Amani Al-mehsen: Hayati, rakkaani
Hayati, rakkaani on todellisuuspohjainen kertomus erään naisen matkasta Irakista Suomeen.
Al-Hashim sai Suomen ensimmäisen Vuoden pakolaisnainen -palkinnon vuonna 1998 ja hänestä kirjoitettiin Helsingin sanomissa tuolloin, että Al-Hashim on
"loistava esimerkki itsenäisestä, rohkeasta naisesta, joka luo oman paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa ja edustaa uutta, voimakasta pakolaisnaisten joukkoa."*
Pakolaiset, nuo toiset, uutiskuvissa ja lehtiartikkeleissa. Ei yksilöinä, vaan osana joukkoa, josta katse on helppo kääntää pois. Josta katse on käännettävä pois, koska muutoin tuntuisi aivan liian epämukavalta. Al-mehsenin romaania lukiessa Amalista tuli minulle tärkeä. Kokonainen ihminen iloineen ja suruineen.
Al-mehsen kuvaa Amalin lapsuutta, joka on täynnä värejä, mutta myös ehdotonta patriarkaalista valtaa. Tytöt ovat jatkuvasti miehisen katseen alla, eikä tilannetta paranna se, että Amalin isä on ankaran konservatiivinen. Isälle naiset ovat orjiin verrattuja ja hän hauskuuttaa ystäviään toteamalla, että "kun perheessä oli naisia, ei palvelijoita tarvinnut erikseen palkata."
Erot suhtautumisessa tyttöihin ja poikiin ovat räikeitä. Poikien on vapaus, tyttöjen avioliittoon valmistautuminen, hiljainen kuuliaisuus, vaara joutua siepatuksi sekä jatkuva itsensä pienentäminen.
"Kaikki riippui siitä, miten hän minäkin hetkenä käyttäytyisi. Miten paljon hän onnistuisi pyyhkimään itseään näkyvistä, jotta muut voisivat värittää esille sen mitä halusivat nähdä."
Amalin tarina olisi voinut olla hyvin toisenlainen kuin miksi se muodostui. Oli rakkautta. Yliopistosta löytyi mies, sielunkumppani. Kaikki muuttui, kun Saddam Hussein pääsi valtaan. Amalin rakastettu kuoli sodassa ja koska naisella ilman aviomiestä ei ollut arvoa, hän päätyi naimisiin väkivaltaiseksi osoittautuvan Marufin kanssa.
Irakin kouristellessa Saddamin hirmuhallinnon otteissa Amal pakenee lapsineen Saudi-Arabiaan, johon hänen miehensä seuraa myöhemmin. Pakomatka on kallis ja vaarallinen. Perillä leirillä vietetyt vuodet eivät nekään ole vaaroja vailla. On puutetta ruoasta, huoli lasten selviytymisestä, talvikauden kylmyyttä ja kesäisin paahtavaa kuumuutta.
Lopulta Amalin perhe päätyy Suomeen ja Kuopioon, jossa heti lentokoneesta ulos astuttaessa maan pinta on peittynyt "valkoiseen hiekkaan". Al-mehsen kuvaa Amalin sopeutumista uuteen elinympäristöön, jossa kaikki - niin kieli kuin tavatkin - ovat outoja ja vieraita. Kuljen Amalin mukana Kuopion torille ja jännitän, onnistuvatko ostokset muutamalla haparoivalla suomen kielen sanalla.
Vaikka Kuopion pitäisi olla se paikka, jossa Amalin ei tarvitse pelätä on hänellä edessä vielä taistelu oman vapautensa ja turvallisuutensa puolesta. Kuopiossa hän myös synnyttää tyttären, joka on (ja ei ole) tämän kirjan kirjoittaja.
Amalin sinnikkyys ja hänessä oleva voima ovat henkeä salpaavia. Vaikka romaani paikoin on kielellisesti vähän horjuva on itse tarina ja siihen kätkeytyvä sisukkuus huikeaa luettavaa.¨
Kuinka paljon yhden ihmisen elämään voikaan mahtua.
Hayati, rakkaani kuuluu niihin kirjoihin, joiden sisältämän tarinan on päästävä esiin ja tultava kerrotuksi. Yksi teoksen vaikuttavimmista kohdista on kuvaus Amalista, jonka ympäristö näkee "vain" pakolaisnaisena osaamatta kuvitella, minkälainen tarina hänen sisällään on.
Edellisen kappaleen viimeisen lauseen voi ottaa vinkkinä.
Amani Al-mehsen: Hayati, rakkaani
298 sivua
Otava (2025)
*https://www.hs.fi/ihmisia/art-2000003700614.html
Kommentit
Lähetä kommentti