Siirry pääsisältöön

Veera Antsalo: Nimettömästä


Nimetön / ring finger - sormi, johon on liitetty maagisia ja salattuja voimia, kuten Antsalo muistuttaa runokokoelmansa lopussa. Paljon taianomaista löytyy myös Antsalon teoksesta.

Ollaan kuitenkin vielä hetki nimettömässä. Ollaan siinä, jolle ei ole sanaa. Siinä, joka on anonymiteettinsä kautta määrittelystä vapaa. Ollaan vähän Juice Leskisen Myrkytyksen oireissa ja pyydetään istuttamaan omenapuu, "vaikka tuli jo tukkaasi nuolee / vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / vaikka huomenna aurinko kuolee."

Maailmanloppu on Nimettömässä läsnä ja ehkä sitä aavistellen myös luonto on muuttunut oikukkaaksi, eikä suostu enää olemaan kiva Nuuksion metsä, jonne mennään yksityisautolla viettämään rentouttavaa sunnuntaipäivää.


"Luonto on teräväkielinen ja täynnä liian villejä kiviä.
Luonto on luun tiheyttä ja mustia yksityiskohtia.
Luonto on rauhasia eri puolilla ruumista."


Mistä puhutaan kun puhutaan luonnosta? Ihmisluonto kokoelmana tyyppipiirteitä, luonto ihmisessä, luonnollinen, luonnonkaunis. Mihin oikeastaan mennään, kun mennään luontoon? 

Luonto ihmisen kodissa huonekasvien muodossa. Antsalon runoissa huonekasvit muodostavat "sivupolun". Ne ovat kieltäytyvää lajia. "Emme yhteytä enää", ne julistavat ja jatkavat "meitä riivaavat taudit ja tuholaiset!" Huonekasvit kysyvät itseltään kauhean kysymyksen ja esittävät sen myös lukijalle:

"Miten me voimme elää?"

Tuijotan peikonlehteäni silmiin. En osaa vastata, en sinne päinkään. Liian usein on päiviä, jolloin eläminen on vähintäänkin huteraa.


Olen allerginen ihmisille, jotka väittävät, että joku asia on jollakin yhdellä tietyllä tavalla. Että se on ihan täysin niin ja että mitenkään muuten se ei voisi olla. Tämän vuoksi Antsalon lauseet, jotka eivät väitä, vaan ovat auki ja sisältävät useampia mahdollisuuksia  ovat ihanaa liuosta, jota kaadan päälleni yhä uudestaan 

"Kunnes kerran hän oli erään henkilön varjo"

"Hänen täytyy olla ja jotenkin hän onkin"

"Eräänlaisia raiteita" (lihavoinnit minun)


Nimettömästä löytyy tyttö, joka ei pitänyt mistään. Löytyy mekaniikkapoikia. Löytyy Sir David Attenborough. Löytyy luonnon kirjoittama runo, jossa luonto kysyy:

"Miten muututaan hyönteiseksi tai akvamariinin siniseksi matkakirjoituskoneeksi?
Miten tullaan pennuksi?"


Lajien väliset rajat ja niiden ylittäminen. Toisella puolella käyminen, kenties sinne jääminen. Muuttuminen. Toisen lajin vierauden kotouttaminen, sen tunnistaminen itsessä. Yhteisyys, ehkä löydettävissä.


Nimettömästä sisältää lukemattomia kohtia, joihin haluan jäädä asumaan. Kantaa lukusohvani näiden runojen huoneisiin, sytyttää himmeän lampun. Tarkastella, miten "ympäristöä aina valuu huoneeseen ikkunasta."

Kun ympäristö pitää huoneeseeni valumisesta hetken tauon nostan videoteoksen ikkunan paikalle. Kas vain. "Ruumis istuu Hesperian yökerhossa ja siemailee viskigrogia".

Ruumis voi olla elävä voi olla kuollut voi olla molempia yhtä aikaa. Yökerhojen ruumiit ovat sillä tapaa moninaisia. "Henget pitävät niitä pystyssä." 

Ruumis on yökerhossa Antsalon kokoelman sivulla 51 ja tässä vaiheessa olen jo hyvin hyvin mieltynyt näihin runoihin. Vaan mitä tekee Antsalo? Melkoisen tempun tekeekin, kun runon puhuja alkaa kysellä, mitä on henki. 

"Mitä henki on? Kai jonkinlaista kaasua, hiilidioksidia. Se on näkymätön pinta, joka kulkee diskopallojen alta ja jota sudenkorennot pyydystävät. Careless whisper." (kursivointi Antsalon)


David Lynchin elokuvassa The Lost Highway Fred Maddison sanoo: I like to remember things my own way. Vaikka en myöhemmin halua muistaa Nimetöntä erityisesti Careless Whisperistä tiedän jo nyt, että niin tulee tapahtumaan. Careless Whisper tulee olemaan se sisäänheittäjä, joka tönäisee minut yhä uudestaan Antsalon runojen maailmaan missä sitten satun olemaankaan. Ruumiina yökerhossa tai jossakin muussa tilassa.

Nimettömästä on yltäkylläisen hieno runoteos. Ateria, jota syödessä toivoisi, että illallinen ei koskaan päättyisi, eikä kuiskinta lakkaisi.


Veera Antsalo: Nimettömästä

91 sivua

Teos (2024)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip