Siirry pääsisältöön

Andrea Abreu: Pilvipeitto


Pilvipeitto on niitä kirjoja, joiden kohdalla jo kesken lukemisen tekee mieli rientää kadulle tai Instagramiin ja huutaa välihuuto. 

Huutaa: Lukekaa Pilvipeitto. Lukekaa, sillä Pilvipeitto on vallan riemukas kirja.


Teoksen etuliepeestä luen, että Andrea Abreu (s. 1995) on teneriffalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Pilvipeitto on saanut kassakoneet kilisemään Espanjassa ja jonka käännösoikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan. En ihmettele. En ihmettele ollenkaan.

Pilvipeitto kertoo kahdesta 10-vuotiaasta tytöstä. Isora on se, joka päättää mitä tehdään ja jonka ehdoilla hänen ystävänsä, teoksen kertoja toimii.

Abreun romaani on saturoitu tyttöjen ympäristön köyhyydellä ja seksuaalisuudella. Voisin kuvitella, että kovin usein aiemmin ei ole kuvattu Teneriffalla asuvaa köyhempää väestön osaa, mutta Abreun romaanin myötä se pääsee esille kuin hälytysvalo.

Tyttöjen puheissa ja leikeissä kaikuvat aikuisten sanat ja mielipiteet tyttöjen itse täysin ymmärtämättä, mistä on kysymys. Niin telenoveloiden hahmot kuin kuullut keskustelutkin siirtyvät tyttöjen Barbie-leikkeihin, joissa


"kenit olivat karskeja ja tummia ja barbit hoikkia, tosi laihoja, superlaihoja ja tanssivat hyvin ja suutelivat hyvin ja menivät makaamaan kenien päälle ja kenit menivät makaamaan barbien päälle ja noknok, taoimme niiden muovivartaloita vastakkain ja sanoimme niiden rakastavan toisiaan [...]"

[...]

"Heillä [Barbeilla] oli palvelijoita joita he potkivat persuksille ja sanoivat älä lusmuile vätys vaan hoida hommasi, siitä minä sulle maksan hiton aasi."


Normit määräävät, että naisen on oltava laiha ja niinpä Isoran isoäiti - jonka luona Isora asuu hänen äitinsä tehtyä itsemurhan - pakottaa Isoran tämän tästä erilaisille dieeteille. Jos kauniisti haluaisi sanoa, voisi sanoa, että isoäiti toimii Isoran parhaaksi, ajattelee hänen tulevaisuuttaan. 

Ai mitä tulevaisuutta? Sitä tulevaisuutta, jota ei ole ellei henkistä ja/tai ruumiillista kutistumista kutsuta tulevaisuudeksi.


Abreun kieli on täynnä kiihkoa, se sykkii kuin rakkaudesta pillastunut sydän. Tyttöjen puheiden kautta piirtyy julma kuva naisen asemasta. Naisen on oltava miestä varten, oltava laiha, haluttava ja miesten seksuaalisuutta kiihottava, mutta ei missään nimessä kuten "jakorasia-Maria". Traditionaalinen taikausko ripottelee vielä oman merisuolansa tyttöjen ja naisten kontrollointiin.


"Me leikittiin Isoran kanssa usein just niillä ruumiin alueilla jotka oli vatsan ja jalkojen välissä. Pimperolla varsinkin. Ehkä pahalla silmällä oli jotain tekemistä sen kanssa."


Pilvipeitto on vahvasti ruumiillinen romaani. Aikuisten seksuaaliset toimet värjäävät tyttöjen lapsuuden ja ryöstävät sen heiltä. Itsetyydytys, teoksen sanoin hinkuttaminen, on tyttöjen kohdalla suosittua ajanvietettä, pakonomaista toimintaa, jota teoksessa myös kuvataan varsin suoraan. Hinkutus on myös lanka, jota pitkin tytöt kurkottavat kohti aikuisten maailmaa. 

Abreun kielessä puhe- ja kirjakieli sekoittuvat herkullisesti. Puhekieli tuo tekstiin vimman ja kaiun. 


Tekstini alussa käytin Pilvipeitosta sanaa riemukas. Sitä se on nimenomaan Abreun kielen osalta, mutta mitään riemun häivettäkään ei ole löydettävissä sen suhteen, minkälainen elämä teoksen tyttöjä odottaa. Ei toivoa, ei mahdollisuuksia. Tulevaisuus seudun yllä lepäävän harmaan pilvipeiton alla. Tulevaisuus, kuten muidenkin seudun naisten.


Andrea Abreu: Pilvipeitto




Kommentit

  1. Kiitos kirjan esittelystä. Luin tästä kirjasta jostakin lehdestä, eli luin koko jutun, jossa käsiteltiin samoja teemoja kuin sinäkin tässä. Kun olin lukenut kirjaesittelyn, sanoin miehelleni, että mitenhän se Anna Abreu on kirjoittanut tällaisen kirjan. Joopa joo, ei se ollutkaan Anna Abreu!
    Varmasti tavallaan kiinnostava teos, mutta ei ehkä minun juttuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hämäävä tosiaan tuo kirjailijan nimi. Minulle tämä toimi vallan hyvin, joten varovasti kuitenkin suosittelen :)

      Poista
  2. Noin puolivälissä. Vaikka luvut lyhyitä ja periaatteessa teksti "helppoa", en halua ahmia. Tämä kirja ei kuvaa lapsia vaikka kertookin lapsen suulla. Tämä kuvaa aikuisia ja sitä maailmaa, jonka he ovat rakentaneet, yhteiskuntaa, joka ei ole tasa-arvoinen. Sopivalla tavalla inhorealistinen, ei lainkaan saarnaava tai moralisoiva ja juuri siksi niin tehokas. Ei ihme, että menestys. Kevyttä kesähyppelyä haluaville tämä ei varmaankaan sovi vaikka itse asiassa juuri kaikille silmänsä epäkohdille ummistaville tämä olisi hyvä herätys.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen post

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip