Lukemisen lähihistoriassani esineillä on ollut korostunut rooli mm. Ulrike Nielsenin runokokoelmassa Tingen ja Satu Erran niin ikään runokokoelmassa Tämä kaikki on liikaa sekä George Pereciltä vihdoin suomennetussa romaanissa Tavarat.
"Esinelukemistoni" polveilevaan jatkumoon asettuu myös Kaisa Vahteriston esikoisteos Nieltyjä esineitä.
Vahteriston romaanin esineisiin liittyvä kysymyksenasettelu on toki eri laatua kuin edellä mainituissa teoksissa. Nimettömäksi jäävän päähenkilön äidillä on nimittäin tapana niellä esineitä. Pahimmassa tapauksessa äiti nielee jopa veitsen.
Onko Vahteriston kuvaus romaanin sisäisellä tasolla vertauskuvallista vai realistista?
Asia kiinnosti minua niin paljon, että aloin etsiä netistä tietoa ihmisistä, jotka syövät esineitä. Löysin Pica-oireyhtymän, joka on syömishäiriön muoto, jossa ihminen syö asioita, jotka eivät ole syötäväksi tarkoitettuja, kuten esimerkiksi hiekka, maali, hiukset, saippua ja paperi.
Niellyissä esineissä veitset peilaavat metaforisesti myös äidin ja tyttären välistä suhdetta, sillä päähenkilö myy ystävänsä Karinan kanssa kesätyönä veitsiä.
Tytöt kulkevat kodista kotiin veitsikauppiaina ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde, jossa päähenkilö on alusta alkaen altavastaaja ja Karinan käytöksen armoilla. Karina on hurja ja vaarallinen - ainakin ulospäin. Hän piirtää suhteen rajat, mutta tästä huolimatta tyttöjen välisen rakkauden kuvauksessa on kosolti myös kauniita hetkiä.
"Hänen huomionsa oli palkinto, jota en vielä tiennyt ansainneeni."
"Minä rakastin häntä niin että sormeni ja varpaani kasvoivat pituutta."
"Minä näin Karinassa jotakin omaa. Sellaisen osan itsestäni, jotka kukaan muu ei ollut osannut nimetä, minä itse ehkä kaikkein vähiten."
Teos etenee pitkälti päähenkilön muistojen kautta. Kerronta ankkuroituu vuosiin, jolloin päähenkilö oli kahdeksan- tai kuusitoistavuotias. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on jo nuori aikuinen, joka on muuttanut maalta kaupunkiin. Minäkertoja myös muistuttaa lukijaa, että hän ei välttämättä muista kaikkea ihan niin kuin asiat tapahtuivat. "Todellisuudessa se kai meni jotenkin toisin ..." Välillä taas hän toteaa kertomastaan: "Tämän minä tiedän."
Romaanin sisällä kulkee tarinoita, joita päähenkilön kotikylässä kerrotaan. Romaani alkaa tarinalla, joka kertoo naisesta, joka "söi kaiken mikä hänen eteensä sattui." Toisessa tarinassa kuvataan vesitornia, jonka ympärillä öisin kulkiessa voi kuulla kuiskailua. Yhdessä tarinassa pääroolissa on tyttö, joka lakkasi puhumasta ja joka pysyi vaiti vielä silloinkin, kun hänen päänsä työnnettiin veden alle. Yksi tarinoista kertoo joenrannassa vaeltelevasta naisesta, joka pyytelee saada lainaksi puhelinta ja joka uhrinsa kiinni saadessaan tappaa tämän vasaralla.
Ensimmäisen tarinan voi halutessaan tulkita olevan tarina päähenkilön äidistä. Osa tarinoista taas toimii pelottelun kautta ja sisältää varoituksen siitä, että ulkona - varsinkin öisin - liikkuessa vaara vaanii. Nämä tarinat voi tulkita myös kyläyhteisön normien vahvistamiseksi. Ei sovi rikkoja rajoja. Jos niin tekee voi käydä huonosti. Puhumattoman tytön tarina kiinnittyy suoraan myös päähenkilön lapsuusvuosiin.
Siitä, mitä äiti tekee ja mitkä ovat hänen tekojensa seuraukset on oltava vaiti ulkopuolisten seurassa. Tämänkin vuoksi Karinasta tulee päähenkilölle niin tärkeä. Karina on se, jolle hän uskaltaa kertoa äidistään.
Vahteriston kuvaa erittäin samaistuttavasti sitä, miltä tuntuu aikuisena palata lapsuudenkotiinsa. Miten se, mikä joskus oli suurta on nyt pientä ja kulunutta. Miten kaikki on kauhistuttavan tuttua. Miten sitä valahtaa takaisin osin lapseksi ja miten aikaan muodostuu repeämiä.
"En voi vierailla vanhempieni luona kovin usein. Kun palaan heidän luokseen, aika lopettaa tavanomaisen kulkunsa, se kerrostuu ja etenee vaivalloisesti nykien."
Nieltyjä esineitä on muodoltaan fragmentaarinen ja luo lukijalle tiloja pysähtyä pohtimaan, mistä luetussa on kysymys.
Kerronnassa peittämisen ja paljastamisen välillä on oivallinen balanssi. Asioita paljastetaan - melkein, mutta juuri ennen kuin taskulampun kiila ehtii valaista nurkan kokonaan, kertoja sammuttaa sen. Suuri osa kuvastosta - varsinkin romaanin alussa - jää lukijan tulkinnan varaan. Päähenkilö esimerkiksi piilottaa maahan esineitä ja veitsiä käytetään myös itsensä viiltelyyn.
Nieleminen on teoksessa monitasoista sekin. Äiti nielee esineitä, päähenkilö nielee omia pelkojaan ja äidin sairauden ja sairaalassa olojen aiheuttamaa surua sekä koko sitä näköalatonta ilmapiiriä, joka pienessä maalaiskylässä vallitsee.
Yhdistä pisteet!
Kaisa Vahteristo: Nieltyjä esineitä
192 sivua
Kosmos (2025)
Kommentit
Lähetä kommentti