Heidi Väätänen: Chloé S:n sanakirja

Chloé S:n sanakirja on lajiketta, jonka lukemisesta nautin suuresti.  Lajiketta, jonka seurassa tekee mieli huutaa jee kasvavalla volyymilla.


Heidi Väätänen (s. 1981) on Teatterikoulusta valmistunut dramaturgi ja kirjailija, joka lisäksi on opiskellut filosofiaa ja uskontotiedettä Helsingin yliopistossa. Edellä mainitut asiat tuntuvat / näkyvät / kulkevat hänen esikoisteoksessaan. Ei mitenkään suorasti, mutta väleissä. Tekstin liikkeessä. Kerronnan nautintoasteikkoa soittavassa otteessa.

Niin ne tämän tyyppiset kirjat.  Laajasti lähestyen kokeelliset. Kirjat, jotka eivät perustu niinkään juoneen tai tarinaan, vaan ovat enempi silkkaa tekstuaalista juhlintaa.

Väätänen ei tarvitse juonta pitääkseen lukijan mielenkiintoa yllä. Chloé S:n sanakirjassa kuvatut kohtaukset ja keskustelut itsesssään ottavat toiminnallisessa mielessä juonen funktion. Juonen kaltainen teosta eteenpäin vievä ja koossa pitävä voima syntyy tässä romaanissa henkilöhahmojen tekemisestä, puheista, oleskeluista eri maissa ja ympäristöissä. 

Chloé S:n sanakirja on prismainen romaani, jonka kertoja on Chloé S. Hän on kertoja silloinkin, kun hän puhuu tapahtumista, joista ei oikeasti voi edes tietää. Kertojana hän on siten kaikkitietävän kertojan tyyppiä, mutta samalla myös itse kerronnan kohteena. Tästä syntyy kiinnostavia tilanteita, joille on ominaista värähtely ja uudenlaiset perspektiivit.

Miten nämä ihmiset tässä teoksessa ovat? Mitä heistä voidaan tietää? Mitä Chloé S. voi heistä tietää, miten nähdä heidän ajatuksiinsa ja sielunelämäänsä?

Nämä ihmiset, kuten Maria, joka remontoi kampaamoaan. Kuten Teri Andersson; malli, joka juo aivan liikaa. Kuten Kirill; valokuvaaja. Kuten Pavel; Ford-mies. Kuten Li Ö; tutkijaksi haluava lingvistiikan opiskelija. Kuten Theodosia; Chloé S:n isoäiti. Kuten Theodosian kolme äitiä. Oikea äiti eli Äiti I. Toinen äiti eli kommunistiäiti Myriam Ozora. Kolmas äiti Anna Alexandra, joka lukee kiellettyjä kirjoja ja polttaa ne lukemisensa jälkeen.

Theodosian äidit ovat Neuvostovenäjän kuva. Äiti äidin sisällä. Tavallaan.

Chloé S:n sanakirjassa kieli on Kieli on Kieliä. Konkreettisesti tämä tulee ilmi Li Ö:n opintojen ja tutkimusten kautta ja yhdistää Li:n Theodosiaan, joka osaa puhua lunta. Kieltä, joka on aiemmin jäänyt löytämättä. Kieltä, jonka vuoksi Li matkustaa Venäjälle tapaamaan Theodosiaa. Nauhoittamaan. Tallentamaan muistiin. Sillä jos ei nyt, sitten ei koskaan ja lumen kieli vaipuisi ikuisesti historian syvyyksiin ilman että sen olemassaolosta olisi edes tiedetty.

Väätäsen romaani ottaa lukijan kielensä käsikynkkään. Hei mennään tonne! Eiku sittenkin tonne! Mennään kävellen ja tanssien, otetaan pitkiä askeleita, harpotaan. Hei hei Venäjän maa, nyt ollaan toinen jalka Pariisissa, toinen Itävallassa.

Hypätään uima-altaaseen. Juodaan drinkki, jossa monta senttilitraa kieltä, paperisateenvarjoissa välimerkkejä. On kevyttä. On painavaa. On kielellisesti iltapäiväisen humalaista.

Yksi Chloé S:n kertojakavereista on Meta. Ei se meta, jonka yhteyteen liitetään tyyppi, jonka sukunimi alkaa Z-kirjaimella. Ei ei, vaan se Meta, jonka sukunimi on Fiktio. Se Meta, joka muistuttaa, että tarinaa tässä ollaan kirjoittamassa. Tarinaa, joka venkoilee sen välillä, miten vaikkapa olosuhde oli ja miten sen olisi halunnut olevan.

"Haluaisin kirjoittaa syntymääni johtaneista tapahtumista näin: lämmin ja leuto kevätilma tuulahti nuorta miestä vastaan tämän astuessa satamakonttorista ulos, mutta se ei ole totta, vaan hyinen tuuli tempoi pipoa, kun isäni käveli satamasta kohti keskustaa ja hän päätti ehkä sadatta kertaa ostaa auton."

Fiktion totuus. Chloén isän yhteydessä sopivasti tulikin mainituksi auto, joka voidaan ottaa käyttöön ja asettaa fiktion eteen. Ollaan autofiktiossa. Kun leikkiin on ryhdytty leikitään myös autofiktion mahdollisuuiksilla. 

Metafiktiiviset viittaukset ovat Väätäsen romaanissa myös keino vaihtaa aikaa, paikkaa ja maisemaa.

"Koska altaalla ei tapahdu mitään mielenkiintoista ja Terikin makaa vielä sammuneena altaan reunalla, kerron vielä muutaman sanan hänen tulevasta katkostaan. Valkoiset pilvet roikkuvat puolivälissä Färsaarien vuoria, kun Teri istuu minibussissa ..."

Voiko Chloéen kertojana luottaa? En tekisi niin, mutta jokainen miettiköön asiaa omalta kohdaltaan.

Terissä on houkutusta. Terissä, jonka tyypillisimmät kysymykset ovat: Mitä juodaan? Missä on jatkot? Terissä, jonka analyytikkoisä antoi tyttärelleen My Dysfucntions -nimisen päiväkirjan. 

Aika karsee faija. Unohdetaan hänet.

Teri Andersson. Entinen lapsinero,  nykyinen juoppomalli. Teristä lukiessani näen mielessäni Kate Moennigin (joo, se Shane L-koodista). Tähän ei käsittääkseni ole mitään ilmeistä syytä, mutta niin vain tapahtuu. TeriKate. 

Lisäksi Teri Andersson vie minut takaisin heinäkuiselle vierailulleni Tukholman Fotografiskaan, jossa oli Terry O'Neillin näyttely. Teri. Terry. Lausuttuna teri. Sattumaa tietenkin, vaikka mikään ei ole sattumaa, vaan osa jotain isompaa yhteyksien verkostoa.

Terry O'Neillin valokuvat. Usemmatkin niistä, mutta erityisesti kuva 'Faye Dunaway by the pool" (voit katsoa kuvan IG-tililtäni).

Väätäsen teksti on aistikasta ja hyväilevää. Hänen romaaninsa hengittää tavalla, johon lukijana hengitykseni yhtyy. Rytmi tarttuu kuin huomaamatta. 

Väätänen kirjoittaa highmomentseista ja lowpointseista. Minulle tämä kirja oli vahvasti highmomentseja. Sitä paitsi, olen varma, että jos tämän kirjan olisi kirjoittanut joku jo tunnetumpi (mies)kirjoittaja tästä puhuttaisiin huomattavan paljon.

Edellinen lause blogisuomeksi käännettynä: pidetääs tästä kirjasta meteliä.

Heidi Väätänen: Chloé S:n sanakirja

373 sivua

Gummerus (2022)