Siirry pääsisältöön

Cristina Sandu: Vesileikit

Vesileikeistä on kirjoitettava pienin kirjaimin. Pienin ja selittämättömän maagista valoa hohtavin.  Hohtavin ja paperista tuskin eroittuvin.

Ei.

Vesileikeistä on kirjoitettava isolla fontilla. Isolla ja lujan painavalla. Painavalla ja paperin lävistävällä.

Cristina Sandun toinen romaani Vesileikit osoittaa, että myös kirjallisen teoksen fyysinen koko voi olla tärkeä osa teoksen vastaanottoa. Kun kirja on niin pieni kuin mitä Vesileikit on saa se kiinnittämään huomiota jokaiseen sanaan ja sanojen väliin. Tässä kirjassa sanoilla on tilaa kasvaa ja vallata uusia alueita niin kuin uusiin paikkoihin ovat eri reittejä päätyneet myös kirjassa kuvatut naiset.

Anita. Paulina. Sandra. Betty. Nina. Lidia.

Kuusi nimeä paperilla. Ajattele, heillä jokaisella on oma elämänsä. Huolensa ja murheensa, joskus ilotkin. Haaveita, unelmia ja juurettomuus.

Naiset ovat ripoteltuina kirjaan ja heidän elämästään kerrotaan vain pieni pala. Sen ympärille rakentuu iso avaruus. Hiljainen ja äänekäs. Sandulla on harvinaislaatuinen kyky kertoa tarinaa niin, että se mitä ei kerrota puhuu yhtä lailla kuin kerrottu, ja muuttuu toisinaan jopa kerrottua painavammaksi.

Naisista kertovien osuuksien välissä kulkee toinen tarina, joka kertoo tytöistä, jotka uivat joella. Joki erottaa maat. On raja. Tytöt asuvat joen sillä puolella, josta katsotaan kaihoten joen toisella puolella olevaan maahan. Tyttöjen tarina on uimatarina. Se kertoo siitä, miten joella harrastetut vesileikit muuttuvat taitouinniksi. Miten aukeaa uusi väylä ihan konkreettisestikin.

Taitouinnista muodostuu Vesileikkien symboli. Yhtä lailla kuin taitouinnissa vain osa urheilijasta näkyy veden pinnan yläpuolella on tekstissä läsnä vain osa naisten tarinaa. Paljon on näkymättömissä pinnan alla. Tytöt lävistävät veden pinnan kuin teoksessa kuvatut naiset valtioiden rajan.  Synkronisoidut taitouintiliikkeet taas korostavat tyttöjen kohtalon samankaltaisuutta.

Kun kaikki olivat vedessä vain kädet näkyvillä, oli aivan kuin he rukoilisivat, ja siinä oli jotakin kauhistuttavaa.

Kun Seppo Puttonen haastatteli Cristina Sandua Helsingin kirjamessuilla Sandu totesi kirjoittamisestaan, että hän "kirjoittaa lukijalle, joka on valmis aukkoihin." Tämä näkyy Vesileikeissä mm. niin, että teksti avautuu, mutta ei sulkeudu. Teksti vihjaa ja antaa ymmärtää, mutta ei tee totuuspäätelmiä itsestään.

Hyvin vähällä ja kielellisesti herkällä ilmaisulla Sandu kertoo isoja juttuja, kuten vaikka kylän pysähtynyttä elämänmenoa traktorin edessä hautovan kanan avulla tai mainitsemalla tyttöjen "turhamaiset korvarenkaat", joiden kautta tulee esiin halu elämää samanlaista elämää kuin joen toisella puolella asuvat elävät.

Vesileikkien äärellä en voi olla passiivinen, vaan väkisinkin alan jatkaa kirjassa kuvattujen naisten elämäntarinoita. Pohdin mitä kirjan naisille on tapahtunut ennen kuin on tultu siihen kohtaan, jota Sandu kirjassaan kuvaa. Jään miettimään, miten tarinat jatkuvat. Jään toivomaan, että naisille kävisi hyvin.

Anita on tullut Helsinkiin, jossa hänen ja Hämähäkkimiehen välille roihahtaa nopea rakkaus. Anitalla ja miehellä on enemmän yhteistä kuin Anita haluaa tuoda tälle julki. On turvallisempaa pysyä vieraana hälytys- ja poislähtövalmiudessa.

Pauliina on saanut päähänpiston lähteä kalastusalukselle, jossa pelataan lotterya - peliä, jonka voittajaksi julistetaan suurimman kalan onkinut. Intertekstuaaliset vihjeet valaisevat kalastajien siimoja. Hemingwayn Vanhuksen ja meren Santiago saattaa hyvinkin olla aluksella piilossa.

Sandra nousee tuntemattoman miehen kyytiin, jonka autossa hän on kuin "laukku takapenkillä." Betty panee kaiken peliin kasinolla ja kohtaa vieraan miehen. Sattuma tai jokin sen suuntainen yllättävä väliintulo puuttuu tapahtumiin.

Nina juo kahvia roomalaisessa kahvilassa ja tekee yllättävän havainnon.

Hän ajattelee jonkin puuttuvan ja tajuaa hetken etsittyään, että se on häpeä.

Lidia on palannut kotiin seuduilta, jossa hänestä käytettiin toista nimeä.

*

Vesileikkien naisten tarinasta voi nostaa esiin lauseen tai kaksi. Se on mielivaltaista, eikä välttämättä kuvaa ollenkaan parhaiten sitä, mikä juuri heissä ja heidän elämässään on tärkeintä. Elämästä voi tiivistää pienen palan niin monesta kohtaa ja aina kun niin tehdään on olemassa vaara, että kaikkein olennaisin jää kertomatta - jos edes on mahdollista tietää, mikä olennaisinta on.

Vesileikkien naiset ovat ikään kuin jatkoaan odottavia luonnostelmia kirjan sivuilla ja heidän kanssaan pääsee tekemään tuttavuutta vain vähän. Siitä huolimatta he tekevät vahvan vaikutuksen ja jäävät mieleen kiertämään. Naisista kerrotun vähyys myös korreloi suoraan heidän paikattomuutensa kanssa. Olen nyt vähän tässä, huomenna ehkä jo jossakin muualla.

Nimensä puolesta Vesileikit viittaa karmealla tavalla välimeren pakolaisiin ja hukkumiskuolemiin. Sen nostaa esiin valtavan möhkäleen inhimilistä kärsimystä, jonka sisuksista löytyy Julia Kristevan muukalaisen paradoksiksi kutsuma tilanne. Kristeva kirjoittaa muukalaiseen viitaten: "Hän tahtoo olla yksin mutta silti kaverien kanssa."

Kristeva jatkaa, että "muukalainen asuu meissä: hän on minuutemme kätketty puoli, tila, johon talomme murenee, aika, joka turmelee yhteisymmärryksen ja myötätunnon." Jotta voisimme tuntea myötätuntoa muukalaista kohtaan on meidän Kristevan mukaan kyettävä kohtaamaan muukalainen itsessämme. Kristevan ajatukset muukalaisuudesta kristallisoituvat Sandun Vesileikeissä.

Vesileikit on teos, joka kiertyy lukijan ympärille ja pakottaa miettimään omia motiivejamme ja niitä sisällämme olevia tunteita ja itsellemme kertomiamme asioita ja näkemyksiä, joita olemme päättäneet pitää totuuksina.

Veileikeissä Sandu kirjoittaa, että vesi hioi uimarityttöjen ihoa "kuin simpukoita". Yhtä lailla tämä teos hioo lukijaansa ja uskoo, että tulee vielä aika, jolloin simpukan sisältä löytyy helmi tai jotakin muuta taianomaisen kaunista. Kirjallisena teoksena Vesileikit on helmi jo nyt.  Helmi, joka helmien tapaan on imenyt itseensä ihmiskehon lämmön.



Cristina Sandu: Vesileikit
118 sivua
Otava (2019)




Julia Kristeva: Muukalaisia itsellemme (Gaudeamus 1992), Alkuteos: Etrangers à nous-mêmes (1988), suomentanut Päivi Malinen



Kommentit

  1. No niin. Muiden pielipiteistä en piittaakaan 😁. Kirjoitat taas niin, että ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nostaa kirja lukupinon päällimmäiseksi... Kiitos, Ommpu ❤.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muista maltti. Huomasin Facebookissa, että moni ei tästä kirjasta ole oikein innostunut. En tiedä johtuuko sitten siitä, että tätä pitää lähestyä hiljaa ja varovasti, välillä vähän rajummin ja ennen muuta antaa Vesileikeille aikaa.

      Poista
  2. Jaaha. Minun on käytävä vähintään kaksi kertaa viikossa vesijuoksemassa ja jumpassa. Niin ja saunassa. Lapsena oli leikkiä, nyt yritys pysyä tolpillaan. Minulle tulee myös mieleen Kieslovskin väritrilogian Sininen, jossa vesi auttaa selviämään kuolemansurusta. Kiitos tiedosta, en muista lukeneeni kirjasta aiemmin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah! Tuo Kieslowskin trilogia on niin hieno. Pitäisikin joku kerta katsoa se uudestaan. Sinisen olen tainnut nähdä kahdesti, mutta muut osat vain kerran. Jos sininen väri ja siihen liittyvät asiat kiinnostavat sinua niin Maggie Nelsonin Sinelmiä on ihan täsmäluettavaa. Itse pidin siitä vallan hurjasti.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että sinäkin tykkäsit. Vesileikit on herättäny aika ristiriitaisia mielipiteitä, joka toki on hyvän kirjan merkki.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän