Siirry pääsisältöön

Tekstiä ilman meikkiä - Jussi Nikkilä: Näyttelijä


Jussi Nikkilän Näyttelijästä opin ennen muuta rehellisyyttä ja sen vuoksi päätin kirjoittaa täysin kaunistelemattoman ja alastoman rehellisen blogikirjoituksen. Se tuskin on hyvä idea, mutta teen niin siitä huolimatta. Samalla tämä on koe siitä, millainen on bloggaus, jota ei ole ollenkaan meikattu. Jota ei ole puuteroitu eikä poskipunattu ja jolle ei ole maalattu kiilteleviä luomia.

Tykkään kokeilla. Siis kokeilen nyt tällaistakin kirjoittamisen tapaa. Olisi varmaan hyvä jo etukäteen pyytää anteeksi ainakin Jussi Nikkilältä.

Anteeksi.

Samalla muistutan, että se, että tällaiseen hulluun yritykseen edes lähden on jo sinällään luottamuksenosoitus kirjan tekijää kohtaa. Voisin nimetä tähän vinon pinon suomalaiskirjailijoita, joiden teoksista en voisi näin rehellisesti kertoa, koska olisi liian suuri vaara, että tulisin loukanneeksi heitä. Tämä muuten on pirunmoinen ongelma tässä bloggaamisessa.

Tajuan tietenkin, että jos kirjasta ei kirjoiteta kuin muutama teksti ja niistä muutamastakin useimmat ovat kovin kriittisiä voi se olla kuolinisku kirjalle. Tästä seuraa helposti hyssyttelyn kehä, jossa ei uskalleta sanoa oikein mitään ja voi kuulkaa lukemattomat ovat ne tunnit, jolloin olen itsekin pyrkinyt keksimään ilmaisuja, jotka olisivat tarpeeksi neutraaleja, jotta en loukkaisi kirjailijan tunteita. Aika usein kyllä jätän kirjan kesken, koska minua tympii käyttää vapaa-aikaani siihen, että pyrin keksimään, miten kirjoittaa kirjasta edes näennäisesti jotakin myönteistä silloinkin, kun siihen ei ole syytä.

Heti Näyttelijän kuunneltuani aloin kuunnella sitä toiseen kertaan, koska se on kirja joka miellyttää minua kovin. Edellinen lause sisältää totuuden siemenen, mutta se ei ole kokonaan totta kuitenkaan. Totta on, että sain Näyttelijästä outoa, suorastaan selittämätöntä lohtua, joka johtunee siitä, että kun teoksen päähenkilö Viki haahuilee elämässään ja onnistuu heikkohappisuudesta huolimatta pysyttelemään elämän syrjässä kiinni minulle tulee tunne, että saatanpa tässä selvitä minäkin, vaikka moni asia vastaan hankaakin.

Toinen syy, miksi aloin kuunnella Näyttelijää toiseen kertaan on se, että nukahdin sitä ensimmäisellä kerralla kuunnellessani ja pitkät pätkät meni ohi. Olin yökylässä ja heräsin aamulla niin aikaisin, että muut vielä nukkuivat, jonka vuoksi päätin viihdyttää itseäni Näyttelijällä. Jossakin vaiheessa Nikkilän ääni kuitenkin vaivutti minut uneen. Tästä voidaan tulla johtopäätökseen, että Näyttelijä sopii erinomaisesti kuunneltavaksi kaikille univaikeuksista kärsiville, mutta sen lisäksi se kannattaa ehdottomasti kuunnella myös hereillä ollessa. Tai vaihtoehtoisesti lukea. Nikkilä tosin lukee kirjansa itse, joten kuunteleminen on vahva optio.

Syy siihen, miksi kuuntelin Näyttelijän 1,5 kertaa enkä kokonaan kahteen kertaan on taas se, että huomasin, että Maria Veitolan uudesta kirjasta on tullut saataville äänikirjaversio. Haluan nälkäisesti päästä sen kimppuun.

Alunperinkin Näyttelijä hiipi kuulokkeisiini vähän erikoisempaa reittiä. En ollut kuullut tästä kirjasta kavereilta tai kadunihmisiltä, mutta Markko Tainan suunnittelemassa kannessa on kuva nuorehkosta miehestä, joka on piirretty tyylillä, joka toi mieleeni erään minulle vuosia sitten erittäin tärkeän ihmisen, jonka kynästä lähtevä piirrosjälki oli hyvin samanlaista kuin Näyttelijän kannessa.

*

Näyttelijä kertoo pitkälti Nikkilän itsensä oloisesta Vikistä, joka on naimisissa Iisan kanssa. Iisalla menee koko ajan paremmin kuin miehellään. Kummatkin ovat näyttelijöitä, mutta Iisa on se, joka  saa kiinnostavia rooleja ja bileissä jengi suorastaan jonottaa ostamaan hänelle Cosmopolitaneja. Vikille töitä ei tahdo löytyä ja mielenterveys on koetuksella. Hänen elämäänsä ei voi kutsua hohdokkaaksi, mutta Nikkilä onnistuu mainiosti kaivamaan esiin ihan tavallisen kiinnostavuuden.

Ollaan siis autofiktion (nam, nam!) äärellä ja asiaa kommentoidaan myös itse teoksessa, jossa Viki ja Iisa puhuvat siitä, miten läheltä omaa elämää Viki voi tarinaansa kertoa. Käy ilmi, että Vikin ja Iisan elämän yksityiskohtia on muutettu. Näin autofiktiivyys rakentuu myös fiktion sisälle autofiktioon liittyviä ongelmia unohtamatta.

Ja kaikki ne naisseikkailut, runkkaaminen ja paskominen. Onko sulla joku kompleksi? Yritätkö sä olla joku Persbrandt tai Knausgård? Ei tollanen näennäinen rehellisyys oikeuta kaikkea. Mitä sun isä ja äiti ajattelee? Ihmiset.

Autofiktion kieltämättä paskin puoli on, että se ei säästä kirjoittajansa läheisiä. Tämä on asia, josta olin pari vuotta sitten ihan hemmetin vihainen norjalaiselle Geir Gulliksenille. Jopa niin, että kirjoitettuani tekstin hänen romaanistaan Kertomus eräästä avioliitosta (Siltala) kirjoitin vielä toisen tekstin otsikolla Exästä kirjoittaminen, koska otti todella pahasti päähän Geirin ex-vaimon puolesta.

Autofiktio kuumentaa tunteet. Ainakin omani. Ainakin toisinaan.

Kustantamo Tammen sivuilla Näyttelijän mainostetaan olevan "tunnetun näyttelijä-ohjaajan esikoisromaani". Tutkin Nikkilän wikipedia-sivuja ja vaikka olenkin nähnyt joitakin elokuvia, joissa hänellä on ollut rooli hän ei minulle ole varsinaisesti tunnettu. Tätä nyt ei olisi pitänyt kirjoittaa, mutta jos olisin jättänyt sen kirjoittamatta olisin ollut epärehellinen, joka taas ei tässä tekstissä  ole sallittua, koska olen niin päättänyt.

Näyttelijä asettuu kirjallisuuden muotona samaan lokeroon, josta löytyvät esimerkiksi Sisko Savolaisen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu tai Saara Turusen teokset (klik).  Otos on kovin pieni, enkä ole lukenut tarpeeksi monia suomalaisia autofiktioita voidakseni ottaa kantaa siihen, mikä on autofiktion ja sukupuolen välinen korrelaatio maamme nykykirjallisuudessa. Jos siis sellaista edes on olemassa.

Pidän tavasta, jolla Nikkilä tuo esiin, miten vaikeaa rehellisyys on ja miten meistä useimmat - vaiko peräti kaikki - pyrkivät jatkuvasti luomaan itsestään tietynlaista kuvaa. Viki esimerkiksi haluaa olla henkilö, joka on lukenut Sartren Inhon, koska Sartren Inhon lukeneet ihmiset ovat kiinnostavampia kuin ne, jotka sitä eivät olet lukeneet. Tämän vuoksi on houkuttavaa valehdella lukeneensa Inhon. On myös mukavampi muokata lapsuutensa niin, että orastava älyllisyys pääsee esiin, kun kauppa-auton sijasta kertoo fanittaneensa kirjastoautoa.

En tiedä sinusta, mutta minä olen kyllä lukenut kaikenlaisia kirjoja siinäkin mielessä, että voisin sanoa ne lukeneeni. Yksi tunnetuimpia lukemisyritelmiäni on haluni olla ihminen, joka on lukenut Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren. Kirja on minulla kuitenkin edelleen kesken, on ollut sitä jo viimeiset noin kolme vuotta, joten luultavasti joudun tyytymään siihen, että minusta ei tule ihmistä, joka on lukenut Painovoiman sateenkaaren.

Näyttelijää kuunnellessani otin muutamia screen shotteja, joten alan tukia seuraavaksi puhelintani, joka on iPhone 8, 64 Gt.

Ymmärrän rakentaneeni mielessäni koko tapahtumasta jonkinlaisen anekdootin, jota aina silloin tällöin kertoilen jos haluan antaa elämästäni hiukan tragikoomisella tavalla rosoisen kuvan, että tällaistakin elämässäni on tapahtunut, ei ihme että minusta on tullut taiteilija, ei ihme, että olen näin kyyninen.

Bingo! Minäkin annan elämästäni mieluusti "hiukan tragikoomisella tavalla rosoisen kuvan" ja olen tehnyt kaikenlaista antaakseni itsestäni etukäteen valitsemani vaikutelman. Tämä muuten ei nyt ole se paikka, johon kannattaa tulla huomauttamaan, että "minä kyllä olen aina juuri sellainen kuin olen", koska se johtaa to-del-la uuvuttavaa pseudofilosofiseen väittelyyn siitä, mitä juuri sellaisena olemisen 'on' pitää sisällään.

Juuri edellisen sitaatin kaltaiset huomiot tekevät Näyttelijästä minulle vahvasti samaistuttavan teoksen. En muuten millään meinannut muistaa, mitä relatable on suomeksi, mutta hetken mietittyäni muistin kuitenkin. Jostain syystä - mikäköhän sekin lienee - samaistun vahvemmin englanniksi kuin suomeksi.

(Hei nyt tajusin. Relatable on lähellä sanaa relation(s), joka ulottuvuus samaistuttavasta kokonaan puuttuu. Suomeksi siis samaistutaan yksiäänisemmin kuin englanniksi. Laitan tämän sulkuihin, kun tämä on vähän tällainen ylimääräinen möhkäle muun tekstin keskellä, mutta en voi tätä jättää poiskaan, koska havainto on minulle tärkeä).

*

Me kaikki halutaan huomiota ja sen saa sanoa ääneen. Vai saako?

Viki menee terapiaan paikkaamaan lapsuudesta peräisin olevaa huomiovajettaan. Samalla esiin nousee kysymys siitä, kuinka paljon kaikissa hänen tekemisissään ja ihmisen tekemisissä ylipäätään on kyse huomion tavoittelusta, joka on seurausta siitä, että on lapsena jäänyt sitä vaille. Näyttelijän koskettavimpia kohtia on tämä:

Entä jos olen kirjoittanut kaikki nämä lauseet vain siksi, että haluan ihmisten näkevän minut jöpötyksineni kaikkineni? Vaihtaisinko kaikki nämä rivit isäni käteen olallani.

Tuliko Vikistä näyttelijä siksi, että hän sitä kautta uskoi saavansa huomiota? Olla ihmisten edessä katsottavana ja arvosteltavana. Olla esillä olosta huolimatta usein unohdettuna, kun kriitikot eivät kirjoita omasta roolisuorituksesta mitään. Tulla vaietuksi lehtien sivuilla. Tulla satutetuksi yhä lisää. Joutua pakostakin ikään kuin nöyrtymään kriitikon vallan edessä.

Kerran Vikin pelastaa "mitätön blogi", jossa hänen näyttelijänpanostaan arvioidaan. Pelastus vaan on erittäin hetkellinen, sillä mitä se auttaa kun kyseessä on vain blogi, jota kukaan ei edes lue.

Tässä olisi minulle niin hyvä kohta ottaa itseeni ja hieman loukkaantua ja alkaa valuttaa sappea näppäimistöltä. Niin ei nyt vaan tapahdu, sillä kuka oikeasti voisi väittää, että jollain blogikirjoituksella olisi mitään merkitystä Hesarin kritiikin rinnalla. Blogit ovat harrastelijoiden puuhastelua niin hyvässä kuin pahassakin ja ilman niitä kirjallisuudesta ja kulttuurista ylipäätään kirjoitettaisiin huomattavasti vähemmän. Kirjallisuuskritiikkiä blogit ovat harvemmin, vaikka joskus kyllä, mutta ne eivät ikinä koskaan voi yltää vaikutukseltaan samaan kuin Hesarin kritiikki.

Edellinen ei sitten ollut sarkasmia, vaikka ainakin minut tuntevat sen luultavasti epäilevät sitä olevan. Edellinen oli fakta. Tosiasia. Absoluuttisesti kajahteleva totuudentorvi.

Otetaanpa tämä asia näin. Ihan toisistaan tietämättä bloggari ja Hesarin kriitikko, tuo "päiväkoti-ikäinen oligarkki",  kirjoittavat täsmälleen saman tekstin. Vain Hesarin kriitikon sanoilla on väliä, koska hän on Hesarin kriitikko. Hesari - ei hänen tekstinsä sinänsä - tekee hänestä jumalan ja/tai diktaattorin, koska se on Hesari PISTE JA LOPPU.

*

Toisella kerralla Näyttelijää kuunnellessani huomasin, että aika paljon on kakkajuttua ja Vikin paita (ja olikohan niin, että myös hengitys) haisee vähän turhakin usein kalalta/kalapuikoilta.

Ja nyt meinasin kirjoittaa epärehellisen lauseen, mutta poistin sen äkkiä. Jätän kertomatta, mihin se liittyi.

Näyttelijä oli minulle vähän niin kuin pelastusrengas, kun viime aikoina niin lukeminen kuin luetusta kirjoittaminenkin ovat kovasti takkuilleet. Se niinku avasi jonkun hanan ja sieltä hanasta purskahti tämä teksti, jota myöhemmin - ja vähän jo nyt tätä kirjoittaessanikin - häpeän. Menen kummiskin nyt siitä häpeästä yli.

Tässä saattaa olla kyse siitä, että autofiktio ottaa minut lukijana mukaan eri tyyppiseen otteeseen kuin "pelkkä" fiktio. Mitäköhän tässä nyt yritän sanoa? Ajatus ei ihan selvene itsellenikään. Olen kuitenkin huomannut, että usein juuri autofiktiot aiheuttavat minussa kirjoitusripulin, poistavat esteitä ja saavat uskaltamaan.

Tiivistän: Kaikki me ollaan näyttelijöitä, mutta toisille se on ammatti.

Alunperin tämän tekstin oli tarkoitus olla blogiteksti Jussi Nikkilän Näyttelijästä, mutta tästä tulikin autofiktiivinen bloggariessee. Edellinen termi on (osin) sarkasmia.



Jussi Nikkilä: Näyttelijä
Tammen äänikirja
Lukija: Jussi Nikkilä

Kommentit

  1. Sä oot Omppu mahtava! Mua naurattaa toi "Iphone 8,64 Gt", siis yksityiskohta, jolla ei periaatteessa ole mitään väliä, mutta juuri se tekee tekstistäsi niin muhevaa. Tämä puhelin-juttu siis vain yksi esimerkki. Aion lukea näyttelijän asap.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! En tosiaan tiedä, miten tämä luettuna toimii, mutta kuunneltuna meni kuin häkä päähän. Ihmettelin myös, että jotenkin samaistuin niin Vikin tarinaan, vaikka lähtökohtaisesti olen hänen kanssaan aika eri maailmoista. Se on se sielujen sympatia varmaan! 😅

      Poista
  2. Minua epäilyttää Näyttelijän lukeminen, koska olen pitänyt kovasti Nikkilästä näyttelijänä (olen nähnyt häntä etenkin teatterissa), ja pelkään että jos kirja on huono, se vaikuttaa siihen, miten ajattelen Nikkilästä näyttelijänä. Toisaalta rakastan teatteria ja näyttelemisen taidetta, ja siksi tämän kirjan lukeminen houkuttelee.

    Hesarissa Näyttelijä sai aika nihkeät arvostelut, mikä osaltaan vaikutti siihen, että Näyttelijän lukeminen on pelottanut. Nyt tämä sinun tekstisi keikautti vaakaa siihen suuntaan, että haluaisin sittenkin lukea kirjan. Ehkä joskus blogilla voi olla enemmän valtaa kuin Hesarilla, ainakin johonkin ihmiseen. Tai ainakin toiseen bloggaajaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa tuo on kyllä hyvä pointti ja ymmärrän asian ongelmallisuuden, joten en tiedä, miten sun olisi parasta tehdä.

      Hesarin kritiikkiä en taaskaan ole lukenut, mutta pitää se varmaan etsiä käsiinsä. En oikein itsekään ymmärrä, miten tähän kirjaan niin ihastuin, mutta niin nyt vaan pääsi käymään. Nikkilä kyllä lukee tämän vallan hyvin, joten äänikirjaoptiota ei kannata unohtaa.

      Poista
  3. Ai kun nautittavaa tekstiä. Voit olla varma etten koskaan vaihda sua Hesariin! Lukupino kasvaa pelottavasti, tämäkin pitäisi lukea. Uusi harrastus vie nyt kaiken ajan muiden harrastusten ohella ja sitten on vielä ne ihanat lapsenlapset. Mutta blogissasi on ihana käydä vaikken aina mitään kommentoikaan. Luen vain ja nautin. Kiitos taas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älähän nyt. Mutta kiitos, taas niin kauniisti sanottu sinulta.

      Kaikkea kiinnostavaa ei ehdi lukemaan. Sen kanssa on vaan elettävä. Silti viimeksi tänään lainasin taas pari kirjaa kirjastosta, koska en vaan mitenkään voinut olla niin tekemättä, vaikka meillä on kirjoja jo lattiallakin pinoissa, kun ei hyllyyn mahdu.

      Onneksi kirjoilla ei ole parasta ennen päivämäärää.

      Poista
  4. Ahahahaaa tää oli mahtava! Pakko lukea kirja heti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kuten ylempänä mainitsin niin en osaa sanoa, miten tämä toimii luettuna, mutta kuunneltuna ainakin tykkäsin hurjasti. Tuo rajankäynti rehellisyyden kanssa oli hirmu kiinnostavaa.

      Poista
  5. Minunkin kohdalla Näyttelijä ja nukkuminen linkittyivät toisiinsa: Jouduin heräämään kesken unien jatkaakseni Näyttelijän lukemista. Olin niin innoissani - ja oudolla tapaa kiihtynyt - kirjasta.

    Tunnustan heti alkuun: Jos minä ikinä kirjoitan kirjan, se tulee olemaan jotain tämän kaltaista.

    Minusta Näyttelijässä on hyvin taiteiltu autofiktion idealla. Se liippaa tunnustuksellisuutta nolouden rajalle, se sisältää piinaavaa itsensäruoskintaa, ja koko ajan lukijan huulilla on kysymys: Onko tämä totta, ei kai tämä ole totta? Juuri kun lukija oli taipunut ajattelemaan, että Viktor/Jussi Nikkilä on säälittävä runkkari ja kakkaaja, kirja onnistui kääntämään tapahtuneet komiikan puolelle. Kyllä, minua nauratti. Minua myös viehätti varsinkin kirjan alkupuolella viljelty tyyli, jossa kirjailija juoksuttaa tarinaa menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Nuoruuden muistoista siirrytään lennosta nykyisyyteen usein jonkun täysin arkisen ja mitättömältä tuntuvan seikan kautta, sellaisen joka vaan tulee mieleen. Esimerkiksi kuinka smoothie-baarissa asiakkailta yritetään lypsää ylimääräinen euro valehtelemalla, että perusjuomaa ei ole valmiina, vain lisäravinteella. Erityisen pihinä (kirjoitan tätä arviota kirjaston tietokoneella, koska pihiydessäni käytän edelleen vuoden 2011 Nokiaa ja laajakaistaankaan en halua rahojani tuhlata) minua kovin hauskutti tätä tarina. (Kyseinen luku kokonaisuudeessaan on yksi suosikkini, siinä muistellaan myös Tallinnan matkaa ja Maggieen tutustumista.)


    Mainio kirja, todellakin. Lisää tällaista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä toden totta oli mainio tuttavuus. Sekin vielä, kun en tiennyt kirjasta oikein mitään etukäteen niin kaikki tuli vastaan ns. suodattamattomana. Nikkilän tyylissä on jotain, joka vie mukanaan.

      Poista
  6. Haluan kirjoittaa vielä toisen, erillisen, kommentin liittyen kirjablogien merkitykseen. Kuuntelin radiosta pari päivää sitten Anna-Leena Härköstä ohjelmassa Tuija Pehkonen. Anna-Leena Härkösen mukaan kirjablogisti ovat nykyään hyvin itsetietoisia, tietävät merkityksensä ja arvonsa kirjakentällä. Olen myös huomannut, että kirjojen liepeissäkin on alettu siteerata otteita kirjablogeista - jos blogaaja on kehunut kirjailijaa ja tämän kirjoittamaa kirjaa. Täten kirjablogaajat eivät suinkaan ole enää taviksia. Etkä sinä varsinkaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijat kyllä tykkää, kun heidän teoksiaan kehuu. Jos ei kehu, voi tulla aika - sanotaanko nyt vaikka - mielenkiintoista reaktiota. No, nää nyt on näitä ja parempi kun ei ajattele koko asiaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän