Kansallisteatteri: Lokki

Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi

Pitäisikö vanhaa näytelmää modernisoida vai pitää se siinä kuosissa kuin millaiseksi se on alunperin kirjoitettu?


Kansallisteatterin Lokki vastaa edellä esittämääni kysymykseen törmäyttämällä Tšehovin tekstin moderniin esillepanoon.


En voi väittää olevani mikään erityinen Tšehovin näytelmien fani. Itse asiassa olen enempi sitä porukkaa, joka kuiskuttelee, että miksi ihmeessä näitä samoja mieskirjoittajien klassikoita esitetään vuodesta toiseen. No, kun niihin tiivistyy niin syvää ihmisyyttä, vastaa toinen ja eipä tuohon ole vastaansanomista, sillä tottahan se on.


Tälläkään kertaa Lokki sinänsä ei ollut ensisijainen kiinnostuksen kohteeni, vaan se, minkälainen versiointi ja tulkinta siitä nähtäisiin Kansallisteatterin näyttämöllä.


Lokin juonesta tuskin tarvitsee sen kummemmin puhua, sillä teatterinystävät tuntevat sen jo entuudestaan. Itse tulkitsen Lokissa olevan kolme pääteemaa. Ensimmäinen näistä on amorin nuolten sekaisin meneminen, jonka seurauksena yksi rakastuu toiseen ja toinen kolmanteen, ja kaikki ovat tämän vuoksi perivenäläisesti onnettomia. Toinen teema on äidin ja pojan suhde ja kolmas vanheneminen.

Maria Kuusiluoma,  Jussi Lehtonen

Irina Arkadinaa eli äitiä esittää Kansallisteatterissa Maria Kuusiluoma, joka lataa itsekkyyden ja tunnekylmyyden näyttämölle sielunsa perimmäisistä sopukoista ja maanalaisista juurakoista asti. Kun raivo nousee Irinasta sitä huomaa vaistonvaraiseti nojautuvansa penkissä hieman taaksepäin, sillä niin vahvana hänen sappensa kiehuu. Tässä on nainen, jonka kanssa ei kannata asettua poikkiteloin. Vaan mitä on vahvuus ja voima? Naamioita nekin ja Kuusiluoman komean moniulotteista Irinaa kohtaan tuntee samanaikaisesti sekä sääliä että vastenmielisyyttä. Hänessä henkilöityy niin Lokin ulkoinen kuin sisäinenkin maisema. Epämääräinen venäläinen maaseutu, haaveet, elämän ilkeä nauru ihmisen pyrkimyksiä kohtaan ja etenevä riutuminen.


Ei ole helppoa olla Irinan kaltaisen naisen poika ja Miro Lopperin Konstantin Treplevin osana onkin palvoa äitiään kuin kiltti koiranpentu vastakaikua saamatta. Kaiken lisäksi Treplev on vielä herkkä sielu, jonka toiveena on tulla kirjailijaksi.  Irinan Tsehov on kirjoittanut näyttelijädiivaksi, jonka taiteellinen parasta ennen päivämäärä on mennyt umpeen ja hän elää menneisyytensä huippuhetkiä - todellisia tai kuviteltuja - muistellen sekä miesystäväänsä, kirjailija Trigoriniin (Jussi Lehtonen) tukeutuen.

Emmi Parviainen

Irinan veli, Vesa Vierikon Pjotr Sorin, on ytimekkäästi vanhus ja vetelee ovelasti naruista pyrkiessään saamaan sisarensa toimimaan toivomallaan tavalla. Sisaren ja veljen välissä on raha, jota toisella on paljon ja toisella ei ollenkaan. Aksa Korttilan Nina on itse raikkaus, viaton nuori tyttö, jonka päätä pakottavat niin rakkaus kuin halu näyttelijäksi. Maša (Emmi Parviainen) kulkee mustissaan, ryyppää ja suree elämäänsä, jota hän useimpina päivinä ei haluaisi edes elää. Parviaisen elämäntuska on vakuuttavaa ja hänen toisen näytöksen avaava laulunsa luo ravistavan tunnetilan, joka kestää koko toisen näytöksen ajan. Muutoinkin esitys on musiikillisesti loistokas ja musiikki etäännyttäa sen hienosti peritutusta Lokki-kuvastosta.


*

Pari vuotta sitten katsoin Joe Wrightin ohjaaman elokuvan Anna Karenina (2012), joka on kunnianhimoinen uustulkinta Tolstoin samannimisestä klassikosta. Se tuli Lokin kohdalla mieleeni, koska kumpikin teos on paitsi venäläisen klassikon modernisointi myös vahvasti esteettisen ja tyylitellyn alueelle rakentuva. Näillä kahdella on kuitenkin yksi ratkaiseva ero. Anna Karenina on lajissaan kaikkea muuta kuin onnistunut osin -vaikka ei pelkästään - sen vuoksi, että Annan (Keira Knightley) ja Vronskin (Aaron Taylor-Johnson) välillä ei kipinöi pätkääkään. Siinä missä Anna Kareninassa visuaaliset herkut ja esteettiset korostukset jäävät ulkokultaisiksi ja kompastuvat henkilöiden välisten kemioiden toimimattomuuteen ei vastaavasta ole pelkoa Anne Rautiaisen ohjauksessa.


Lähimmäksi toisiaan Anna Karenina ja Lokki tulevat juuri liikkeen osalta. Kummassakin teoksessa näyttelijöiden liike pysäytetään ikään kuin kesken, jolloin syntyy korostuneen patsasmainen vaikutelma. Lokissa tämä huipentuu kohtaukseen, jossa Nina muuttuu jäykkäjäseniseksi nukeksi. Lokissa on paljon myös tyyliteltyä catwalkia ja vogue-vaikutteita, jotka luovat näytelmään oman modernin tasonsa, joka on mielenkiintoisessa ristiriidassa näytelmän tekstin kanssa ja jossa aika ja sen työnteko ihmisessä liikkuvat vapaasti.


Kun edelliseen yhdistetään visuaalisesti taiten valaistut lavasteet heiluvine nuoratikkaineen on tuloksena lumoa ja hehkua, joka painottaa, korostaa ja luo säröjä. Valaistus tulkitsee näytelmän henkilöiden tunnelmia ja näyttää heidän sydämensä sykkeen ja palon. Lokki on vuosikymmenien myötä saattanut rähjääntyä, mutta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä se lentää uljaasti ja erinomaisen tyylikkäästi.




Kansallisteatteri: Lokki
Ohjaus ja sovitus: Anne Rautiainen
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Koreografia: Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen

Rooleissa: Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi, Vesa Vierikko, Aksa Korttila, Taisto Reimaluoto, Pirjo Määttä, Emmi Parviainen, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Mika Piispa



Lipusta kiitos Kansallisteatterin, Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan yhteistyössä järjestämä Bloggariklubi