Nelli Ruotsalainen & Hanna Tyrväinen: Jälkivuoto

Kaikki eivät ole Walesin prinsessa Catherineja, jotka pari tuntia synnytyksen jälkeen poseeraavat valokuvaajille ihan muina prinsessoina.

Alatiesynnyttikö Catherine? Onko hänellä kuvassa verkkoalushousut?

Nelli Ruotsalaisen ja Hanna Tyrväisen Jälkivuoto on omistettu ”poikkeusaikana odottaneille”. Poikkeus viittaa koronaan, joka tuo odottamiseen mukaan omat kiemuransa ja huolen tartunnasta.

Jälkivuodon fyysinen muoto on vaikuttava. 

Se on puettu ihanaan violettiin. 

Se on painettu hvyälle paksulle paperille, mikä tänä päivänä on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.

*

En ole ennen tätä kokoelmaa lukenut kirjallisuudessa jälkivuodosta. Ehkä siitä joku maininta on ollut, mutta ei ainakaan niin, että se olisi teoksen pääjuttuja. Ajattelen, että vähitellen naisen keho ja sen systeemit tulevat kirjoitetuksi. Aineistoa riittää vielä. Vaihdevuosiin liittyvistä kehollisista muutoksista esim. on kirjoitettu huomattavan vähän sen enempää fiktiota kuin runouttakaan.

 

Jälkivuodon tärkeyksiin kuuluu, että se kartoittaa vähän kartoitettua. Se tekee sen intiimisti ja rohkeasti. Sanoilla ja kuvilla, niiden välisellä kommunikaatiolla. 

Kutsuu runominän maailmaan, jossa


”sohvalla on maitoa on verta on

niiden erittäjä”

Kun vauva on pieni on pelko. Pelko siitä, mitä kaikkea vauvalle voisi tapahtua. Satuttavan tunnistettavaa. Itse pelkäsin oman vauvani (jollakin ihmeellisellä järjenvastaisella tavalla) putoavan kuumalle paistinpannulle.


Maailma, johon synnytyksen jälkeen uppoaa melkein hukkuu. Maailma, josta nousee äitinä

"äiti

on ottanut escitalopramia

omaa aikaa

lasin viiniä

vastaan suuseksiä

uuden nimen: äiti

lapsi ei sano sitä

vielä äiti

ei itsekään usko siihen"


Neuvolan neuvot ”nuku aina kun vauvakin nukkuu”. Lääkärin neuvot unettomuuteen ”liikunta ja raitis ilma.” Mutta kun niin paljon nesteitä, että kaikki ilma on raittiin sijasta kännissä juovuksissa aivan päissään.


Teoksen kuvat ovat osin hämmentäviä. Erityisesti sen tyyppiset kukkakuvat kuin teoksen kannessa, jotka minulle tuovat ensimmäisenä mieleen äitienpäivälahjakirjat ja vastaavat, jotka ovat täynnä lattean lohdullisia ”viisauksia”. 

Jälkivuodossa niiden tarkoitus on toinen. Olla vastinpinta, jota sanat haastavat. Ehkä myös viitteellisesti okeeffeläinen muistutus naisen kukkavoimasta.

Läikiksi avautuneet kukat, lukijan musteläikkätestit. Vauvankakkaa vai kultamaalia?



En pääse Jälkivuodosta irti. Työnnän nenäni sen sivujen väliin, haistelen. 

Selaan sitä yhä uudestaan, luen ja katselen eri suunnista. 

Kerrostan yhteen sivuja teoksen eri kohdista. 

Nousee lisää nousee yhä enemmän. 

Syntyy.
Putoamista vauvavuosiin.


Synnytys on jatkumoon liittymistä ja ainutkertaisen henkilökohtaista. Sukupolvet ylittävä äitiketju.

Synnytys on armoille asettautumisen tila.



Jälkivuodon lukeminen on synnytystä sekin. Vauvan sijaan syntyy kirjain- ja kuvakehoja, matkustusta.

Päällekkäin, limittäin. 

Nesteiden tihku, nesteiden vyöry.

Tuplasti valkoista mustetta, sanoisi Hélène C.

Nelli Ruotsalainen & Hanna Tyrväinen: Jälkivuoto

111 sivua, joista osa kuvia