gonzalésin omia sanoja käyttääkseni - "kahden taiteilijan vahva yhteys".  Gonzalès vakuuttui, että Terhi Panula olisi hmisen ääni -monologin vaativan naisroolin "täydellinen tulkki". Oikeassa oli. Ihmisen

Helsingin kirjamessujen kunniaksi säästin pari päivää kesälomastani ja vietän ne nyt tulevana torstaina ja perjantaina Pasilan kirjamessuvilinässä. Aiempina vuosina on jäänyt vähän harmittamaan, että työni vuoksi olen pystynyt osallistumaan messuille vain viikonloppuna, sillä raskaan sarjan kirjadiggarit osallistuvat messuille nimenomaan arkipäivinä. Nyt pääsen kokemaan tämän autuuden ensimmäistä kertaa. Yritin turhaan saada käsiini paperista versiota kirjamessukatalogista Rikhardinkadun kirjastosta, jossa virkailija kertoi, että he saivat niitä vain hyvin vaatimattoman määrän, joka loppui lähes samoin tein. Mutta hienoa siis, että kirjat kiinnostaa. Vähemmän hienoa sen sijaan on, että joudun rakentamaan tärppini kirjamessujen nettisivun avulla. Silloin nimittäin käy helposti niin, että jotain timanttista menee ohi. Käydäänpäs asiaan. Minua kiinnostavat torstaina erityisesti nämä: klo 11.00 Senaatintori - Mistä puhumme kun puhumme autofiktiosta? keskustelemassa Tuomas Kokko, A

Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi P itäisikö vanhaa näytelmää modernisoida vai pitää se siinä kuosissa kuin millaiseksi se on alunperin kirjoitettu? Kansallisteatterin Lokki vastaa edellä esittämääni kysymykseen törmäyttämällä Tšehovin tekstin moderniin esillepanoon. En voi väittää olevani mikään erityinen Tšehovin näytelmien fani. Itse asiassa olen enempi sitä porukkaa, joka kuiskuttelee, että miksi ihmeessä näitä samoja mieskirjoittajien klassikoita esitetään vuodesta toiseen. No, kun niihin tiivistyy niin syvää ihmisyyttä, vastaa toinen ja eipä tuohon ole vastaansanomista, sillä tottahan se on. Tälläkään kertaa Lokki sinänsä ei ollut ensisijainen kiinnostuksen kohteeni, vaan se, minkälainen versiointi ja tulkinta siitä nähtäisiin Kansallisteatterin näyttämöllä. Lokin juonesta tuskin tarvitsee sen kummemmin puhua, sillä teatterinystävät tuntevat sen jo entuudestaan. Itse tulkitsen Lokissa olevan kolme pääteemaa. Ensimmäinen näistä on amorin nuolten sekaisin meneminen, j

Voiko kahta rakastaa samaan aikaan? Vastaan itse, kun nyt satun vastauksen tietämään. Rumpujen pärinää. Vastaus on: Kyllä kyllä kyllä ja erittäin hyvin voi. Ainakin jos ne kaksi sattuvat olemaan Pirkko Saisio ja Marja Packalén, jotka KOM-teatterin Valehtelijan peruukissa säteilevät toistensa karismaattisessa loistossa. Valehtelijan peruukki on toivon mukanaan trilogian keskimmäinen osa.  Saisio ja Packalén hurmasivat ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten näytelmällä  Odotus , jolle nyt näkeämäni Valehtelijan peruukki on jatkoa. Pitäköön paikkansa sanonta "ei kahta ilman kolmatta" niin että saisimme nähdä, miten tämä dokumentaarinen näytelmäsarja täydentyy kolmannella osalla. Esityksen ohjaaja Heidi Junkkaala haastatteli Saisiota ja Packalénia puolentoista vuoden ajan ja käsikirjoitus rakentuu näiden haastattelujen ja niistä tehtyjen improvisaatioiden pohjalle. Valehtelijan peruukissa Saisio ja Packalén esittävät itseään tai ehkä tarkemmin ilmaistuna ovat it

"Poliittinen tilanne on sekava ja sen vaikutukset näkyvät laajalti. Mielenosoituksia on eri puolilla maata. Matkailijoiden tulisi välttää suuria väkijoukkoja, mielenosoituksia ja pimeällä liikkumista. Venezuelassa esiintyy myös paljon rikollisuutta." Karina Sainz Borgo vieraili Suomessa muutama päivä sitten ja harmittaa vietävästi, että aiemmin sovitusta menosta johtuen en päässyt Akateemiseen kirjakauppaan häntä kuuntelemaan. Onneksi on kuitenkin hänen romaaninsa, jonka perusteella saa hyvän kuvan siitä, minkälaista elämä on Venezuelassa. Sainz Borgo (s. 1982) on itse alun perin venezuelalainen, mutta on viimeisimmät kymmenisen vuotta asunut Espanjassa. Caracasissa on vielä yö ei kerro kirjailijan omasta elämästä, vaan teos on fiktiota. Kirjailija kuitenkin toteaaa teoksen jälkisanoissa, että inspiraatiota teokseen ovat tarjonneet todelliset tapahtumat. "Vältä väkijoukkojen kokoontumisia ja mielenosoituksia. Caracasissa ja muissa suurissa kaupungeissa on p

Alussa oli suo, muistot ja Everstinna. Heidi Heralan esittämä everstinna astuu Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle moderniksi luodusta pimeydestä. Hän on paljon elämää nähnyt kulahtaneeseen aamutakkiin pukeutunut nainen, joka on ajautunut alkoholismin ja hulluuden partaalle. Yleisössä hänen humalainen touhunsa kirvoittaa naurua heti alkuunsa. Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama Everstinna pohjautuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, jonka taustalla taas on ollut kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarina, joka on luettavissa myös Kariniemen omaelämäkerrallisesta teoksesta  Erään avioliiton anatomia (1968).  Näyttämölle Everstinna on päätynyt hieman erikoisempaa reittiä. Everstinnaa esittävä Heidi Herala nimittäin rakastui Liksomin romaaniin ja everstinnan hahmoon ja päätyi soittamaan Liksomille pyytäkseen lupaa teoksen esittämiseen näyttämöllä. Hyvä niin. Itse tutustuin  Everstinnaan ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten romaanimuodossa, joten m