Siirry pääsisältöön

Andrea Abreu: Pilvipeitto


Pilvipeitto on niitä kirjoja, joiden kohdalla jo kesken lukemisen tekee mieli rientää kadulle tai Instagramiin ja huutaa välihuuto. 

Huutaa: Lukekaa Pilvipeitto. Lukekaa, sillä Pilvipeitto on vallan riemukas kirja.


Teoksen etuliepeestä luen, että Andrea Abreu (s. 1995) on teneriffalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Pilvipeitto on saanut kassakoneet kilisemään Espanjassa ja jonka käännösoikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan. En ihmettele. En ihmettele ollenkaan.

Pilvipeitto kertoo kahdesta 10-vuotiaasta tytöstä. Isora on se, joka päättää mitä tehdään ja jonka ehdoilla hänen ystävänsä, teoksen kertoja toimii.

Abreun romaani on saturoitu tyttöjen ympäristön köyhyydellä ja seksuaalisuudella. Voisin kuvitella, että kovin usein aiemmin ei ole kuvattu Teneriffalla asuvaa köyhempää väestön osaa, mutta Abreun romaanin myötä se pääsee esille kuin hälytysvalo.

Tyttöjen puheissa ja leikeissä kaikuvat aikuisten sanat ja mielipiteet tyttöjen itse täysin ymmärtämättä, mistä on kysymys. Niin telenoveloiden hahmot kuin kuullut keskustelutkin siirtyvät tyttöjen Barbie-leikkeihin, joissa


"kenit olivat karskeja ja tummia ja barbit hoikkia, tosi laihoja, superlaihoja ja tanssivat hyvin ja suutelivat hyvin ja menivät makaamaan kenien päälle ja kenit menivät makaamaan barbien päälle ja noknok, taoimme niiden muovivartaloita vastakkain ja sanoimme niiden rakastavan toisiaan [...]"

[...]

"Heillä [Barbeilla] oli palvelijoita joita he potkivat persuksille ja sanoivat älä lusmuile vätys vaan hoida hommasi, siitä minä sulle maksan hiton aasi."


Normit määräävät, että naisen on oltava laiha ja niinpä Isoran isoäiti - jonka luona Isora asuu hänen äitinsä tehtyä itsemurhan - pakottaa Isoran tämän tästä erilaisille dieeteille. Jos kauniisti haluaisi sanoa, voisi sanoa, että isoäiti toimii Isoran parhaaksi, ajattelee hänen tulevaisuuttaan. 

Ai mitä tulevaisuutta? Sitä tulevaisuutta, jota ei ole ellei henkistä ja/tai ruumiillista kutistumista kutsuta tulevaisuudeksi.


Abreun kieli on täynnä kiihkoa, se sykkii kuin rakkaudesta pillastunut sydän. Tyttöjen puheiden kautta piirtyy julma kuva naisen asemasta. Naisen on oltava miestä varten, oltava laiha, haluttava ja miesten seksuaalisuutta kiihottava, mutta ei missään nimessä kuten "jakorasia-Maria". Traditionaalinen taikausko ripottelee vielä oman merisuolansa tyttöjen ja naisten kontrollointiin.


"Me leikittiin Isoran kanssa usein just niillä ruumiin alueilla jotka oli vatsan ja jalkojen välissä. Pimperolla varsinkin. Ehkä pahalla silmällä oli jotain tekemistä sen kanssa."


Pilvipeitto on vahvasti ruumiillinen romaani. Aikuisten seksuaaliset toimet värjäävät tyttöjen lapsuuden ja ryöstävät sen heiltä. Itsetyydytys, teoksen sanoin hinkuttaminen, on tyttöjen kohdalla suosittua ajanvietettä, pakonomaista toimintaa, jota teoksessa myös kuvataan varsin suoraan. Hinkutus on myös lanka, jota pitkin tytöt kurkottavat kohti aikuisten maailmaa. 

Abreun kielessä puhe- ja kirjakieli sekoittuvat herkullisesti. Puhekieli tuo tekstiin vimman ja kaiun. 


Tekstini alussa käytin Pilvipeitosta sanaa riemukas. Sitä se on nimenomaan Abreun kielen osalta, mutta mitään riemun häivettäkään ei ole löydettävissä sen suhteen, minkälainen elämä teoksen tyttöjä odottaa. Ei toivoa, ei mahdollisuuksia. Tulevaisuus seudun yllä lepäävän harmaan pilvipeiton alla. Tulevaisuus, kuten muidenkin seudun naisten.


Andrea Abreu: Pilvipeitto




Kommentit

  1. Kiitos kirjan esittelystä. Luin tästä kirjasta jostakin lehdestä, eli luin koko jutun, jossa käsiteltiin samoja teemoja kuin sinäkin tässä. Kun olin lukenut kirjaesittelyn, sanoin miehelleni, että mitenhän se Anna Abreu on kirjoittanut tällaisen kirjan. Joopa joo, ei se ollutkaan Anna Abreu!
    Varmasti tavallaan kiinnostava teos, mutta ei ehkä minun juttuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hämäävä tosiaan tuo kirjailijan nimi. Minulle tämä toimi vallan hyvin, joten varovasti kuitenkin suosittelen :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä